Hengellinen puhe ei ole uutinen
Hengellinen todellisuus on medialle liian kova pala. Miksi hengellisisitä kesäjuhlista ei kirjoiteta mitään muuta kuin montako litraa myytiin keittoa ja montako metriä oli seurapenkkiä? Montako asuntovaunua vedettiin liejusta traktoreilla?
Samat ajatukset ovat olleet esillä lähes kaikilla kesäjuhlilla, joissa olen päässyt työni puolesta käymään. Viimeeksi aiheesta kirjoitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansliapäällikkö Jukka Keskitalo. Hänen mukaansa hengellinen todellisuus on medialle ylivoimainen tehtävä.
Kritiikki on syytä ottaa vastaan, jos siihen on hyvät perusteet. Useimmiten uutisointia koskevaa kritiikkiä kuitenkin vaivaa se, ettei siihen kuulu parannusehdotuksia. Mitä lehtien pitäisi juhlilta kirjoittaa? Miten hengellistä todellisuutta voisi tuoda esiin noudattamalla journalistisia käytäntöjä ja yleisisä uutiskriteerejä?
Otan mielelläni vastaan palautetta aiheesta.
Tällä hetkellä olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, ettei hengellisten kesäjuhlien hengellisen puheen jääminen paitsioon mediassa ole median vika. Hengellinen puhe ei vain ole uutinen.
Uutisia ovat esimerkiksi herätysliikejohtajien kannanotot, jos niillä on esimerkiksi käytännön merkitystä. Jos Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen johtaja linjaisi perhesuunnittelun tai ehkäisyn olevan liikkeen piirissä hyväksyttyä tai jopa suositeltavaa, se olisi uutinen. Siitä kirjoittaisivat aivan varmasti kaikki mahdolliset suomalaismediat. Linjaus vaikuttaisi satojen tuhansien suomalaisten elämään.
Sen sijaan puhe synnistä, sovituksesta ja armosta ei ole uutinen. Se on hartauspuhetta, joka voi olla juhlille osallistuvien näkökulmasta ylentävää tai voimauttavaa puhetta. Se voi antaa kuulijoille hyvää mieltä ja suurta henkistä tyydytystä.
Väitän, ettei uutismainen lyhennös samasta hartauspuheesta antaisi oikeastaan yhtään mitään. Se ei olisi uutinen, ei journalismia eikä hartauspuhetta. Se laimentaisi senkin merkityksen, joka hartauspuheella sitä kuuntelevalle yksilölle voi olla.
Hartauspuhe voi tietenkin sisältää aikaisemmin kuvaamani kaltaisia kannanottoja vaikkapa herätysliikkeen linjauksista. Niitä ei välttämättä sanoiteta yleistajuisesti, vaan ne pitää osata lukea kunkin liikkeen omasta puhetavasta. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen kohdalla liike itsekin puhuu kaanaankielestä.
Hartauspuheesta uutisoimisen mielessä hengellinen todellisuus, mitä sillä kukin haluaakin tarkoittaa, on medialle ylivoimainen tehtävä. Se ei kuitenkaan ole median vika. Hartaustekstejä julkaisevia lehtiä ja kirjoja kyllä löytyy jokaiselle niitä kaipaavalle ilman sanomalehtiä, tv-uutisia tai radion ajankohtaisohjelmaa.
19 kommenttia
Joona, Herättäjäjuhlien puheiden uutisarvoa ajattelin lähinnä siitä näkökulmasta, jos joku päivälehti olisi lähettänyt minut toimittajana Herättäjäjuhlille. Mikä tosin olisi ollut lehdistön nykybudjeteilla aika epätodennäköistä, sillä viikonloppuisin ei toimituksista juuri ketään mihinkään lähetellä.
Siis siinä viitekehyksestä esiin nostamistani puheista olisi saanut irti jotain, joka olisi kertonut reppari- tai uutistekstinä körttiläisyyden syvemmästä olemuksesta myös liikkeen ulkopuolisille.
