Hengellistä elämää voi ajatella pitkänä matkana, jossa oma elämämme antaa mahdollisuuden syvemmin ymmärtää evankeliumia. Evankeliumi on suurempi kuin elämämme, me emme voi sitä hallita, sen tulisi hallita meitä.
Evankeliumi on sanoma Jumalan valtakunnasta. Jumalan hallintavallasta ja läsnäolosta, joka tuli maailmaan ensin maailman luomisessa paratiisissa, ja lankeemuksen jälkeen evankeliumi jatkuu kertomuksena siitä, kuinka Jumala ensin Israelin kansan kautta valmistaa ja sitten Kristuksen kautta uudelleen tuo läsnäolonsa ja pelastuksen maailmaan. Ja kuinka seurakunta, valtakunnan edustajana vie sanomaa eteenpäin, joka huipentuu Kristuksen paluuseen.
Evankeliumi on sanoma kuningaskunnasta ja kuninkaasta. Sen sivujuonteena on kertomus siitä, siinä, kuinka yksittäinen ihminen voi astua sisälle valtakuntaan Kristuksen ristin kautta. Mutta yksittäinen ihminen ei ole keskiössä, vaan Kristus. Ja alkuperäisessä evankeliumissa on opiskeltavaa koko elämän ajaksi. Evankeliumi on paljon isompi kuin 4 hengellisen elämän tosiasiaa. Evankeliumi valtakunnasta avautuu vain, jos näemme, että koko Raamattu on evankeliumia.
Kirkon herätysten historia on perustunut usein juuri tämän ison kuvan kertomiseen. Wesleyn, Whitfieldin, USA:n suurten herätysten julistuksen ydin aina Charles Finneyhin saakka oli sanoma pyhästä Jumalasta, joka kutsuu ihmisiä hylkäämään väärät polut ja tulemaan Kristuksen kautta osaksi hänen suunnitelmaansa. Samaa ajattelen Laestadiuksesta ja Paavo Ruotsalaisesta. He kutsuivat ihmisiä syvemmälle Kristukseen. Nämä julistajat olivat usein enemmän profeetallisia kuin evankelioivia. Heidän julistuksensa keskittyikin useimmiten uskovien kutsumiseen takaisin Kristuksen luo. He halusivat auttaa uskovia uudistumaan hengellisesti ja löytämään uudelleen ensi rakkaus Kristukseen. Muuttuneiden uskovien kautta heidän naapurinsa löysivät Kristuksen ja tästä seurasi myös vahva yhteiskunnallinen muutos.
Sensijaan nykyisten evankeliointitapahtumien tavoite on muu. Niiden historia alkaa taas Moodysta, Sundaysta ja Billy Grahamista, jotka kehittivät tehokkaan tavan kommunikoida evankeliumia isoissa tapahtumissa ei -uskoville, ja liittivät siihen alttarikutsun. Niissä pakataan usein iso evankeliumi pieneksi ja ihmiskeskeiseksi. Vaikka seurakunnan määrä hetkellisesti kasvaa, niin liikaa tiivistetystä sanomasta on usein seurauksena sanoman pinnallistuminen. Tutkimukset kertovat, että usein vuoden kuluttua tapahtumasta vain 6% ratkaisun tehneistä ihmisistä on muuttunut uskomuksiltaan tai käytökseltään.
Tämän pohjalta mietiskelen. Ehkä nykyiset evankeliointitapahtumat onkin järjestetty siksi, että useimmat seurakunnat nykyisin oikeastaan pelkäävät aitoja herätyskokouksia. Halutaan lisää ihmisiä toimintaan – kyllä, mutta ei haluta mitään, joka vaarantaisi nykyistä vakiintunutta seurakunnan toimintaa. Ei haluta järjestää herätyskokouksia, jotka ehkä antaisivat seurakuntalaisille kokemuksen siitä, että seurakunnan normaalitoiminta on hengellisesti ohutta. Herätyskokoukset pohjimmiltaan haastavat yksilöä ja seurakuntaa arvioimaan sitä, ovatko inhimilliset tai uskonnolliset traditiot syrjäyttäneet Jumalan tahdossa elämisen. Silloin Raamatun auktoriteetti nousee uudelleen yli pastorin auktoriteetin ja kutsuu parannukseen.
