Evankeliumi ja tapahtumat
20 kommenttia
… ”hän rockia rakastaa ja öisiä katuja”…
Ratkaisun tekeminen ? Eikö sen ”ratkaisun” tee joku muu kuin ihminen. Ihmismieli on niin ailahtelevainen, joten tuskin kykenee.
Kahdessakymmenessä kirjoitetussa evankeliumissa on noin 15-20 prosenttia enimmillään realistista. Pohjalla Johanneksaen evankeliumi noin yksi prosentti. Tiedeihmisten käsitys. Esim. Lontoon Jeesus seminaari 1985.
Tarkoitin ”uskonratkaisua” (”tulla uskoon”). Että ensi maanantaina alan uskoa. Eikö se ole lahja, eikä oma ratkaisu. Juopotkin päättävät ryhtyä raittiiksi aina ensi maanantaina.
Tuo ”uskonratkaisu” -kysymys jakaa mielipiteitä kirkossa, osin turhaan, osin ehkä siksi, errä kirkossa käydään ”taistelua” kahden maailmankatsomuksellisen asenteen vuoksi: kulttuurisen ja olemuksellisen uskon välillä. Itse olen ymmärtänyt, että usko tulee pohjimmiltaan Jumalalta, mutta harvoin se tulla tupsahtaa kuin salama kirkkaalta taivaalta. ”Kuinka voi uskoa, jos ei julisteta”.
Uskoa voi tietysti yhtä sun toista, mitä täällä maailmassa sitten julistetaan tai propagoidaan, totta tai tarua. Totuus ei selviä spekuloimalla tai uskottelemalla. Ei myöskään vain toivomalla.
Kristinuskon mukainen uskon todellisuus konkretisoituu elämällä kristinuskon mukaan – se tarkoittaa valintaa tai ratkaisua, jossa luotetaan Jumalan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen työhön. On kuitenkin tiedettävä, mitä tämä on. Siitä tiedosta tuntuu olevan puutetta. Ratkaisulla ei tarkoiteta luottamista vain kunkin omaan uskomukseen, tunteeseen tai/ja kykyyn tehdä ”hyvin”. Kyse on enemmänkin todellisen Hyvän seuraamisesta – ei pelkästään kulttuurisesta arvostamisesta, tunnelmoinnista tai moralismista (ei edes uusmoralismista).
Kiitos mielenkiintoisesta vastauksesta,
Uskoontulossa on kyse yksinkertaisesti siitä, että ihminen kohtaa Jumalan. Yksilöpersoona kohtaa Persoonan. Tämä Persoona on Jumalihminen Jeesus Kristus ja hänet meille ilmoitetaan Raamatussa. Hänet voidaan oppia tuntemaan vain Jumalan sanasta, Raamatusta, kun ymmärretään Raamatun olevan Jumalan puhetta juuri minulle, minun persoonalleni.
Näin se on kuten Pekka kirjoittaa. Uskova on ja elää Kristuksessa. Kristus on hänelle kaikki kaikessa. 1. Kor. 1:30
Usko on luottamista Jumalaan Kristuksen kautta. Tämä on, juuri kuten edellä kirjoitettiin.
Kristuksessa Ihminen alkaa ohjautumaan Jumalan opettamana, eikä ihminen enää luotan ns. ”lihan käsivarteen”, (luonnolliseen järkeilyyn), vaan oppii ymmärtämään mitä ihmisessä on ja juuri sen tähden hylkää ns. oman järkeilyn ja oppii yhä enemmän ja syvemmin luottamaan (uskomaan) mitä Jumalan Armo Kristuksessa on.
Kun Jumalan Armo Kristuksessa kirkastuu ihmiselle, niin hän ei enää perustaa elämäänsä mihinkään inhimilliseen viisauteen, vaan Jumalan lupauksiin, niin ettei hän enää itse pyri voittamaan maailmaa, vaan, että hän oppii luottamaan Kristukseen, joka on jo voittanut maailman. Me voimme olla rauhallisin mielin, kun luotamme Häneen, joka voi kaiken kaikessa.
”Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani. Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”
Moni koittaa voittaa maailman Kristukselle, vaikka Kristus on jo voittanut maailman! Onkin parempi julistaa sitä mitä Jumala on tehnyt meidän edestä, kuin mitä me voimme tehdä. Jumalan Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Tämä on uskon salaisuus, jota maailma ei voi koskaan ymmärtää, sillä se puhuu omaansa.
Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.
Kirkon perusongela on siinä, ettei se julista sitä, mitä ja miten evankeliumi tuottaa sen mitä se lupaa. Kuulijat eivät näin pääse sisälle evankeliumiin. Se jää heille henkilökohtaisesti merkityksettömäksi tiedoksi. Sen sijaa se voisi olla heille koko elämän mullistavana ja keskeisenä asiana. Silloin sillä olisi se vetovoima, joka saisi tulemaan ja pysymään kirkossa.
Kirjoittaja
Hannu Vuorinen
Luterilainen pappi, joka on tauolla, miettien mitä tehdä. Nyt kotipaikka Espoo, lempiprojekti Pilvikirkko.
Liekö niin, että kirkko on itse alkanut ”hävetä” alkupräistä Jeesuksen ja apostolien sanomaa? ”Mehän ollaan jo nyt niin viisaita, että ymmärrämme heitä paremmin, mikä on ihmisen osa ja ihmisyys.”
Edesmennyt isäni jo viime vuosituhannella harmitteli: Kirkon edustajat puhuvat niin yleisellä ja abstraktilla tasolla, että ei siitä oikein selvää saa, mikä on kirkon sanoma ja ”idea”. Ei se minullekaan rippikoulusssa muinoin oikein selvinnyt, vaikka kivaa olikin. Kiinnostusta olisi ollut. Olisi kai pitänyt osata kysyä paremmin ja viisaammin joltakulta. No, löytyihän sitten siihenkin tiensä.
Kirkosta on tullut paikka, jossa ehkä pääsee tekemään ja vaikuttamaan, myöhemmin ehkäpä sitten muuallakin – politiikassa. Ei sinänsä väärin eikä aina huonokaan asia. Mutta onko se alkuperäinen pääasia. Vanhaa biisiä mukaillen: ”Muuten hän (–> se) oli niin kuin yksi meistä (–> järjestöistä) vain…” Politiikka ja polittinen vaikuttaminen on tullut kirkkoon. Tokihan kirkko on jo ammoin kritisoinut päättäjiä, mutta nyt poliittisluonteiset päättäjät kritisoivat kirkkoa, myös sen sisältä käsin.
No, ei tämä onneksi koko totuus ole. Pitää vaan osua ”oikeaan porukkaan” kirkossa, niin sitten perusasioistakin voi selkoa saada.
Ilmoita asiaton kommentti