Kysymys kirkon kielestä ja sillä ilmaistuista käsitteistä on olennainen. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä kanssasi siitä, että kirkon kieli on hyvin pitkälle eriytynyt ja marginalisoitunut nykyihmisen todellisuudesta.
Toisaalta, eivät suuret elämän peruskysymykset ole mihinkään kadonneet. Hyvä esimerkki on tänään 11.7. Hesarissa ollut juttu otsikolla Mikään ei kiehdo ihmistä niin kuin synti. On mielenkiintoista, että sana synti on kirkollisesta kielestä kadonnut lähes kokonaan ehkä lukuun ottamatta jotenkin seksuaalisuuteen vilahtavaa, mutta valtakunnan suurin päivälehti aloittaa juttusarja kuolemansynneistä. http://www.hs.fi/ulkomaat/a1436505174836?ref=hs-top4-1
Juttu sinänsä raapaisee pintaa, mutta on hyvä yritys avata nykykielellä syntikäsitystä. Ja nimenomaan seksuaalisuutta laajemmissa yhteyksissä.
Jotenkin olen sitä mieltä, että kirkon julistukselle riittäisi puuhaa ja sisältöä aika pitkäksi aikaa, jos keskityttäisiin syventämään nykykielellä seitsemän kuolemansynnin ulottuvuuksia globaalissa maailmassa.
Olisiko uutinen, jos esim. kolmekymmentä kaatuisi Pyhän Hengen voimasta maahan ja tapahtuisi Pyhän Hengen kasteita osalle väestä kesken tärkeän puhujan puheen. Nämä Pyhän Hengen kasteen saaneet hyppisivät hetken ilosta ja sotkisivat radiolähetyksen Pyhän Hengen voimasta ja sitten muutamat heistä tulisivat ylistämään Jumalaa puhujan antaessa tilaa tälle tapahtumalle. Sen jälkeen joku puhuisi rohkeasti Jumalan sanaa, kuten Pietari aikanaan ja toisi esiin kansan synnit ja parannuksenteon tarpeen. Raamatussa tämä on mahdollista, mutta onko meidän herätysjuhlilla niitä, jotka odottavat Pyhän Hengen kastetta Jeesukselta voimaksi lähetystyöhön? Valitettavasti aiheesta ei ole opetusta.
Päivi Räsäsen puhe oli kyllä uutisoinnin arvoinen pari vuotta sitten…
Päivi Räsänen on huono esimerkki hartauspuheen uutisarvosta. Ei Räsänen kesäjuhlilla hartauspuheita pidä vaan esiintyy ensisijaisesti puolueen puheenjohtajana ja pari vuotta sitten myös ministerinä. Kun on valinnut vaikutuskanavakseen poliittisen puolueen, niin kyllä kaikki puheet tulkitaan siinä viitekehyksessä ja sillä statuksella – ihan riippumatta siitä, mitä puhuu.
Risto Rautkosken kommentti Pyhän Hengen kasteen uutisarvosta on puolestaan hyvä esimerkki kirkollisen kielen muuttumisesta erikoiskieleksi, jota ei sisäpiirin ulkopuolella ymmärretä. Tässä tapauksessa kieli tosin kuvastaa enemmän helluntailaisuuden tai TV7:n edustamaa kristillisyyttä kuin kirkon herätysliikkeiden kieltä.
Joona, jäin miettimään tuota ”hengellistä todellisuutta” mediassa. Olen aina suhtautunut tietyllä pieteetillä ihmisten hengellisten kokemusten julkistamiseen mediassa. Tässä varmasti vaikuttaa arvostamani journalisti ja edesmennyt esimieheni Kotimaan päätoimittaja Erkki Kario, kun hän linjasi Kotimaan suhtautumista silloin nousussa olleeseen julkkisten uskonkokemuksilla hehkuttamiseen.
