Heikki Palmu: ” Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky oli, ettei vankeja oteta, vaan kaikki ammutaan.”

Maassa oli sota ja maailmassa maailmansota ja toiminta sen mukaista. Esim. isoäitini isä pidätettiin Töölön sokerotehtaan pihalla 13.4.1918 ase kädessä ja kun hänellä oli ase, niin valtiorikosoikeus langetti hänelle automaattisesti kuolemantuomion.

Punaisten aloittamaa aseellista vallankumousta Vaasaan paennut senaatti 1.2.1918: ”Kaikki aseistetut järjestöt , jotka eivät alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maan puolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.”

Ylipäällikkö Mannerheim piiri- ja toimivien joukkojen päälliköille 25.2.1918: ”Määrään täten, ettei minkään varjolla saada asettaa sota-oikeuksia eivätkä ne toimia. Ei myöskään sota-oikeuksien jo ehkä antamia kuolemantuomioita saada panna täytäntöön, vaan ovat vangit säilytettävät, kunnes asianomaiset tuomioistuimet ovat tutkineet heidän rikoksensa ja tuominneet ne.”

Ylipäällikkö Mannerheim, julkisesta kuulutuksesta 25.2.1918: ”Henkilöt, jotka armeijan selän takana häiritsevät sotatoimia sekä suorittavat tai yrittävät suorittaa tihutöitä, on heti ammuttava, samoin kuin nekin, jotka tavataan aseistettuina kahdeksan päivää tämän kuulutuksen julkipanon jälkeen. Kuulutuksessa määrätyt toimenpiteet eivät ole katsottava tuomion täytäntöönpanoksi vaan hätäpuolustukseksi. Persoonallinen viha ja hetkellinen kiihtymys tai muu ajattelemattomuus ei saa aiheuttaa väärinkäytöksiä”

Mannerheim ei hyväksynyt sitä, että Svinhufvud halusi saksalaisten jäävän maahan vielä sodan päätyttyä, eikä hän hyväksynyt Wilhelm Thesleffin nimittämistä sotaministeriksi, kun katsoi sen merkitsevän antautumista saksalaisille.

Hän pyysi eroa tehtävästään 20.5.1918, ja kun Svinhufvud oli 22.5. esittänyt Saksan päämajalle vetoomuksen saksalaisten joukkojen jäämisestä Suomeen, Mannerheim uudisti eronpyyntönsä ja se hyväksyttiin senaatissa 29.5., jonka jälkeen hän poistui Suomesta.

Väinö Tannerin mukaan Mannerheim oli halunnut, että suurin osa vangeista vapautetaan ja vain vallankumouksen johtajat ja siviilirikoksiin syyllistyneet pidätetään ja tuomitaan tuomioistuimissa. Asiaa vastusti oikeusministeri Talas, jonka mielestä kaikkien vangittujen asia tuli jättää tuomioistuinten harkittavaksi. Senaatissa hän sai enemmistön edustajista puolelleen, jolloin senaatti asetti valtiorikosoikeudet. Kun vankeja oli paljon, asia vei ”tuhottomasti aikaa”, jolloin oikeusjuttuja riitti myöhäiseen syksyyn saakka.

Mikko W. Erich kertoo 1928 Työväen kalenterissa ilmestyneessä artikkelissa Kymmenvuotisten muistojen johdosta, että valtiorikosoikeuksien langettamat tuomiot olivat olleet ”hirvittävän ankaroita aivan mitättömissäkin tapauksissa” ja että ”häikäilemättömän vainon alaisiksi” olivat muiden muassa joutuneet monet tuhannet posti-, tulli-, rautatie- ym. virkailijat, ”jotka eivät sormellaankaan kajonneet itse kansalaissotaan, vaan ainoastaan jäivät virantoimitukseen, siten estäen tärkeitä valtionlaitoksia joutumasta täydelleen tuuliajolle.”

Noiden tietojen valossa vaikuttaa siltä, kysymyksessä oli todella valtiorikosoikeuksien välityksellä tapahtunut ”poliittinen massamurha”, jonka kohteeksi joutuivat myös punaisten valtaamilla alueilla aseettomina punaisten säätämää työvelvollisuutta noudattaneet siviilit. Ehkä kysymyksessä oli myös ”kosto” punaisten säätämän muonitusvelvollisuuden noudattamisesta, sillä ainakin itselleni on kerrottu, että vanginvartijoina toimineet saksalaiset olivat estäneet toimittamasta ruokaa Suomenlinnan vankileirin vangeille.