Herätyskokoukset parhaimmillaan saavat aikaan sen, että pitkään hengellisellä maitodieetillä olleet kristityt siirtyvät vahvaan ruokaan. Lähtevät itse seuraamaan Kristusta, ja etsimään omaa kutsuaan Jumalan suunnitelmassa. Ymmärtäen, että evankeliumi on paljon enemmän kuin anteeksiantamus.
Herätyskokous siinä merkityksessä kuin puhuin, ei ole sitä, että syyllisyydentuntoinen ihminen yhä uudelleen johdatetaan alttarille tekemään ratkaisua. Vaan paremminkin sitä, että hänelle avautuu uudella tavalla , mitä on elämä Kristuksessa. Mutta ehkä aikamme suurin ongelma on siinä, että kokemusasiantuntijoita on liian vähän. Evankelioimme vain yhä uudelleen. Useimmat älylliset raamattutunnitkaan eivät tilannetta muuta. Mistä ratkaisu?
Minusta on erittäin positiivista, että järjestetään laajassa yhteistyössä mediamissio. En kritisoi sitä, vaan pohdin tässä hieman, mikä on ollut perinteisten evankeliointitapahtumien taustalla.
Liekö niin, että kirkko on itse alkanut ”hävetä” alkupräistä Jeesuksen ja apostolien sanomaa? ”Mehän ollaan jo nyt niin viisaita, että ymmärrämme heitä paremmin, mikä on ihmisen osa ja ihmisyys.”
Edesmennyt isäni jo viime vuosituhannella harmitteli: Kirkon edustajat puhuvat niin yleisellä ja abstraktilla tasolla, että ei siitä oikein selvää saa, mikä on kirkon sanoma ja ”idea”. Ei se minullekaan rippikoulusssa muinoin oikein selvinnyt, vaikka kivaa olikin. Kiinnostusta olisi ollut. Olisi kai pitänyt osata kysyä paremmin ja viisaammin joltakulta. No, löytyihän sitten siihenkin tiensä.
Kirkosta on tullut paikka, jossa ehkä pääsee tekemään ja vaikuttamaan, myöhemmin ehkäpä sitten muuallakin – politiikassa. Ei sinänsä väärin eikä aina huonokaan asia. Mutta onko se alkuperäinen pääasia. Vanhaa biisiä mukaillen: ”Muuten hän (–> se) oli niin kuin yksi meistä (–> järjestöistä) vain…”
Politiikka ja polittinen vaikuttaminen on tullut kirkkoon. Tokihan kirkko on jo ammoin kritisoinut päättäjiä, mutta nyt poliittisluonteiset päättäjät kritisoivat kirkkoa, myös sen sisältä käsin.
No, ei tämä onneksi koko totuus ole. Pitää vaan osua ”oikeaan porukkaan” kirkossa, niin sitten perusasioistakin voi selkoa saada.
Alkuperäisessä sanomassa Jeesus lupasi tulevansa takaisin PIAN, ja evankelista käytti sanaa takhy (vrt. takioni), joka tarkoitti hyvin lyhyttä aikaa. No mennyt on jo yli 2000 vuotta eli matka on todella ollut pitkä…
… ”hän rockia rakastaa ja öisiä katuja”…
Ratkaisun tekeminen ? Eikö sen ”ratkaisun” tee joku muu kuin ihminen. Ihmismieli on niin ailahtelevainen, joten tuskin kykenee.
Kaikki ratkaisut, valinnat tekee ihminen. Tähän tilaan Jumala loi ihmisen ja ensimmäisen kykynsä ratkaista ihminen osoitti kielletyn puun hedelmään koskemalla ja syömällä sitä.
Ihmisen ratkaisu oli huono. Jumala ratkaisi ihmisen huonon ratkaisun omalla hyvällä rakkaudella.