Kario visualisoi ihmisen suhtautumista oman itsensä ulkopuolella olevaan maailmaan kärjellään seisovalla intimiteettikolmiolla. Siinä ylhäällä ovat ensin maailma, sitten Suomi, kotikunta, työ, sukulaiset, koti, perhe, minä itse. Ja aivan kolmion kapeassa ja terävässä kärjessä ovat seksuaalisuus ja Jumalasuhde.
Ylhäällä, kolmion leveimmällä sivulla ei ole juuri pidäkkeitä sen suhteen, mitä puhumme itsestämme ja maailman asioista. Kolmion tällä mukavuusalueella ajatusten vaihto ihmisten kanssa liikkuu sujuvasti yleisellä tasolla.
Kun kolmiossa siirrytään alaspäin ja kodin ja perheen alueelle, alkaa elinpiiri ja julkisuus supistua. Naapureille ei enää kerrota kaikkia päivän tapahtumia. Mitä enemmän siirrytään kolmion kärkeen, sitä henkilökohtaisimmiksi asiat käyvät ja small talk katoaa.
Ja siellä, aivan kolmion kärjessä ovat siis seksuaalisuus ja usko, molemmat. Mikä tarkoittaa sitä, että yhtä vähän kun kaverille kerrotaan lenkkisaunassa, että nyt ei kuule onnistunut vaimon kanssa viime yönä, niin yhtä vaikeaa ja intiimiä on kertoa työkaverille, miten jumalasuhteen laita oikein on. Puhumattakaan siitä, että näillä asioilla elämöitäisiin julkisuudessa.
Mielestäni näin sen pitää ollakin. Myös journalismissa. Kirkon suhteesta yhteiskuntaan tai kirkon sisäisistä kähinöistä voi ja pitää puhua suureen ääneen, mutta kun mennään ihmisen oman identiteetin kannalta kaikkein intiimimpään ja pyhimpään kärkeen – siis seksuaalisuuteen ja Jumalasuhteeseen tai hengelliseen todellisuuteen – niin käyttäisin hyvin pieniä äänenpainoja.
Tuo muistelu intimiteettikolmiosta liittyi vähän laajempaan keskusteluun, jota virittelivät muutama vuosi sitten arkkipiispa Kari Mäkinen ja kolumnisti Jukka Relander. Keskustelu sivusi osittain myös tässä ketjussa esiin noussutta pohdiskelua kirkon kielestä. En nyt sitä toista, sillä sen voi lukea täältä:
Saarnakin voi olla ajankohtainen. Vaikka sen sanoma pitäytyykin ikivanhaan kirkolliseen perinteeseen niin sen kärki on nykyajassa nykyihmisen todellisuudessa.
Esimerkkinä Apostolien päivänä 5.7. toin Saarnakivellä esille paitsi kuvausta
1) Pietarin elämästä Jerusalemin–>Antiokian–> Rooman piispana sekä Matteuksen elämästä Syyrian–>Persian–>Parttian–>marttyyrikuolemaan Etiopian piispana.
2) Ja siitä että kokonaisten kansojen voittamiseen pitää vallata juhlat kuten 6.1. epifania Egyptin valtaamiseksi ja 25.12. joulu Rooman valtaamiseksi sekä myös paikalliset ihmisten perinteiset kulttipaikat kuten Saarnakivi Lounais-Hämeen evankelioinnin alkuna keskiajalla ja Kanta-Loimaan kirkon paikka – kumpikin ikivanhoja muinaissuomalaisen uskonnon uhripaikkoja. Kun nämä vallattiin niin kansa kääntyy kansana.
3) Niin toin esille myös että nykyaikana edelleen on kysymys kokonaisten kansojen valtaamisesta. Kun ateistisen valtionuskonnon 70 vuotisesta yrityksestä huolimatta Venäjä pääsi vapauteen niin tuli esille että enemmistö sen asukkaista on ortodokseja. Venäjän kääntymiseksi rukoiltiin muutama vuosikymmen intensiivisesti ja Jumala vastasi rukouksiin.
