Visioni
Olen toiminut viimeisten viiden vuoden aikana kappalaisen viran ohella fitnessvalmentajana ennen kaikkea kilpailijoille. Jo ennen tätä minulla eli useamman vuoden ajan mielessäni selkeä visio uskonnon ja urheilun yhdistämisestä. Nyt haluan hieman avata tätä visiota ja samalla hahmottaa sitä itsekin. Samalla haluan painottaa, että visio koskee ennen kaikkea omaa polkuani, vaikka se voi toivon mukaan inspiroida myös muita. Tarkoitus ei ole siis tuputtaa kenellekään mitään, vaan puhua ennen kaikkea siitä, mikä innostaa minua ja minkä itse koen hyväksi.
Jo varhaisina vuosina elämääni tuki kaksi merkittävää tekijää: kilpauinti ja kristillinen vakaumus. Urheilu ja uskonto ovat siitä lähtien toimineet eräänlaisina ankkureina hyvään elämään, vaikka lapsuudessa en saanutkaan kotoa uskonnollista kasvatusta.
Ehkä ne voisi laajemmin ilmaista myös siten, että terveelliset elämäntavat ja elämän eri syvien ulottuvuuksien tutkiminen ovat toimineet näinä ankkureina elämässäni. Ne ovat tasapainottaneet toinen toistaan erinomaisesti ja tehneet elämästä monella tapaa rikkaan ja mielekkään. Uskonto ja urheilu ovat tuoneet minulle myös paljon lisää voimaa ja ymmärrystä etenkin ihmiselämän eri puolista. Uskon, että ne ovat myös hyvin pitkälle onnellisuuteni taustalla.
Kristinuskon ja urheilun rappio?
Yleisellä tasolla niin liikunta tai terveelliset elämäntavat ja esimerkiksi kristillinen vakaumus eivät ole kuitenkaan eläneet vahvinta aikaansa. Tämä näkyy ensinnäkin liikkumattomuuden ja kaloripitoisen prosessoidun ruoan nauttimisessa liian suurina annoksina. Nyky-yhteiskunta autoineen, muine liikkumisvälineineen ja prosessoidun ruoan helppouden takia ohjaa ihmisiä epäterveempään suuntaan. Asiaa ei suinkaan helpota esimerkiksi univaje tai stressi, vaan on ennemmin usein se ensimmäinen syy, miksi ruokailu ja liikuntakin sakkaa.
Toisaalta toki asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Osa väestöstä kiinnittää paljon aiempaa enemmän huomiota omaan hyvinvointiinsa, terveyteensä ja toimintakykyynsä. On myös samaan hengenvetoon todettava, että joillekin terveen ja hyvän elämän toteuttaminen on helpompaa kuin toisille. Se nimittäin vaatii jonkin verran enemmän aikaa, vaivaa ja joskus myös rahaa, mihin ei välttämättä ole mahdollisuuksia esimerkiksi liian hektisessä elämässä. Valitettavasti hyvin terveellistä elämää elävä osa väestöstä onkin (etuoikeutettu) vähemmistö.
Toiseksi etenkin kristinusko on kokenut ainakin kirkon jäsenmäärän suhteen merkittävää laskua 2000-luvulla. Henkinen ja hengellinen etsintä eivät toki ole kokonaan kadonneet, mutta ne ovat aiempaa enemmän suuntautuneet eri tavalla kuin kulttuurissamme keskeinen luterilainen kristillisyys.
Nykyistä hengellistä ilmapiiriä määrittääkin ajatus siitä, että jokainen voi rakentaa oman maailmankatsomuksensa. Siihen voi kuulua jonkinlaisen korkeampaan voimaan tai olentoon uskomisen lisäksi myös vahva usko esimerkiksi henkiin yhteydessä olemiseen, joita on perinteisesti kristillisyydessä vierastettu.
Monesti uushengellisyyden ja siihen vahvasti liittyvän individualismin kohdalla kuitenkin mietin, onko tämä protestanttisuuden lopputulos ja aikaansaannos. Protestanttisuuttahan on nimittäin jo alusta alkaen määritellyt hyvin vahva individualismi ja omantunnonvapaus. Varmasti monet muutkin tekijät ovat varmasti vaikuttaneet uushengellisenkin individualismin syntyyn, mutta näin protestanttisena luterilaisena tätäkin mahdollisuutta on hyvä pohtia. Olenkin puolileikilläni ja puolitosissani usein sanonut, että ainoa asia, joka meitä protestantteja yhdistää, on halu protestoida jotain vastaan. Siinä mielessä elämme hyvinkin protestanttista aikaa.
