Aikainen Turku herätti kirkolliskokousviikkoon linnunlaululla. Aamunavaukseksi juoksin, jotta jaksan istua.
Hiljaisessa kirkossa on myös paljon rauhallista, hätäilemätöntä tajua siitä, että syvimmältään kirkko on jotain muuta kuin yksi modernin kansalaisyhteiskunnan demokraattisista ja aktiivisista toimijoista, johon vaikutetaan äänestämällä ja merkityksiä mitataan osallistujaluvuilla.
Arkkipiispa Kari Mäkinen puheli tänään kirkolliskokouksen avajaisistunnossa muun muassa näillä sanoilla. Hän puhui hiljaisesta kirkosta, jossa 80 prosenttia ei äänestä vaaleissa, ja joissa mukana olijat ovat ”vain ihmisiä, jotka kaikki pyytävät tulla nähdyksi, tunnustetuiksi ja tunnistetuiksi ihmisinä omana aikanaan ja omalla paikallaan osana tätä kirkkoa. Vain ihmisinä.” Nykyisen istuvan, mutta pian eläköityvän arkkipiispa Mäkisen tyyli on todellakin puheleva, rauhallinen ja tyyni – jään sitä kaipaamaan.
Oma istuntopäiväni on alkanut lähinnä keskittymällä siihen, mitä nappia pitää painaa ja mihin läsnäolokortti laitetaan ja muuta käytännön säätöä. Kesken kauden mukaan hyppäävänä varaedustajana saa tehdä parhaansa, että pääsee tähän nopeasti mukaan, eikä koko viikko mene ihmetellessä ja kuunnellessa. Olen tehnyt kotiläksyjä, eli lukenut valtavasti tätä viikkoa varten, mutta silti on hyvä alkuun kuunnellakin.
Valitsijamiehet asettivat minut perustevaliokuntaan. Perustevaliokuntaan siirtyi täysistunnosta useita asioita. Perustevaliokunta sai valmiiksi juuri ennen istuntoviikkoa selvityksen avioliittokäsityksen laajentamisesta, ja se tulee täysistuntoon jossain vaiheessa viikkoa. Siihen voisin blogissani hieman palata myöhäisemmässä vaiheessa viikkoa, kun asia tulee käsittelyyn.
Maanantain istunnossa paukutettiin nopeasti lävitse kohdat kirkon lähestysjärjestöksi hyväksymisen periaatteista (siirtyi perustevaliokuntaan), yhteistyö Namibian luterilaisen kirkon kanssa (siirtyi perustevaliokuntaan) sekä muutama muu kohta, jotka siirtyivät käsittelyyn muihin valiokuntiin.
Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomuksen äärelle pysähdyttiin vähän pidemmäksi aikaa (siirtyi talousvaliokuntaan). Sieltä nostan yhden asian, joka liittyy myös arkkipiispan avajaispuheeseen kirkon hiljaisista:
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan 471 000 suomalaista elää tilanteessa, jossa heidän tulonsa eivät riitä arjen perustarpeisiin, kuten asumiseen, ruokaan, terveydenhoitoon ja vaatteisiin. Kirkon diakoniarahaston kautta tuetaan näitä ihmisiä samoin kuin seurakuntien tekemän paikallisen auttamisen kautta:
Diakoniarahaston avustushakemusten kautta avautuu yksi näkökulma
suomalaiseen todellisuuteen, etenkin sen katveeseen. Avustushakemuksissa näkyy,
miten toisen asteen opintojen kustannusten kasvaminen (lukion uusi opetussuunnitelma,
sähköiset ylioppilaskirjoitukset, ammatillisen koulutuksen hankinnat)
ovat korottaneet peruskoulun jälkeisten opintojen suorittamiskynnystä. Jo
peruskoulussa vaaditaan sellaisia urheiluväline- ja tietotekniikkahankintoja, jotka
laittavat vähävaraisten perheiden lapset eriarvoiseen asemaan. Aikuisopiskelijoiden
osalta KDR:n hakemuksissa ovat näkyneet pienistä tuloista kertautuvat ongelmat
erityisesti yksinasujilla ja yhden vanhemman perheissä. (s. 14)
Tutkimusten mukaan suuri osa kirkon jäsenistä pysyy jäseninä juuri tällaisen työn vuoksi. Kirkossa nykyisellä hallintomallilla rahaa palaa kuitenkin aivan valtavasti hallintoon ja byrokratiaan. Kirkon keskushallinnossa on meneillään yhteensä 17 tulevaisuushanketta, joiden tarkoituksena on tehostaa kirkon keskushallinnon toimintaa ja kehittää kirkkoa omassa muuttuvassa asemassaan yhteiskunnassa. Vaikka kirkon muutos on joskus hidasta, se säilyessäänkin muuttuu siksi, että maailma ympärillä, meissä itsessämme muuttuu ja muuttaa meitä.
