EUANGELIUM BENEDICTUM - paavista, luterilaisuudesta ja katolisuudesta

Tämä on toinen osa Timo Junkkaalan toimittaman Euangelium Benedictum -artikkelikokoelman arviotani. Käsittelen tässä artikkelissa kahden piispan, eläköityneen ja nykyisen, Eero Huovisen ja Jari Jolkkosen erinomaisia artikkeleita.

Eero Huovisen luterilainen yritys ymmärtää paaviutta

Huovinen aloittaa rehdisti tunnustamalla näkökulmansa tietoisesti rajatuksi ja luterilaiseksi (s. 121). Paaviuden miettiminen on mielekästä luterilaisellekin: "isämme ja äitimme kuuluivat miltei 400 vuotta kirkkoon, jota johti paavi" (s. 121). Luterilaisten suhde paaviuteen on toki ollut hankala, sanoihan Luther: "Elävänä minä olen sinulle rutto, mutta kuollessani olen kuolemasi, senkin paavi!" (s. 121)

Huovinen kiinnittää huomiota siihen, että Lutherin ja Melanchtonin kritiikki osui toisinaan itse paaviuden instituutioon, toisinaan sen väärinkäyttöön. Jos ekumeenisessa ymmärryksessä halutaan edetä, ei voida kättelyssä vaatia katolista kirkkoa luopumaan paaviudesta, vaan on lähdettävä miettimään, millaisen paaviuden luterilaisista lähtökohdista voisi hyväksyä. (s. 123)

Luther kieltää paavin olevan jure divino koko kristikunnan pää. Luther myöntää paavin silti olevan "Rooman seurakunnan piispa ja kirkkoherra" (s. 124). Tästä tulee mieleen kysymys, jota en ole kuullut suomalaisten luterilaisten pohtivan: miten on Rooman luterilaisen seurakunnan laita? Jos paavi on Rooman seurakunnan piispa, mikä oikeutus Rooman luterilaisella seurakunnalla on?

Huovinen jatkaa, että Rooman piispana paavi on "osallinen kirkon virasta". Kun paavin virka tulkitaan piispanviraksi, "on mahdollista sanoa, että paavi Rooman piispana hoitaa oikeaa ja aitoa virkaa Kristuksen kirkossa". Hän on Rooman piispana jopa "osallinen jumalalliseen oikeuteen perustuvista tehtävistä", sillä piispalliset tehtävät ovat olemassa "Kristuksen asetuksen perusteella" (s. 127). Augsburgin tunnustus sanoo: "evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan (de jure divino), tämä tuomio- ja hallitusvalta kuuluu piispoille piispoina, tai siis henkilöinä, joille on uskottu sanan ja sakramentin virka" (s. 128).

Luterilaisen uskon mukaan "papin ja piispan välillä ei ole vallankäytön perusluonteen kannalta mitään eroa", mutta heidän viroillaan on ero, "joka perustuu kirkon historian aikana syntyneeseen inhimilliseen ratkaisuun" (s. 129). Huovinen ehdottaa Melanchtonia seuraten, että luterilaiselta kannalta paaville voitaisiin myöntää samanlainen inhimilliseen oikeuteen perustuva erityisasema: "Mutta paavista olen sitä mieltä, että jos hän sallii evankeliumin saarnan, niin mekin voimme rauhan ja yksimielisyyden vuoksi suostua siihen, että hänelle kuuluu piispojen keskuudessa se johtoasema, joka hänellä on inhimillisen oikeuden perusteella." (s. 130)

Myös Luther kävi ajatusleikkiä oikeanlaisesta paavista: "pää, johon kaikki muut liittyisivät, olisi tarpeen varjelemaan mahdollisimman hyvin kristikunnan ykseyttä lahkoja ja kerettiläisyyttä vastaan" (s. 131). Huovisen mukaan juuri ykseyden varjelemisen näkökohta "voisi puoltaa paaville erityisasemaa muiden piispojen rinnalla" (s. 131). Toisena näkökohtana Huovinen tuo esiin kirkon jatkuvuuden ilmentämisen: "Rooman piispan virkaa hoitavat henkilöt muodostaisivat ketjun, joka ilmentäisi kirkon näkyvää ja historiallista luonnetta" (s. 133). Huovinen toppuuttelee kauhistuvia: "Tällaista tulkintamahdollisuutta ei pidä turhaan pelästyä, mutta ei myöskään liioitella. Kysymyksessä on yksinkertaisesti vain sama ajatus, jota monet Suomen luterilaiset arkkipiispat ovat korostaneet sanoessaan olevansa piispa Henrikin istuimen nykyisiä haltijoita." (s. 133)