Meillä on edessämme toinen maa jonka kääntymystä saamme rukoilla. Korea on suurin jakautunut maa. Edelleen kansa on mieleltään yhtä Koreaa. Samanlaiset hiukset, samanlaiset kasvonpiirteet, sama Kim -nimi yleisimpänä nimenä kansan keskuudessa, sama kieli ja sama mieli yms.
Erona on vain toisen maailmansodan jälkeen tullut keinotekoinen kahtiajako. Etelä-Koreassa toimii luterilainen kirkko. ¨Vanhastaan ennen jakoa luterilaisen kirkon valtaosa oli nykyisen Pohjois-Korean puolella.
Koska Pohjois-Korea on kiinnittänyt kaiken huomionsa Etelä-Koreaan päin niin Etelä-Koreasta päin ei voida lähettää lähetyssaarnaajia maahan. Sen sijaan Suomi ja muut kauempana olevat maat voisivat sen tehdä. On siis aihetta rukoilla että Pohjois-Korea kääntyy.
Tähän rukoilemiseen kehottamiseen päättyi saarnani.
Vasta varsinaisen messun jälkeen kirkkokahvien alussa toin sitten terveiset Etelä-Korean luterilaisen kirkon presidentiltä (= eli siis arkkipiispalta) Chul Hwan Kim Etelä-Koreasta. Joka vetosi rukoilemaan sen puolesta että Korea yhdistyy ja evankeliumi pääsee jälleen vapaasti esille myös maan pohjoisosissa. Tulkkasin häntä evankeliumijuhlilla seurakuntien edustajien kokouksessa.
Yksi merkittävä epäkohta viestinnässä on erilaisten musiikkitapahtumien viestintä. Monella paikkakunnalla on seurakunnissa merkittäviä musiikkitapahtumia, joiden taso on huikea hyvä. Kuitenkin niistä tiedotus toimii vain paikallislehtien palstoilla. Valtakunnallisella tasolla niistä ollaan täysin hiljaa.
Samaan aikaan valtakunnalliset tuutit toitottavat solkenaan joidenkin pätevien ja hyvien juttujen lisäksi myös kaiken maailman mitättömyyksien tapahtumista. Kuitenkin näiden muusikoiden ehkä ainoa ansio on siinä että sattuu olemaan jonkun vaikutusvaltaisen toimittajan naapurikorttelin tuntema musiikin yrittäjä.
Esimerkiksi elokuun alussa Tammelassa pidettävien hakkapeliittapäivien yhteydessä pidettävä jumalanpalvelus on musiikillisesti korkeatasoinen. Sen musiikillisesta toteutumisesta vastaa Risto Pelli, jonka sävellys muutama vuosi sitten voitti Kanttori-Urkuriliiton ja Kirkkomusiikkiliiton yhdessä järjestämän sävellyskilpailun. — Tämä vain kuin pienenä esimerkkinä siitä että eri puolilla maatamme jatkuvasti järjestetään uutisoinnin arvoisia tapahtumia.
Joona, tästähän voi kehittyä jotain. Otetaan ensin vitsit alta pois. Kirjoitit: käytetäänkö bursaa ja jos ei, kuinka kaukana liturgista olevat ehtoollisaineet ovatkaan konsekrotuneita? Ymmärrän kyllä jonkin verran ehtoollisen teologiaa, mutta siis ihanko tosissaan tällaista keskustellaan. Voi olla ääriesimerkki, mutta hyvä sellainen kun kadotetaan yhteys ympäröivään maailmaan.
Jos olisin vielä lööpintekijä, mikä herkkupala: PAPIN TEMPPU ALTTARILLA: MUUTTI VIININ VEREKSI. Katso kuvat.
Hyvä esimerkki tietysti myös siitä, kun mystiikkaa yritetään sanoilla ja järjellä selittää.
