Heimoni tarinat

”Miksi sinä aina puhut Aasiasta?” koulukaverini kysyi tympääntyneenä. Olin kuudennella luokalla suomalaisessa peruskoulussa ja palannut edellisenä vuonna Aasiasta, jonne isäni työ oli vienyt perheeni useammaksi vuodeksi.

Ystäväni vaikutti yllättäen perinpohjaisen kyllästyneeltä eksoottisiin tarinoihini. Pettyneenä ihmettelin, miten voi olla mahdollista, että juuri ne tarinat, jotka olivat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia, tuntuivat toisesta puuduttavan tylsiltä. Aasiassa oli sattunut ja tapahtunut mitä eriskummallisimpia asioita – olin pyöräillyt Pekingissä, syönyt hampurilaisia amerikkalaisessa sotilastukikohdassa ja tutustunut Suomen olympiajoukkueeseen Seoulin kisojen aikana. Olin saanut Seppo Rädyn nimikirjoituksen!

Luulin, että nämä kaukaa haetut, suomalaisarjesta poikkeavat kokemukset olisivat meille paluuoppilasluokan lapsille yhdistävä asia. Ja niin ne olivatkin, mutta tiettyyn pisteeseen asti. Luokkatoverini olivat juuriltaan suomalaisia, mutta nuo juuret oli istutettu väliaikaisesti eri puolille maailmaa. Isänmaamme oli Suomi, mutta kotimaamme oli vaihtunut useamman kerran. Olimme matkalaukkulapsia. Meitä yhdisti ulkopuolinen kokemus suomalaisuudesta ja vahva tunne globaalista kansalaisuudesta. Polkumme olivat kuitenkin aivan erilaiset, eikä toistemme eksoottisiin tarinoihin ollut helppo samaistua. Tarinoiden sisällöt vaihtelivat, mutta tunne kahden maan kansalaisuudesta oli kaikille tuttu.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen yhä samanlaisessa tilanteessa. Asun jälleen Aasiassa ja haluaisin kertoa kaikenlaisia tarinoita kokemuksistani täällä. Nyt tarinankerronnasta on tullut osa työtäni, sillä toimin kiinalaisen työalueen tiedottajana. Tässä unelmatehtävässäni saan kertoa teille suomalaisille lukijoille juuri niitä erikoisia tarinoita Kauko-Idästä. Yritän kuitenkin pitää luokkatoverini palautteen mielessä. Eksoottiset kertomukset ovat kivoja, mutta niissä pitää olla jotain mihin kuulijakin voi samaistua. Tärkeintä ei ole erilaisuuden korostaminen vaan yhdistävien kokemusten jakaminen.

Lähetystyöntekijät ovat todellisia maailmanmatkaajia, jotka tasapainoilevat lukuisten identiteettien välillä. Olemme suomalaisia, olemme kristittyjä, olemme työalueemme asukkaita, maailmankansalaisia. Näiden identiteettien välillä toimiminen on antoisaa ja haastavaa, virkistävää ja uuvuttavaa, arkista ja unohtumatonta. Vuosikymmenten saatossa Suomen seurakuntiin on tulla tupsahtanut lukuisia pöllämystyneitä, aikaerosta ja lentomatkoista uupuneita, sekavaa suomea puhuvia, etelän auringon paahtamia lähetystyöntekijöitä. Aina meidän puheistamme ei saa selvää – tarinat ovat erikoisia ja suomi ruostunutta. Sielumme palaa jakaa tarinoita kentältä, mutta tärkeää on myös pysähtyä kuuntelemaan lähetysystävien, tukijaseurakuntalaisten ja lähettäjien kokemuksia. Nämä ovat tarinoita, jotka kantavat ja rohkaisevat lähetystyöntekijöitä silloin, kun kotimaan ikävä iskee. Ne muistuttavat juurista, yhteisöllisyydestä ja jakamisesta. Siitä, että tulimme mistä tahansa, voimme aina istua samassa pöydässä.

Upu Leppänen
aluetiedottaja kiinankielisillä työalueilla


Ningbon kaupungissa aluepäällikkö Jan-Eerik Leppänen haastettiin mahjong-peliin yhtä oikeaa pelaajaa ja kahta patsasta vastaan – kyseessä oli leikkimielinen hetki paikallisten ihmisten suureksi iloksi.

Lähetysseuran tekemä työ ylittää monia kulttuurirajoja. Kuvassa meneillään englannintunti Itä-Kiinan Lishuissa sijaitsevalla yläasteella, joka saa tänä vuonna kaksi uutta opettajaa Lähetysseuran vapaaehtoisista.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
Missioblogi
Missioblogihttps://felm.suomenlahetysseura.fi/
Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa. Tuoreimman Missioblogin on kirjoittanut Suomen Lähetysseuran yhteisöasiantuntija Mikko Pyhtilä.