Kahdessakymmenessä kirjoitetussa evankeliumissa on noin 15-20 prosenttia enimmillään realistista. Pohjalla Johanneksaen evankeliumi noin yksi prosentti. Tiedeihmisten käsitys. Esim. Lontoon Jeesus seminaari 1985.
Tarkoitin ”uskonratkaisua” (”tulla uskoon”). Että ensi maanantaina alan uskoa. Eikö se ole lahja, eikä oma ratkaisu. Juopotkin päättävät ryhtyä raittiiksi aina ensi maanantaina.
Uskoontulo on aika huono sana tarkoittamaan sitä, mitä sillä yleensä ymmärretään. Sillä ainakin minä ymmärrän sellaista elämänmuutosta, jossa aiemmin epäuskoinen ihminen muuttaa mielensä ja alkaa uskoa Kristukseen. Tällainen muutos voi tapahtua äkkiä, useimmiten jonkin elämän kriisin yhteydessä, tai vähitellen hyvinkin pitkän ajan kuluessa. Aina se kuitenkin on Pyhän Hengen vaikutusta, joka saattaa pitkään olla niin salattua, että ihminen ei sitä itse huomaakaan eivätkä myöskään läheiset. Jossakin vaiheessa se kuitenkin tiedostetaan. Oikeampaa olisikin puhua uskon tulosta ihmiseen kuin ihmisen tulosta uskoon. Usko siis tulee ihmiseen joko hiljaa hiipien tai kovalla ryminällä. Jälkimmäisessäkin tapauksessa on kuitenkin usein edelläkäynyt salaisen valmistelun vaihe.
Niin, kaikki ihmisen kuvaama lienee vajavaista. Puhe ja selityskin. Usko tulee ihmiseen ja/tai ihminen tulee uskoon; me olemme Kristuksessa ja Kristus on meissä.
”Uskoontulo” terminä ei kaiketi tarkoita, että ihminen olisi välttämättä tullut yhdessä hetkessä humahtaen sellaiseen tilaan, että olisi päättänyt valita uskon alkaa Herraa seurata. Voi se ”uskoontulo” tapahtua vähitellenkin. Termi lienee ”kulttuurinen” ilmaisu sille, että ihminen on periaatteessa alkanut tietoisesti suuntautua elämässän kristinuskon mukaisesti, ja toivon mukaan juuri Jumalan vaikuttaman uskon pohjalta. Ei termi toki teologisesti kaikenkattava ole. Silloin ihminen on kuitenkin jonkinlaisen muutoksen kokenut. Jos taas on uskottu Herraan koko elämän ajan ja usko on ollut aina osa elämänasennetta, ei ”uskoontulo” tilannetta ja ihmisen kokemusta kuvaa, uskossa kasvaminen ehkä.
”Uskoontulo” on joka tapauksessa termi, jota käytetään, ja joka ymmärretään uudenlaisena tai muuttuneena suuntautumisena elämään, jonka ei-teologitkin ymmärtävät; eivät ehkä aina teologisesti täsmällisesti ja kääntäen yksiselitteisesti. Joskus tuntuu siltäkin, että kirkossa ”pelätään” sitä, että ihmiset myös kokevat elämän muutoksensa konkreettisesti. Pelätään kertomuksia, jossa ihmisten elämä muuttuu oleellisesti. Pelätään, että menee ”överiksi” – kuten joskus voi toki tapahtuakin. Alku aina hankalaa? Yhä harvemnalla lienee ”uskon siemen” (edes kylvettynä) jo lapsuudesta.
Olen lukenuut ihmisten kertomuksia, joissa kirjoittajat ovat suorastaan kaivanneet Jumalan kohtaamista mutta kovin yleisluontoinen puhe on jättänyt heidät ikäänkuin vain ihmettelemään, että ”abstraktiksi puhe uskosta jää… ei taida olla minulle tarkoitettu…”.
Kovin ”telogisesti heino” kuvaus ei välttämättä avaudu ”tavalliselle tallaajalle”. Uskonvanhurskaus ei koko syvällisyydessään heti avaudu, mutta toivottavasti matka alkaa tai kääntyy oikeaan suuntaan. Onko uskonvanhurskaudesta tai ”kasteen armoon palaamisesta” ym. puhuminen selkeää? Ehkä teologille mutta tuskin kristinuskoa vai etäisesti tuntevalle. Usko on ojentaumista ja luottamusta, mikä ei tarkoittane vain passiivista tilaa, kuten moni taitaa ajatella (ja luullakin).