Vakavammin, pari pointtia nostaisin jatkoon hyvästä analyysistäsi uutiskriteereistä ja siitä, mikä olisi kirkon uskottava viesti.
Sanot, että kirkon virallinen linja on hajuton ja mauton. Olen samaa mieltä. Vaikka edellisessä kommentissa puhuin uskon sijoittumisesta ihmisen intimiteettialueen syvimpään ja kapeimpaan kärkeen, ei se tietenkään koske kirkkoa instituutiona, osana suomalaista yhteiskuntaa.
Tässä yhteydessä kirkko on pelannut itsensä paitsioon. Tarvitaan juutalainen rabbi kertomaan SuomiAreenalla, että Suvivirsi kuuluu suomalaiseen yhteiskuntaan. Tai oopperan johtaja laulattamaan sitä kansalla. http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/89032-uusi-avaus-koulujen-suvivirresta-valtava-virhe#.VaX67vRcbeN.twitter
Toinen viime viikkojen merkittävä kirkollinen viestintäoperaatio on ollut paavi Franciscuksen kiertokirje, jossa hän haastaa koko maailman toteuttamaan uutta talousjärjestystä ja estämään ilmastonmuutosta. Hetkessä paavi ja katolinen kirkko ovat nousseet globaalin keskustelun keskipisteeseen.
Voi tietysti epäillä, että taustalla on tietoinen strategia: huomio halutaan siirtää pedofiilikohussa ja taloussotkuissa ryvettyneen katolisen kirkon sisäisistä kähinöistä aivan uusiin tulevaisuutta ja koko maailmanjärjestystä hahmottaviin avauksiin. Kyynikko sanoisi, että vallankäyttöä parhaimmillaan.
Joka tapauksessa strategia on onnistunut. Samaa voisi toivoa Suomen kirkolta: iänikuisesta jähnäämisestä naispappeudesta, homosuhteista, avioliittolaista, oppiriidoista ja muusta siilipuolustuksesta pitäisi nyt päästä katsomaan avarasti tulevaisuuteen. Lyödä pöytään jotain kokonaan uutta näköalaa, jolla kirkko voisi uskottavasti nousta varteenotettavaksi osapuoleksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa, taloudellisessa, henkisessä ja hengellisessä keskustelussa.
Joitain yrityksiä toki on ollut: arkkipiispan köyhyysohjelma, teesit hallitusneuvotteluihin, huolestuminen kehitysyhteistyömäärärahoista. Mutta jotenkin tuntuu, että nämä ja muut kannanotot ovat jääneet yksittäisiksi heitoiksi, joilta on puuttunut kunnon tiedotus- ja lobbausstrategia.
Kysyit, miksi kirkko haluaa pitää kiinni välinpitämättömistä jäsenistä. Mutta onko kirkolla välinpitämättömiä jäseniä? Tältä varmasti näyttää, mutta kuka mittaa välinpitämättömyyden asteen – milloin mennään rajan yli. Tämä tietysti liittyy myös uskonnon intimiteettiin, siihen voiko kukaan ulkopuolinen määritellä toisen ihmisen sisimmät tunnot. Tai voi toki yrittää määritellä, mutta silloin ollaan jo moralismin alueella. Tätä voisi kysyä esimerkiksi vankila- tai sotilaspapeilta.
Huolestuttavaa minusta on se, että aina vain voimakkaammin tulevat esiin näkemykset kirkosta vain tosiuskovaisten yhteisönä – johon siis varsinkaan välinpitämättömät eivät kuulu vaikka maksavat koko lystin. Täällä K24 keskusteluissa termi esiintyy hyvin usein. Eikä tämä ole vain tiukkapipoisten fundamentalistien harha, samalla lailla tosiuskovaisten kirkkoa haikailevia löytyy suvaitsevaistosta, Tulkaa kaikki liikkeestä, perinteisistä herätysliikkeistä ja muista kirkon lukemattomista kuppikunnista.