Mielestäni individualismi ja omantunnon vapauden korostaminen hengellisissä asioissa on kuitenkin myönteinen asia eli en kaipaa millään tavoin paluuta jonkinlaiseen menneeseen ”paratiisiin”. En esimerkiksi itse haluaisi elää totalitaristisessa valtiossa tai tiukasti kontrolloidussa uskonnollisessa yhteisössä, joka määrittää, miten minun pitää uskoa tai elää elämääni. Veikkaan, että en ole tässä näkemyksessä yksin. Eiköhän vapauden kaipuu ole aika monen toiveissa.
Toisaalta en kannata myöskään täysin anarkistista yhteiskuntaa, jossa vahvat syövät heikot. Esimerkiksi valtiovallan tulee myös asettaa tarvittaessa voimaakin käyttämällä rajat rikolliselle toiminnalle. Samoin kirkko eli sen jäsenet toimivat mielestäni oikein, kun se ja he muistuttavat sanoillaan ja teoillaan eettisistä ihanteista (mm. lähimmäisen rakkaus). Uskonkin vahvasti, että nimenomaan kristillisellä protestanttisuudella on siten vielä tarjottavaa.
Mikä kristillisyydessä on hyvää?
Ongelman ydin ei ehkä kristillisyyden merkityksen vähentymisessä lopulta olekaan sittenkään ole esimerkiksi individualismi. Mielestäni ongelma on ennen kaikkea hengellisyyden laadussa. Perehtyminen esimerkiksi idän uskontoihin tai antiikin filosofiaan voi kyllä antaa ja usein antaakin ihmiselle syvempää ymmärrystä itsestä, kulttuureista, maailmasta tai ylipäänsä ihmisyydestä. Näin se on ainakin minun kohdallani tehnyt ja mielelläni opiskelen näistäkin teemoista tulevaisuudessa lisää.
En kuitenkaan näe, että mikään muu voi tarjota yhtä paljon kuin luterilainen kristillisyys tai usko Kristukseen. Tämä näkemys perustuu täysin omaan subjektiiviseen kokemukseeni ja vakaumukseeni (ja samalla on toki aika linjassa työnantajani arvopohjan kanssa, minkä vuoksi päädyinkin nykyiseen työhön). En ole itse löytänyt nimittäin mistään muusta aatteesta tai uskonnosta sellaista rauhaa, hyvää eettistä kompassia, voimaa, viisautta jne. kuin kristillisyydestä – ja olen kuitenkin koko elämäni ollut avomielinen etsijä ja tutkija, joka on valtavirran sijaan usein kulkenut vastavirtaan ja täysin omia polkujaan. Löysin tieni kirkkoonkin vähitellen ja monivaiheisen prosessin kautta ja usein nimenomaan vastavirtaan kulkien.
Jos kristillisyyttä pyritään tarkastelemaan hieman objektiivisemmin, on sen voima mm. sen poikkeuksellisessa sanomassa. Se esimerkiksi antaa lohtua ja toivoa ihmiselle riippumatta tämän terveydestä, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta asemasta jne. Se lupaa Jumalan läsnäoloa ja lohtua kaikille kärsiville ja jopa huonoja valintoja elämässään tehneille. Samoin se lupaa mm. voittoa kuolemasta kuolemanpelon kanssa kamppaileville. Voiko kuolevainen, katoava ja erehtyvä ihminen saada mitään suurempaa toivoa?
Myös tämä hieman objektiivisempi näkökulma kristillisyydessä on omassa kokemusmaailmassani tärkeä. Tapahtuipa elämässäni mitä tahansa en lopulta koskaan ole yksin. Vaikka Jumala antaisi minun hetkeksi joutua pimeyteen, hän kuitenkin aina valaisee armollaan ja hyvyydellään lopulta tuon pimeyden. Lisäksi hetkellisestä matkasta kärsimykseen ja pimeyteen ei tarvitse palata ns. elävien kirjoihin tyhjin käsin. Tuonelan kauhuista mukaan usein tarttuu aimo annos empaattisuutta, välittämistä ja rakkautta muita kärsiviä kohtaan.
Visio gladiaattoriteologiasta
Miten tämä tausta huomioiden urheilu ja kristillinen vakaumus sitten kannattaisi yhdistää jonkinlaiseksi yhtenäiseksi näkemykseksi, joka ehkä voisi auttaa myös nykyisen maailman keskellä kamppailevia ihmisiä ja antaa heille kestävän toivon sekä rohkaisun fyysisesti, psyykkisesti ja hengellisesti?