Charlotta,
Tulla uskoon on UT:n keskeisiä asioita. Tämä selviäisi sinulle Raamattua lukemalla. Minulle se on selvinnyt jo lapsena, iässä, jossa ”kuulin” Jumalan kutsun tulla Jeesuksen seuraajaksi. En voi olla ihmettelemättä niitä lukuisia intellektuaaleja, jopa teologiaa yliopistossa opiskelleita, jotka vänkäävät ja mollaavat yksinkertaisia uskovia, kutsuen heitä fundamentaaleiksi. Usko on Jumalan lahja, mikä on Jumalan lahja niille jotka Hänen tykönsä tulevat, eli suostuvat Isän vetoon. Vt. Hebr. 11:
6 Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.
Jumala ei vaadi keneltäkään enempää kuin ihminen on suostunut vastaanottamaan. Vastaanottaminen ei ole teko, akti, niinkuin on sakramentit, jotka eivät ihmistekoina voi mitäään ikuista saada aikaan.
”En voi olla ihmettelemättä niitä lukuisia intellektuaaleja, jopa teologiaa yliopistossa opiskelleita, jotka vänkäävät ja mollaavat yksinkertaisia uskovia, kutsuen heitä fundamentaaleiksi.” Fundamentalisti ei viittaa yksinkertaisiin uskoviin vaan uskonnollisiin johtajiin, jotka opettavat 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa syntyneen mallin mukaan Raamatun olevan sanasta sanaan Jumalan todesta otettavaa ilmoitusta. Näin ohitetaan toisaalta Raamatun runsas runollinen vertauskuvien rikkaus ja toisaalta sen kirjoitusten kiinteä liittyminen kirjoitushetkien tilanteisiin. Yksinkertaiset uskovat ovat valitetavasti usein fundamentalistien johdateltavina.
Tuo ”uskonratkaisu” -kysymys jakaa mielipiteitä kirkossa, osin turhaan, osin ehkä siksi, errä kirkossa käydään ”taistelua” kahden maailmankatsomuksellisen asenteen vuoksi: kulttuurisen ja olemuksellisen uskon välillä.
Itse olen ymmärtänyt, että usko tulee pohjimmiltaan Jumalalta, mutta harvoin se tulla tupsahtaa kuin salama kirkkaalta taivaalta. ”Kuinka voi uskoa, jos ei julisteta”.
Uskoa voi tietysti yhtä sun toista, mitä täällä maailmassa sitten julistetaan tai propagoidaan, totta tai tarua. Totuus ei selviä spekuloimalla tai uskottelemalla. Ei myöskään vain toivomalla.
Kristinuskon mukainen uskon todellisuus konkretisoituu elämällä kristinuskon mukaan – se tarkoittaa valintaa tai ratkaisua, jossa luotetaan Jumalan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen työhön. On kuitenkin tiedettävä, mitä tämä on. Siitä tiedosta tuntuu olevan puutetta. Ratkaisulla ei tarkoiteta luottamista vain kunkin omaan uskomukseen, tunteeseen tai/ja kykyyn tehdä ”hyvin”. Kyse on enemmänkin todellisen Hyvän seuraamisesta – ei pelkästään kulttuurisesta arvostamisesta, tunnelmoinnista tai moralismista (ei edes uusmoralismista).
Mikäli opetetaan niin ettei uskonasiaan voi mitään itse vaikuttaa, niin moni jää turhaan odottelemaan Jumalan erityistä kutsua. Kutsu on jo esitetty ja nyt taivaassa odotetaan kunkin siihen itse vastaavan. Joten Luterilainen oppimme on tässä tullut sen esteeksi, ettei ihmiset rohkene omistaa evankeliumia itselleen.