Olen itse yhdessä tällaisessa tulevaisuushankeessa mukana varapuheenjohtajana. Kyseessä on kirkon kehittämispalveluiden perustaminen, joka yksinkertaistetusti sanottuna tarkoittaa kirkkohallituksen uudelleen organisoimista vastaamaan paremmin nykyajan nopeatempoista maailmaa. Nykyisiä yksiköitä voitaisiin tiivistää ja miettiä malli, jolla yhteistä kirkon kehittämistyötä voitaisiin tehostaa. Itse näen, että parhaimmillaan kehittäminen tarkoittaa sitä, että kirkon syvin sanoma ja merkitys yhteiskunnassa voisi näkyä ja olla vaikuttava mielekkäillä tavoilla. Ihmisiä pitää kuulla, heillä pitää olla rooli, heidän kristillistä, ohutta ja hiljaistakin identiteettiä pitää huomioida. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan 70 prosenttia kirkon jäsenistöstä ylläpitää kirkkosuhdettaan VAIN median kautta, siinäkin hiljainen enemmistö. Siksi viestinnän merkitys on olennainen ja se tulee kirkossa hoitaa nykyistä huomattavasti monipuolisemmin. Tämä on yksi kehittämispalveluiden puitteissa mietittävä teema.
Viestintä on mielestäni hengellistä työtä ja haluaisin, että myös viestinnän rooli mietittäisiin kirkossa uudelleen. Vaikka arkkipiispa avajaispuheessaan huolestuneena kiinnitti huomionsa markkinointikeskeisyyden kasvuun yhteiskunnassa, kirkko ei voi jäädä tämän viestintätodellisuuden jalkoihin. Niin tapahtuu, jos tätä ei oteta todesta. On mietittävä kirkon omista lähtökohdista käsin, miten tämän ajan viestintätodellisuudessa kirkon ääni ihmisissä kuuluisi parhaiten ja miten kirkosta ei välittyisi vain kriisit ja hankaluudet (ellei sitten haluta kirkastaa kirkkoa kriiseilevänä ja omaan hankaluuteensa hukkuvana systeeminä. Yhdenlainen hakomaja yrttitarhassa sekin).
Tähän tarvitaan isoa rakenteellista pohdintaa ja resurssien miettimistä, jotta mielikuvat kirkosta eivät olisi aivan hallitsemattomia. Enää ei riitä somehypetys tai kivat ja hassut ideat, vaan viestinnästä on otetta todellinen ote. Ei riitä myöskään vanhat hyvät käytännöt, jos niitä tehdään liian pitkään. Organisaatioiden kehittymisen estehän on joko se, että tehdään vääriä asioita tai tehdään oikeita asioita liian pitkään. Viestintään tarvitaan entistä enemmän osaamista ja viestinnän sijoittamista strategisesti keskeiselle paikalle. Enkä haluaisi nähdä, että se tarkoittaisi kilven kiillottamista tai paikkansapitämättömien brändikampanjoiden ja valtavien rahamäärien hukkaan heittämistä, vaan ammattimaista viestintää, jossa kirkastetaan kirkon ydistä viestinnän keinoin. Kirkon kruunujalokivi on Jeesus Kristus (ei kirkon eläkerahasto, jollaista äsken puhujanpöntöstä kuulimme – vaikka onkin hyvä, että se voi hyvin). Kirkon päätöksenteossa ja hallinnossa voitaisiin paljon nykyistä enemmän luottaa kruunujalokiven johdatukseen myös muuttuvassa ajassa ja kertoa siitä.