Tässä ollaan visioni ytimessä. Niin kilpaurheiluun kuin (etenkin luterilaiseen) kristillisyyteenkin kuuluu vahvana ajatus siitä, että tie voittoon käy vaikeuksien, pettymysten ja epäonnistumisten kautta. Kukaan pitkään kilpaurheillut tai kristillistä elämää viettänyt ei ole säästynyt kolhuilta – päinvastoin kolhut usein hakeutuvat tällaisten ihmisten luo.
Kilpaurheilijat ja kristityt eivät kuitenkaan lannistu kolhuista, vaan he tietävät, että voitto on lähellä, kun eniten kolisee. Kumpikin heistä myös tietää, että kehittyminen ja kasvaminen kilpaurheilijana tai kristittynä tarkoittaa myös jossain määrin kivun sietämistä.
Kun esimerkiksi teen hack-kyykkyä salilla sekunnin paussilla ala-asennossa, on se jossain määrin kivuliasta. Samaan aikaan siitä nauttii – etenkin, kun tietää sen johtavan isompaan lihaskasvuun. Samoin kun kristittynä kohtaan vastoinkäymisiä, ei se tunnu useinkaan sillä hetkellä kivalta. Kivun sietämisessä kuitenkin auttaa ja joskus erittäin hyvinä hetkinä jopa innostaa se, että tietää sen johtavan suurempaan nöyryyteen, elämän syvällisyyteen ja empatiaan muita kärsiviä kohtaan.
Toki niin kilpaurheilussa ja kristillisyydessä voi tulla eteen myös niin kivuliaita tilanteita (mm. loukkaantumiset tai vakava sairastuminen jne.), että niistä on vaikeaa löytää minkäänlaista positiivista tai edes pronssireunusta. Silloinkaan ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin, vaan voi esimerkiksi kääntyä Jobin kirjan puoleen.
Jobin kirja nimittäin muistuttaa siitä, että vaikka jopa viattoman ihmisen äärimmäinen kärsimys voi tuntua meille matoperspektiivistä asiaa tarkasteleville käsittämättömältä, on Jumala meitä kaikin puolin suurempi ja mahtavampi olento kuin me ihmiset. Meille käsittämättömältä tuntuvat asiat ovat nekin todennäköisesti Jumalan hallussa ja osa jotain hänen suunnitelmaansa. Meillä vain ei ole mahdollista ymmärtää kaikkia puolia Jumalasta, jonka (mm. älyllinen) kapasiteetti ylittää rajattomasti omamme. Kaiken elämän kaoottisuuden keskellä voimme kuitenkin luottaa Jumalan meidän ymmärrystämme korkeampaan ja hyvään suunnitelmaan. Näin ainakin itse uskon.
Tällä visiolla etenkin (kilpa)urheilun ja kristillisyyden samankaltaisuudesta haluan ennen kaikkea innostaa samalla tavoin ajattelevia ihmisiä. Samalla tiedostan, että tämä visioni hahmottelu tässä kirjoituksessa on vielä raakile, joka vaatii lisätyöstöä. Se on myös hyvin subjektiivinen näkökulma maailmaan. Kirjoitankin tätä kirjoitusta hyvin paljon myös itselleni ja ajatusteni selvittämiseksi.
Tiedostan myös sen, että joistain tällainen ajattelu voi tuntua vieraalta. Jos kuitenkin elää minun tavoin vahvasti niin kilpaurheilun kuin kristillisyyden värittämää elämää, ei tätä yhteyttä voi olla näkemättä tai kokematta luita ja ytimiä myöten. Tuon yhteyden voisi kiteyttää ajatukseen: tie voittoon käy kivun kautta. Lisäksi tällainen yhteys kristillisyyden ja kilpaurheilun välillä loistaa pimeässä kuin neonvärinen mainostaulu marraskuun pimeydessä. Siksi nimeänkin tämän uuden aatteen turhaa vaatimattomuutta tuntematta gladiaattoriteologiaksi.
Yritin keksiä myös muita parempia nimiä, kuten esimerkiksi kilpaurheiluteologia, sisuteologia jne. Menköön kuitenkin toistaiseksi tuolla nimellä, koska se ehkä herättää enemmän kiinnostusta lukea tämä kirjoitus kuin muut vaihtoehdot. Pieni mielenkiintoa herättävä provokaatio tai ”click bait” on vain hyvästä.