Huovinen lopettaa: "Pelkällä olemassaolollaan paavius ei välttämättä ole kirkon ykseyden este. Pikemminkin luterilainen traditio toivoo uudistunutta paaviutta, joka palvelee evankeliumia ja joka luopuu sellaisista historian aikana kertyneistä painolasteista, jotka estävät evankeliumin vapautta." (s. 135) Tässä ei olla kovin kaukana Ratzingerin ehdotuksesta idän ja lännen yhdistysmismahdollisuudesta: kirkkojen palauttaessa yhteyden välilleen molemmat tunnustaisivat toisensa tulkinnat legitiimeiksi teologisiksi malleiksi. Jure divino/humano -kiistan voisi jättää taakse ja sopia käytännön toteutuksesta.

Jari Jolkkosen katsaus luterilaisuuden ja katolisuuden eroihin

Jolkkonen aloittaa eroja käsittelevän artikkelinsa positiivisesti yhtäläisyyksiä tutkimalla. Niitä hän luettelee pitkän listan melko optimistisesti - monissa kohdissa nippelitasolla erojakin löytyisi, mutta ei mennä siihen nyt syvemmin (s. 159). Jolkkonen korostaa Augsburgin tunnustuksen katolista luonnetta. Melanchtonin Apologia eli Puolustus käyttää CA:sta nimitystä "pia et catholica confessio" (s. 161). Luterilaiset halusivat "elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa" (s. 160).

Jolkkosen mukaan erimielisyydet koskivat ennen kaikkea kirkon praksista eli käytännöllistä elämää. Hän sanoo Augsburgin tunnustuksen avautuvan lopusta, artikloista 22-28, joissa esitellään erimielisyydet (s. 162). Alkuartiklat 1-21 lisättiin myöhemmin nimenomaan osoittamaan, että luterilaisilla on sama usko kuin heidän kriitikoillaan: niissä "ei ole mitään, mikä on ristiriidassa Pyhän Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksissa nähtävissä" (s. 163).

Paavillinen Kumoamus hyväksyi suurimman osan oppiartikloista, kun taas seremonia-artikloja 22-28 se arvostelee ankarasti. Jolkkonen myöntää taustalla olleen kiistan vanhurskauttamisesta: luterilaisilla oli "paavalilainen ansatsi", katolilaisilla "jaakobilainen ansatsi" (s. 165). Paaviudesta CA ei puhu mitään, sillä tilanteen toivottiin ratkeavan. Kun näin ei käynyt, Lutherin kanta paaviuteen jyrkkeni. "Viimeisissä teksteissään hän jopa visioi hukuttavansa paavin Välimereen." (s. 166) 

Jolkkosen mukaan monet 1500-luvun käytännölliset erimielisyydet ovat tänään vanhentuneita. Toisaalta on tapahtunut uusia kehityksiä, jotka ovat loitontaneet kirkkoja toisistaan. Luterilaiset iloitsevat katolisesta liturgisesta uudistuksesta mutta ihmettelevät mm. 1800-luvun dogmeja. Katolilaiset voivat arvostaa luterilaisuuden sakramentaalista korostusta ja piispallista rakennetta, mutta toisaalta naispappeus on ongelma, samoin tietyt moraalikysymykset. (s. 167-168)

Erittäin mielenkiintoinen on Jolkkosen analyysi Adolf von Harnackin esittämistä katolisuuden ja protestanttisuuden peruseroista (Grunddifferenz). Jolkkonen hylkää esityksen ja sanoo Grunddifferenzin olevan pikemminkin CA:n ja 1800-luvun liberaaliprotestantismin välillä. Kysymys katolisuuden ja luterilaisuuden välisen eron perustavanlaatuisuudesta on ratkaiseva: "Jos väite perustavasta, siis olennaisesta erosta olisi totta, johdonmukaisena seurauksena olisi, että kaikenlainen lähentyminen on turhaa, se kun veroittaisi molempia luopumuksen tielle irti omasta identiteetistä." (s. 169) Jolkkosen mukaan "Augsburgin tunnustuksen uskoa tunnustava kirkko voi edetä täyteen kommuunioon Rooman kirkon kanssa omasta identiteetistään käsin ja ilman luopumista omista lähtökohdistaan, ja saada idän kreikkalais-katolisia kirkkoja vastaavan autonomisen statuksen" (s. 171). 