Organisaatioiden kehittymisen estehän on joko se, että tehdään vääriä asioita tai tehdään oikeita asioita liian pitkään.
Tämän aamupäivän konkluusiona huomaan miettiväni erityisesti sitä, miten kirkon olemus sydämen yhteytenä ja yhtenä ruumiina teologisessa mielessä, ja organisatorinen taso koko ajan vaihtelevat ja limittyvät. En tiedä miten paljon niillä on tekemistä toistensa kanssa. Toivottavasti ne eivät ole ristiriidassa.
Ps. viestinnästä ei puhuttu salissa, se oli omaa hiljaista puhelua tässä blogissa. Viestinnän kehittäminen etenee muualla ja katsotaan nouseeko se täällä.
Kiitos Meri-Anna. Tärkeä ja hyvä puheenvuoro :). Voi kun sinunlaisesti ajattelevia olisi enemmän. On ehkä pientä toivoa, että uudenaikaisesti ajattelevien määrä voisi lisääntyä päättäjissä vaikka ”tupajumit” ovatkin vielä (määrä)enemmistönä.
Kiitos kannustuksesta Veli-Jussi!
Terhille ja Emilialle jälleen kiitos kommenteista, Emiliakin puhuu asiaa!
Terhi, kirjoitat: ”Onko todella vaara, että se mikä on koskettavaa ja puhuttelevaa ja tarkoin punnittua ja totuudellista, on jäämässä alakynteen? Ja se mikä on pinnallisesti puhuttelevaa ja tavoittelee miellyttämistä tai laajaa hetkellistä mediahuomiota”.
Omassa työssäni teen viestinnän kehittämistä. Olemme tehneet todella paljon kokeiluja ja kehittämistä yksittäisissä asioissa ja haettu sitä, millaisilla monenlaisilla tavoilla ihmiset omaa arkeaan ja hengellisyyttään siinä hahmottavat. Suomalainen kulttuuri on siinä mielessä muuttunut paljon, että kirkolliset sanat, juhlapyhät jne ovat menettäneet niiden alkuperäistä panoarvoaan ja merkitystään. Toisaalta kuitenkin juuri tämä Terhin esiin nostama koskettava ja puhutteleva sisältö on sellaista, jota kirkolta kaivataan, ei vain nopea mediahuomio. Molempia varmasti tarvitaan, mutta erityisesti viestinnän tekemisessä voisimme huomattavasti lisätä seurakuntalaisten kanssa yhdessä tehtävää, heidän elämässään kiinni olevaa viestintää, jossa sisältönä ovat tällaiset arkea ruokkivat ja kantavat asiat. Viestintä ei nykypäivänä ole missään tapauksessa enää vain asioita tiedottavaa ja tietoa välittävää, vaan vaikuttavaa toimintaa, jolle on valtavasti mahdollisuuksia ja tapoja, jos niitä halutaan ottaa käyttöön. Tällaisessa tilanteessa, jossa reilusti suurin osa kirkon jäsenistä ylläpitää kirkkosuhdettaan vain median kautta, on olennaista, että viestintä tekee osansa siinä, miten kirkko on ihmisten elämässä läsnä sellaisilla tavoilla, jotka ovat nykyihmisille mielekkäistä ja arkeen sopivia, Haluaisin nähdä nykyistä paljon enemmän kristillisesti raikkaita ja samalla juurevia viestinnällisiä tekoja.