Kirjoitin viimeksi Porjuksesta. Kymmenen kilometriä alempana on toinen mahtava koski, Harsprånget.
Harsprånget tarkoittaa jäniksen loikkaa. Nimensä koski on saanut terävistä mutkistaan, jotka muistuttavat jäniksen tapaa loikkia.
Voimalaitos on Porjusta nuorempi. Sen rakentajille perustettiin toisen maailmansodan jälkeen taajama, jossa asui parisen tuhatta ihmistä. Nimi oli ytimekkäästi Harsprångets Samhälle. Kylä katuineen ja rakennuksineen oli pystyssä neljäkymmentä vuotta. Sitten se hylättiin.
Rakennuksia ei enää ole, mutta autioitunut katuverkko kyltteineen Lapin erämaassa muistuttaa menneestä maailmasta. Luonto ottaa takaisin alueen, joka siltä oli lainattuna ruotsalaiselle sivilisaatiolle.
Katselin autioitunutta samhälleä hämmentyneenä. Toisaalta olen kyllä luonnon kannalla. Jos vaikkapa Saariselän keinokaupunki autioituisi ja jäkälikkö ja vesaikko valtaisi itselleen hotellit ja turistirysät, en itkisi perään. Pyhän Paavalin kappeli männikkörinteessä on rakas, ja olen saanut palvella siellä monta viikkoa tunturipappina, mutta kaunis se olisi autioituvana erämaan kappelinakin. Niin kuin Pielpajärven kirkko.
Mutta Harsprånget ei ole mikään ajatusleikki, vaan outo kaistale Ruotsin erämaata. Valtatien varressa tosin.
Kauppatori ja Storgatan kertovat elämän katoavaisuudesta. Eräänä päivänä kaikki ryntäävät työn perässä ja kaupunki nousee vaikka korven keskelle. Mutta elinkeinon loputtua autioituu nopeasti ihmisyhteisö. Ihmiset muuttavat, talot puretaan ja muistot jäävät.
Kuinka käy kristinuskolle Euroopassa? Korkeat katedraalit muistuttavat loisteliaasta historiasta, mutta myös kunniattomuudesta, vääryyksistä ja väkivallasta. Jokaisella kultakolikolla on kääntöpuolensa.
Uljaan katedraalin portailla voi mielen vallata sama tunne kuin katsellessa Harsprångetin katukylttejä. Joskus täällä oli elämää. Ihmisiä, naurua, soittoa, kaupankäyntiä ja katseidenvaihtoa. Nyt on kehikko. Kuoret, joiden sisältä rapu muutti pois.
Vai onko se tyhjä katu minun uskoni? Muodoiksi jähmettynyt muisto ensirakkaudesta. Arkeologin löytämä nuotiopaikka, jossa musta hiiltynyt kerros kertoo, että joskus tuli ritisi iloisesti.
Lopussa on videolinkki vapaana virtaavasta koskesta. Patojen avaamisella tehty näytös ei tosin ole sama kuin koski alkuperäisessä voimassaan.
http://www.youtube.com/watch?v=OjTznarRPfc
Luulotteluja Luulajanjoelta:
1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden.
Järven kuivaaminen eli järven lasku oli sodan jälkeisessä Suomessa järkevältä tuntuva asia, koska pelto oli arvokkaampi kuin järvi joita oli enemmän kuin riittämiin.
Andrean kirkonmäki? Puhutaan kai Antreasta?
Teemun tehtaalta ei tule bulkkitekstiä. Itsekin nautin hienon kielen lukemisesta. Myös kirjoituksen surumielisyys vetoaa minuun samalla lailla kuin vaikkapa Sinuhen elämänfilosofia. Pessimismi on osa eurooppalaisuutta ainakin tänä päivänä. Tuntuu kuin elämänvoima olisi kadonnut Euroopasta maanosana ja edessä olisi saattohoitovaihe. Sama alakulo kuvaa minusta myös kirkkojen tilannetta Euroopassa. Onneksi sitä on muitakin maanosia.
Jep. Korjasin…