Jolkkonen pitää nykyajan merkittävimpinä eroina "luultavimmin kirkon virkaa sekä eettistä opetusta" (s. 174). Katolisen kirkon mukaan protestanttiyhteisöjen virassa on defectus, mutta valitettavasti viralliset dokumentit eivät tee eroa esim. vapaakirkollisten yhteisöjen ja pohjoismaalaisten piispallisten luterilaisten kirkkojen välillä. Täällä defectus ei ehkä ole samaa luokkaa kuin muualla. Jos kommuunio paavin kanssa olisi uskoon ja rukoukseen perustuva väljähkö yhteys, se olisi helpommin omaksuttavissa kuin paavin jurisdiktion tunnustaminen (s. 175-176). 

Eettisen ja yhteiskunnallisen opetuksen käsittelyssä Jolkkonen esittää myös mielenkiintoisia havaintoja. "Luterilaisissa kirkoissa yksilön vastuu on suurempi ja kirkon yhteinen eettinen opetus on moniäänisempi mutta myös epäselvempi. Luterilaisilla kirkoilla on ollut suuri kiusaus taipua poliittisten ja muiden aatevirtausten edessä. Varsinkin länsimaissa ne asettuvat harvoin vastustamaan yleistä mielipidettä tai olemassa olevaa lainsäädäntöä silloinkaan, kun siihen olisi syytä." (s. 176)

Huomionarvoinen on myös tämän asiaintilan apologeettis-teoreettinen tulkinta: "Taustalla lienee myös erilaiset apologeettiset mallit eli käsitykset siitä, miten parhaiten vastataan sekularisaation haasteeseen. Toisten mielestä parhaiten siihen vastataan haastamalla rohkeasti yleinen mielipide ja esittämällä sille vaihtoehto. Toisten mielestä siihen vastataan parhaiten luottamalla ihmisten omaan arviointikykyyn ja etsimällä yhtymäkohtia yleisen mielipiteen ja kirkon perinteisen mielipiteen välillä." (s. 176-177) Rajalinjat tässä suhteessa kulkevat kirkkojen sisällä, mutta toisaalta samalla "molempia kirkkoja ravisutteleva sekularismin puristus antaa uuden lisäsyyn pyrkiä kirkkojen näkyvään ykseyteen" (s. 177). Amen to that!

 

2 kommenttia

  • Juha Kajander sanoo:

    “Tästä tulee mieleen kysymys, jota en ole kuullut suomalaisten luterilaisten pohtivan: miten on Rooman luterilaisen seurakunnan laita? Jos paavi on Rooman seurakunnan piispa, mikä oikeutus Rooman luterilaisella seurakunnalla on?”

    Jos Roomassa on luterilaisen seurakunta (niin kuin ilmeisesti on), niin kuuluuko se johonkin hiippakuntaan? Jos Rooma sattuisi vielä olemaan kyseisen hiippakunnan pääpaikka, niin kyseinen luterilainen piispa voisi kai periaatteessa käyttää paavin titteliä. Aleksandriassahan on kolme patriarkkaa, joista kahta sanotaan paaviksi. Katolista patriarkkaa ei kutsuta paaviksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Kuusela sanoo:

    2Kor.11:4 “Sillä jos joku tulee ja saarnaa jotakin toista Jeesusta kuin sitä, jota me [UT:n apostolit] olemme saarnanneet, tai jos te saatte toisen hengen, kuin minkä olette saaneet, tai toisen evankeliumin, kuin minkä olette vastaanottaneet, niin sen te hyvin kärsitte.”

    Ilmoita asiaton kommentti