Tänään siunattiin virkaansa uusi Mikkelin piispa. Radioidussa jumalanpalveluksessa olin kuulevinani lausuman, jonka mukaan uuden viranhaltijan piispuus on Jumalan tahto.
Lausuma oli niin uskomaton, että ehkä kuulin lausuman väärin.
Ihmisten maailmassa nimittäin on niin, että siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä, että asiat ovat niin kuin asioiden tulisi olla.
Ihmisten keskinäisten virkapaikkojen jakamisen tulkitseminen Jumalan tahdoksi on tästä vielä kertaluokan ylitys; on joku, joka tietää Jumalan tahdon ja kertoo sen niille, jotka eivät Jumalan tahtoa tunne.
Historian tuntemisen tärkeydestä
Ukrainan sodan yhteydessä olemme saaneet nähdä, miten tärkeää hyökkäävälle osapuolelle, sen propagandalle, on ollut menneisyyden tosiasioiden eli historian yleisesti tunnustettujen asiantilojen vääristely.
Tähän historian vääristelyyn edellinen Sanna Marinin hallitus reagoi, ei historianopetuksen tumtimääriä lisäämällä, vaan lisäämällä ruotsin opetuksen tuntimääriä kouluissamme.
Periaatteessa tämä voisi olla hyväkin asia; ruotsia osaavat voisivat esimerkiksi lähteistä itse lukea miten noin aiempien sukupolvien reaalimaailmassa asiat ovat menneet – tai ainakin sen, mitä historiallisia lähteitä niistä on jäänyt nykypolvien luettavaksi.
Tästähän ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan vain aiemman hallituksen koossapysymisestä ja eri puolueiden omien tavoitteiden vahvistamisesta ja palkitsemisesta.
Kirkkohistorian opetus?
Voiko olla niin, että historian tai teologisiin oppiaineisiin kuuluvan kirkkohistorian tuntemuksesta löytyisi jotain osviittaa Jumalan ”tahdon” toteutumisesta?
Oliko Perikleen tai Sokrateen aikansa äänestyksissä toteutunut kohtalo ollut Jumalan ”tahto”? Oliko Hitlerin vaalivoitto Luojan tahto?
Jos lähdetään kuvaamaan virkapaikkojen jakoja tai poliittisten johtajien vaalivoittoja Jumalan tahdoksi, ollaan kovin kummallisella tiellä.
Ennen kaikkea, ei tunneta omaa lähistoriaamme – ihmisten toiminnan historiaa.
Oliko muka presidentti Urho Kekkonen Jumalan valittu ja valtuuttama nimittäessään henkilöitä, kirkollisista vaalituloksista välittämättä, piispanvirkaan?
Entä autonomian aika?
Historialliset lähteet kertovat aivan yksiselitteisesti, että niin piispan virkoihin kuin vaikkapa Helsingin yliopiston professoreiksi nimitettyjen piti autonomian kautena olla Venäjän imperiumin näkökulmasta ”luotettavia” henkilöitä.
Kyse oli politiikasta, tulkitusta lojaliteetista sekä sosiaalisista ja sukulaisuussuhteiden muodostamasta vaikutusverkostosta.
Onko nyt tapahtunut jokin kosminen muutos, jossa johonkin virkaan nimittäminen onkin Jumalan tahto eikä aikansa ihmisten toiminnan tulos?
Isä meidän-rukouksessa rukoilemme, että ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa”.
On historiallisesti hyvin kiinnostavaa, jos jotain virkanimitystä nykyään kutsutaan Jumalan tahdoksi.
Ensinnäkin tällaisen väitteen esittäjältä pitää kysyä miten juuri hän tietää Jumalan tahdon kyseisessä asiassa.
Toiseksi on kysyttävä onko sama periaate sovellettavissa myös historiallisiin virkanimityksiin.
Oliko esimerkiksi ainoan virkaan pätevän viranhakijan Johan Samuel Pajulan (murhattiin 1918) torjuminen kirkkohistorian professuurista Jumalan vai ihmisten tahto?
Oliko hänen yliopistollisen ja kirkollisen vainoojansa eli käytännöllisen teologian professorin Otto Immanuel Collianderin nimittäminen ev.lut. piispaksi Jumalan tahto?
Vai toteutuuko ”Jumalan tahto” vai nykyajan piispanvirkojen jaossa?
Vai onko niin, että uskonnollisille tulkinnoille aivan välttämättömän tärkeää oman maamme kirkkohistoriaa, ihmisen toiminnan historiaa, ei tunneta?