Pekka P. Ei luterilainen kirkko varsinkaan tunnustuskirjoissaan noin opeta kuin sanot. Me opetamme, että usko on Jumalan itsensä vaikuttama tarttuminen Jumalan armolupauksiin ja Kristukseen. Ongelma on siinä, että liian moni opettaa, että kaikki kastetut olisivat matkalla taivaaseen eikä uskoa sovi kysellä. Se kun on jokaisen yksityisasia. Hannu Vuorinen nostaa esille monia hyviä huomioita. Mm sen, että Raamattu on pastorin yläpuolella. Nykyään ajatellaan käytännössä päinvastoin: ihminen päättää, mikä Raamatussa kelpaa ja on ”totta”.
Kiitos mielenkiintoisesta vastauksesta,
Uskoontulossa on kyse yksinkertaisesti siitä, että ihminen kohtaa Jumalan. Yksilöpersoona kohtaa Persoonan. Tämä Persoona on Jumalihminen Jeesus Kristus ja hänet meille ilmoitetaan Raamatussa. Hänet voidaan oppia tuntemaan vain Jumalan sanasta, Raamatusta, kun ymmärretään Raamatun olevan Jumalan puhetta juuri minulle, minun persoonalleni.
Uskoon tulo on sen oivaltamista, että juuri omat synnit saa uskoa anteeksi Jeesuksen sovitustyön tähden. Uskoontulossa syntyy läheinen ja henkilökohtainen suhde Jeesuksen kanssa. Siinä suhteessa eläminen on uskossa elämistä. Juuri tämä suhde puuttui Paavo Ruotsalaiselta, ennen kuin tapasi seppä Högmanin. Uskoontulo muuttaa koko elämän suunnan. Muutos voima tulee siitä, että usko Jeesukseen saa sen kaiken aikaan. Uskossa olo merkitsee aina uudelleen palaamista uskon alkupisteeseen. Merkillistä siinä on se, että sen kokee aina uutena ja raikkaana. Uskovan tunnistaa siitä että Jeesuksella on uskovan elämässä aivan erityinen ja keskeinen merkitys.
Näin se on kuten Pekka kirjoittaa. Uskova on ja elää Kristuksessa. Kristus on hänelle kaikki kaikessa. 1. Kor. 1:30
Usko on luottamista Jumalaan Kristuksen kautta. Tämä on, juuri kuten edellä kirjoitettiin.
Kristuksessa Ihminen alkaa ohjautumaan Jumalan opettamana, eikä ihminen enää luotan ns. ”lihan käsivarteen”, (luonnolliseen järkeilyyn), vaan oppii ymmärtämään mitä ihmisessä on ja juuri sen tähden hylkää ns. oman järkeilyn ja oppii yhä enemmän ja syvemmin luottamaan (uskomaan) mitä Jumalan Armo Kristuksessa on.
Kun Jumalan Armo Kristuksessa kirkastuu ihmiselle, niin hän ei enää perustaa elämäänsä mihinkään inhimilliseen viisauteen, vaan Jumalan lupauksiin, niin ettei hän enää itse pyri voittamaan maailmaa, vaan, että hän oppii luottamaan Kristukseen, joka on jo voittanut maailman. Me voimme olla rauhallisin mielin, kun luotamme Häneen, joka voi kaiken kaikessa.
”Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani.
Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”
Moni koittaa voittaa maailman Kristukselle, vaikka Kristus on jo voittanut maailman!
Onkin parempi julistaa sitä mitä Jumala on tehnyt meidän edestä, kuin mitä me voimme tehdä. Jumalan Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Tämä on uskon salaisuus, jota maailma ei voi koskaan ymmärtää, sillä se puhuu omaansa.
Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.
Kirkon perusongela on siinä, ettei se julista sitä, mitä ja miten evankeliumi tuottaa sen mitä se lupaa. Kuulijat eivät näin pääse sisälle evankeliumiin. Se jää heille henkilökohtaisesti merkityksettömäksi tiedoksi. Sen sijaa se voisi olla heille koko elämän mullistavana ja keskeisenä asiana. Silloin sillä olisi se vetovoima, joka saisi tulemaan ja pysymään kirkossa.