Tule sellaisena kuin olet, kunhan olet samanlainen kuin minä. Siis mikä ero perimmältään on lähetyshiippakunnan jumalanpalveluksissa, sateenkaarimessuissa, tuomasmessuissa, viini ja virsi-illoilla, suviseuroissa, facebookryhmissä. Ne ovat saman mielisten kokoontumisia, joissa on kiva olla.
Mutta tuhannen taalan kysymys on, mikä olisi näiden sirpaloituneiden kokoontumisten pienin yhteinen nimittäjä. Siis olisiko jotain, josta moniäänisessä kansankirkossa voitaisiin olla yhtä mieltä. Siinä kirkon brändin rakentajilla ja viestinnän ammattilaisilla on haastetta. Olisiko ihan komitean paikka. Tai peräti brainstormingin asia.
Kirjoittaja
Joona Raudaskoski
Valtiotieteen ja teologian opiskelija: viestintä ja uskonnonfilosofia. Ongelmia tarkennuksessa, kameralla ja ajatuksilla. Blogissa myöhään heränneitä ajatuksia opiskelijan todellisuudesta. Twitterissä @raudaskoskij
Nuorempi kollega kirjoittaa asiaa. Hartauspuhe ei ole uutinen. Ja siinä olet Joona harvinaisen oikeassa, että uutiseksi lyhennetty hartauspuhe ei ole oikein mitään.
Innostuin aiheesta sen verran, että kävin läpi Herättäjäjuhlien puheet, jotka kaikki löytyvät tekstimuodossa netistä – mikä on kovin esimerkillistä viestintää. Hienoja puheita kaikki ja toimivat varmasti juhlakentällä, mutta kovin vaikea niistä olisi ollut uutista vääntää. https://www.h-y.fi/2072-seurapuheet
Kolme puhetta oli sellaisia, että niistä olisi uutisen saanut mihin tahansa mediaan. Sunnuntain messun saarnassa Jukka Hautala puhui ajankohtaisia: hän otti kantaa paavin kiertokirjeeseen ja kehitysyhteistyömäärärahojen supistamiseen. Eikä kannanotto ollut poliittinen vaan terävästi kristillisen uskon ytimestä nouseva.
Päätösseuroissa Johanna Rissanen haastoi körttiläisyyttä sanoittamaan kristillisiä käsitteitä uudelleen. Puheesta olisi saanut hyvän ja syventävän uutisen siitä, mitä herännäisyys tänä päivänä on – tai mitä se voisi olla kun se parasta on.
Ja aika hyvän otsikon olisi voinut vetää päätösseurojen Salla Rannan pohdinnoista luonnontiedon, teknologian, uushenkisyyden ja kristinopin suhteista. Esimerkiksi otsikolla: Usko on syntisten solidaarisuutta. Kyllä siitä olisi körttiläisyyden tunnistanut.
Yhden asian Joona hyvästä blogistasi sivuutit, sen kenelle sanomalehtien, radion ja television uutisia varsinaisesti tehdään. Hyvin usein, kun ns. maallista mediaa arvostellaan, tehdään se omasta viiteryhmästä käsin. Kirkon sisäpiirien on usein vaikea ymmärtää, että uutisia tehdään lukijakunnalle, joka on hyvin sekalainen seurakunta ja jonka tiedot kirkosta, sen kielestä ja sisäisistä painotuksista tai näkemyseroista ovat hyvin pinnallisia. Tätä näköharhaa näyttää olevan niin kirkkohallituksessa kuin seurakunnissakin.
Mutta toisaalta, kun 80000 tai 30000 ihmistä kokoontuu taivasalle festareilleen, on se sellainen logistinen operaatio, että kyllä on ihan kohtuullistakin kertoa vapaaehtoisten tekemien talkootuntien määrä ja pizzanpaistajien suoritus. Ei sinne valmiiseen pöytään tulla tyhjästä.
Ilmoita asiaton kommentti