Tarmo Ahonen
Ovatko siis syväläiset ikäänkuin ulkoaohjattuja robotteja, jotka toteuttavat vain niitä käskyjä, joita heidän vastaanottimensa ikäänkuin ottavat vastaan jostakin.
Olen kuullut sanottavan, että henki ikäänkuin ohjaa sanoja, tai, että ne ovat henkeytettyjä.
Kuka muuten on kirkon jumala, eiko pappi ole kuitenkin herra. kirkkoherra. Jos pitää palvella kirkkoa nöyrästi siinä sivussa, se kuulostaa jo siltä, että jumala onkin se kirkko.
Tämä tapahtuma on vain yksi osoitus Jumalan sanan ja Sanan eli Kristuksen, lain ja evankeliumin hylänneen kirkon ja ihmisten tahdon toteutumasta, jonka Jumala kärsivällisyydessään sallii tapahtuvan, ”sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta”. (1. Piet. 4:17). ”Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen”. (2. Tess. 2:11-12).
”Ja niin kuin heille ei kelvannut pitää kiinni Jumalan tuntemisesta, niin Jumala hylkäsi heidät heidän kelvottoman mielensä valtaan, tekemään sopimattomia.” (Room. 1:28). Kun ihmiset kääntävät selkänsä Jumalalle ja hänen tahdolleen, Jumala jättää ihmiset toteuttamaan omaa tahtoaan arvottomien ja kelvottomien ajatustensa valtaan. Seurauksena on kaikkien arvojen vääristyminen, jumalattomuus ja vääryys eli laittomuus kaikilla elämän osa-alueilla, Jumalan luomistahdon rikkominen. Ihmiset muuttavat katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisten eli luotujen olentojen kuvan kaltaiseksi ja näin Jumalan totuus vaihdetaan valheeseen ja ihmiset kunnioittavat ja palvelevat luotua eivätkä Luojaa. Ihmisen tahdosta tulee ylin totuus ihmisille.
Vääryyttä ja jumalattomuutta, niitä jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa tulee kohtamaan ennen pitkää Jumalan viha. Näin on tapahtunut ja tapahtuu yhä uudelleen syntisen ihmiskunnan historiassa.
Ev.lut. kirkko on osoittanut olevansa antinomistinen, koska se on hylännyt Jumalan tahdon eli Jumalan lain ja evankeliumin. (Evankeliumi ei voi elää ilman lakia, sehän menettää merkityksensä). Kirkon mielestä (siis kirkon liberaalit valtavirtaoppeineen) Jumalan laki halventaa ihmisen ihmisarvoa, kun synti sanotaan synniksi. Olemmehan nähneet kirkon johdon asettuvan jälkikristillisen yhteiskunnan puolelle syyttämään ja vastustamaan niitä, jotka tuovat esiin Jumalan lain Jumalan hyvänä tahtona ja ihmisille, jonka noudattaminen tuo kirkon ja ihmisten elämään Jumalan siunauksen. Ja vain saarnaamalla syntisille kokonaista Jumalan sanaa, lakia ja evankeliumia, evankeliumi ja Jumalan armo ja rakkaus Kristuksen sovitustyössä tulee mielekkääksi ja vastaanottamisen arvoiseksi.
Kristus itse on Persoonassaan laki ja evankeliumi. Hän on Jumalan ikuinen ja iankaikkinen Viisaus, joka kutsuu ihmisiä luokseen. (Snl. 8). ”Siis, te lapset, kuulkaa minua; autuaat ne, jotka noudattavat minun teitäni! Kuristusta kuulkaa, niin viisastutte; älkää sen antako mennä menojaan. Autuas se ihminen, joka minua kuulee, valvoo minun ovillani päivästä päivään, vartioitsee minun ovieni pieliä! Sillä joka minut löytää, löytää elämän ja saa Herran mielisuosion. Mutta joka menee minusta harhaan, saa vahingon sielullensa; kaikki, jotka minua vihaavat, rakastavat kuolemaa”. (Snl. 8:32-36.)
Hylätessään Jumalan lain, kirkko on hylännyt Kristuksen ja vastustaa itse Jumalaa ja Kristusta. ”Jumala asetetaan ihmisten tuomioistuimen eteen ja tuomitaan kuolemaan. Jeesukselle olisi käynyt näin minkä tahansa yhteisön keskellä – monissa paikoissa ehkä jopa lyhyemmässä ajassa. Niinhän hänelle käy kirkossa nykyäänkin.” (Timo Eskola, Teologinen testamentti ja muita esseitä).