Loppuun haluankin jakaa muutamia hyviä lainauksia, jotka tukevat tätä aatetta ja ehkä auttavat ymmärtämään, mistä siinä on kysymys. Olen laittanut myös yhden lainauksen kristillisyyden ulkopuolelta. Vaikka pidän kristinuskoa ylivertaisena, on mielestäni muissakin aatteissa, uskonnoissa ja ajatustavoissa kristityillekin opittavaa ja joskus jopa yllättävän samankaltaista sen kanssa. Tässä mielessä gladiaattoriteologia olkoon myös valmis tutkimaan maailmaa kokonaisuudessaan ja eri ilmiöineen avoimin mielin.
”Kun siis laki syyttää sinua ja synti sinua kauhistaa etkä tunne muuta kuin Jumalan vihaa ja tuomiota, älä silti heitä toivoasi vaan ota yllesi Jumalan taisteluvarustus: uskon kilpi, toivon kypärä ja Hengen miekka (vrt. Ef. 6:13ss). Tulet kokemaan, kuinka uljas ja urhea soturi sentään olet.”
Galatalaiskirjeen selitys, Martti Luther, suom. latinan kielestä Jukka Thurén. SLEY-kirjat: Helsinki.
Martti Lutherin Galatalaiskirjeen selitys, perustuu hänen erittäin suosituille yliopistoluennoilleen 1530-luvun alussa Wittenbergissä eli nykyisen Saksan itäisessä osassa sijaitsevassa kaupungissa. Kyseisistä luennoista tuli niin tärkeitä, että Lutherin oppilaat editoivat ja hyväksyttivät ne kirjaksi, josta tuli itse asiassa merkittävä auktoriteetti mm. luterilaiselle pelastusopille.
”Perin harvat tietävät, kuinka heiveröinen ja vähäinen voi usko ja toivo olla ristin ja taistelun aikana. Silloin se näyttää olevan kuin käryävä lampunsydän, jonka tuulenpuuska voisi sammuttaa minä hetkenä tahansa. Mutta ne, jotka noissa taistoissa ja hirmujen keskellä toivoen uskovat, vaikkei toivoa olekaan, jatkavat taistelua luottaen Kristuksen lupaukseen ja piittaamatta siitä, että tuntevat syntinsä ja Jumalan vihan. He saavat sitten kokea, kuinka tuo vähäinen uskon kipinäinen (niin kuin näyttää järjestä, joka sitä tuskin huomaakaan) kasvaa alkuaineiden roihuksi, joka täyttää koko taivaan ja nielee kaikki kauhut ja synnit.”
Galatalaiskirjeen selitys, Martti Luther, suom. latinan kielestä Jukka Thurén. SLEY-kirjat: Helsinki. Ks. edellinen selitys.
”Kokemattomiin sattuvat koettelemukset kovimmin, ies painaa raskaimmin hentoa niskaa. Alokas kalpenee kun vain ajattelee verta, veteraani katselee kehostaan lähtevää verisuihkua urhein mielin, sillä hän on oppinut, että verta seuraa usein voitto. Niitä joita jumala arvostaa ja rakastaa, hän karaisee, koettelee ja harjoittaa. Niitä taas joita jumala näyttää hemmottelevan ja säästävän, niitä hän pysyttää heikkoina kestämään tulevat epäonnet.”
”Johdatuksesta” – Elämän lyhyydestä, Seneca (noin 2000 vuotta sitten), suom. Juhana Torkki. Otava: Helsinki, 2018. Seneca oli mm. roomalainen valtiomies ja stoalainen filosofi, joka joutui elämään eräänlaisessa kultaisessa häkissä keisari Rooman keisari Neron hovissa. Sain tämän pienen kirjan aikoinaan edesmenneeltä ystävältäni syntymäpäivälahjaksi – hän jos kuka oli marinoitu vastoinkäymisissä entistä paremmaksi mieheksi.
”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän,
vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä.
Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden,
painaa maahan ja kohottaa.”
”Ensimmäinen Samuelin kirja” – Kirkkoraamattu 1992.
Kyseisen kirjan tapahtumat palautuvat noin 3000 vuoden taakse. Oheinen teksti on osa Hannan kiitosvirrestä. Hanna kärsi syvästi lapsettomuudesta ja joutui sen takia pilkatuksi. Herra kuitenkin vastasi Hannan rukoukseen ja antoi tämän tulla raskaaksi sekä synnyttää yhden Raamatun merkkihenkilöistä eli profeetta Samuelin. Hannan kiitosvirren upea kohta kiteyttää kaikkein parhaiten esittämäni gladiaattoriteologian, joten tämä teologian suuntaus ei ole vain maskuliininen, vaan siitä voi hakea inspiraatiota kuka tahansa. Kyseinen kohta on myös inspiroinut mm. Martti Lutheria omassa teologiassaan, josta kirjoittaja on myös saanut paljon vaikutteita.
Kiitos, kirjoituksesta.
Ole hyvä
Urheilu ja taistelu
Paavali käyttää kilpajuoksua eräänlaisena vertauksena, tosin hän on ottanut sen Platonilta, ja muuttanut hiukan muotoa. Kilpajuoksussa on se ongelma, että vain yksi voittaa, kuten myös Paavali sen tiesi. Hän halusi olla se yksi.
Platonin kilpajuoksi on kertomus siitä kuinka moni lähtee matkalle hyvissä voimissa, innostuneena ja suurin toivein, mutta matkan pitkittyessä väsähtää ja huomaa, ettei sittenkään ole varma palkinnosta, omasta kestävyydestään ja perille pääsystä, ja niinpä hän, häntä koipien välissä sitten hiippailee maaliin, hiljaisena ja nöyränä. Opetus siitä, että ei kannata innostus alussa liikaa.
Fitnes ei liene samaa kuin bodaaminen, mutta sinne päin kuitenkin, ikäänkuin jälkeläinen, tai pikkuveli. Henkisesti, älyllisesti ajatellen sitä voisi sanoa kuitenkin ruumiin palvonnaksi.
Kreikkalaisilla ruumiin palvonta oli toki hyvinkin suosittua ja miehisen kauneuden ilmentymää, Adoniksessa nähtiin jumalan kuva, siis ulkoinen kuva. Iso koko ja hyvä kunto olivat myös sodassa tarpeellinen ja jopa pelottava ominaisuus. Jos maine suurista lihaksista ja voimasta kiiri vastapuolen leiriin, kaikki vapisivat. Mutta aina eivät goljatitkaan voittaneet, jos päässä oli muutakin kuin tyhjää.
Olen lukenut, että sana Bodaaja tarkoittaa hinduilla mietiskelijää, pohdiskelijaa, Bodaaja on pohdiskelija, ja koska bodaaminen meillä ruumiinkulttuurina ei ole kaukana fitneksestä, se sopii tähän kuvaksi siitä, että sanoilla on erilaisia merkityksiä. Sama sana voi tarkoittaa toisilla ruumiin kasvattamista suuremmaksi ja ”kauniimmaksi,” ja toisilla ihmisen henkisen ulottuvuuden laajentaista ja mielenrauhan löytämistä oman matkansa oppaaksi.
Voidaanko niitä yhdistää?
Sisällöllisesti ei, vain SANA yhdistää, mutta sisältö on eri. Urheilu vaatii omansalaista sitoutumista ulkoisen itsensä kaunistamiseksi peilikuvan ihailtavaksi, ja voiton saavuttamiseksi,
Pohdiskelu taas, lakeutumista sisäisen maailman kuunteluun, tutkisteluun ja selvittämiseen, sekä uuden löytämiseen.
Urheilussa tulee raja vastaan, mutta sisäinen maailma on rajaton.
En tietenkään väheksy liikuntaa ja ulkoilua raikaassa ilmassa, harrastan niitä itsekin.
Kiitos mielenkiintoisesta kommentista. Fitness on tosiaan jatkumoa bodaukselle tai oikeastaan sen laajentuma eri lajeihin. Nykyinenkin fitness pitää sisällään bodauslajit. Oikein hyvää alkanutta viikkoa!
Kiitos avartavasta blogista.
Itse en ko. lajia ole koskaan harrastanut vaikkakin sivuavasti hidasta voimistelua kyllä millä silläkin tulosta aikanaan syntyi.
Tällä iällä koordinaatioperustainen liike on hyvää mikä toteutuu leikkaamattoman uroskoiran päivälenkityksessä. Toki emäntä on mukana.
Liukkaalla kelillä liikkuessa muutenkin saavat aistit olla valppaana.
Itse asiassa hiukankin vaikeammassa maastossa kulkemista voi pitää jo fitnessinä tavoitteena olla loukkaamatta itseään.
Vielä reppuun eväät, ja miksei kymmenen kilon paino mukaan, niin fitnessiä syntyy.
Nuorempana tehdyistä harjoitteista on olkavarsien katsominen ollut ehkä parasta.
Laulupääaineisena oli hyvä kun aikanaan katsoin hengityksen asiaa. Sama asia katsoo myös puhetyöläistä Opettajana.
Lopuksi myönnän olleeni myös bullworkerin harrastaja mitä seurasivat eriväriset ”kumit” venyttelyssä.
Psykofyysisestä voimaannuttamisesta toivoisin Teiltä uutta blogia. Asiathan liittyvät toisiinsa, ja miten katsomme tasapainoa eri Ihmisen mahdollisuuksissa.