Epäuskon mittaajat

Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.

 

Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

 

Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.

 

Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.

 

Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.

 

  1. Tämä yleiskirkollinen analyylisi lienee saanut sinut, Toivo, jonkunlaiseen identiteettikriisiin. Tilanne on outo, eikä ollenkaan sellainen mitä sen pitäisi olla.
    Moni taas miettii tänäänkin miten kukaan voi seurata sydän hiljaisena kaikkea sitä mitä järjestyksen ja uudistusten nimissä tapahtuu?
    Onhan se mahdollista. Muistan kun kävin siippani kanssa Prahassa 1970-luvulla vähän sen jälkeen kun L. Svoboda oli tullut valtaan. Ihmiset tulivat Betlehem-kappelin luona (J.Huss) kadulla itkusilmin kertomaan kokemuksiaan.
    Minua se ahdas ja tyly meno hirvitti. Mutta hotellissa muutamat suomalaiset, hyvin kirkasotsaiset Jaloimman Aatteen seuraajat ihmettelivät pahantahtoisuuttamme. Miksi tulemme sinne järjestelmää arvosteletelemaan??? Kaikkihan on niin hyvin!!! Mitähän sekin seurakunta mahtaa nykyisin ajatella? Tulikohan autuaaksi?

  2. Jorma Ojala: Kirjoitat ensin, ettet(te) kirjoita minusta. Kohta sitten arvelet minulla olevan identiteettikriisi!? – Voin todeta, että olen hyvin luottavainen siihen, että Jumala jatkaa työtään maailmassa ja myös omassa maassamme oman kirkkomme ja muiden kirkkojen kautta. Evankeliumille on tilausta ja kirkko kestää myös viime aikojen myllerrykset. Se on kallioperustalla, Kristus on sen kulmakivi. Ehkä identiteettikriisi on heillä, jotka eivät näe Jumalan toimivan enää ihmisten keskellä ja niillä, jotka näkevät enemmän pahaa kuin hyvää. Virressä 600 lausutaan osuvasti: Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme hiljaa kätketyt.

  3. Jari on toisaalta oikeassa tuon Jeesuksen suhteen, mutta kyllä Jeesuksella oli erilaiset rahkeetkin. Hän näki sydämeen, eikä arvioinut ulkoisia seikkoja. Hän oli myös itse uskon alkaja, sen antaja ja kohde. Niin kuin Luther sanoi, että in ipsa fide Christus adest, itse uskossa on Kristus läsnä. Se mikä pätee Jeesukseen, ei sellaisenaan päde meihin, jotka olemme vain nöösipoikia Hänen verstaallaan.

    Sellainen puoli tahtoo unohtua, että kirkossakin on mahdollisuuksia uskon esilletuomiseen ja tavallaan kysymiseen. Itse tapaan saarnata niin, että se lopuillaan johdattelee uskontunnustukseen ja ehtoolliselle osallistumiseen. Ihminen, joka uskoo, lausuu sen suunsa tunnustuksena ja ottaa kantaa jaloillaan astuessaan ehtoollispöytään. Toisaalta minä saarnaan pääasiassa siellä, missä jo kirkkoon tuleminen on kannanotto.

  4. Uskon ohittaminen tai ainakin aliarvioiminen yhdessä Raamatun sanan ohittamisen kanssa on aiheuttanut sen, että kaksi kristillisen uskon liepeillä roikkuvaa ilmiötä voi hyvin tänä päivänä, nimittäin hurmahenkisyys ja liberaaliteologia. Nämä kaksi ilmiötä ovat aina vaivanneet kristinuskoa, mutta tänä päivänä niille on avattuna portit selkoisen selälleen, kiitos kristittyjen valvomattomuuden ja heikon Raamatun sanan tuntemisen.

    Hurmahenkisyydellä tarkoitan eräänlaista onnellisuutta tavoittelevaa kristillisyyttä, jossa keskiössä ovati hminen ja ihmiset tunteet, tarpeet ja menestys. Liberaaliteologialla tarkoitan keskeisten raamatullisten tosiasioiden ohittamista Raamatun ulkopuolisilla perusteilla. Hurmahenkisyys ja liberaaliteologia ovat yllättävän lähellä toisiaan, kuin veljeksiä, näennäisestä vastakohtaisuudestaan huolimatta.

  5. ”Nämä kaksi ilmiötä ovat aina vaivanneet kristinuskoa, mutta tänä päivänä niille on avattuna portit selkoisen selälleen, kiitos kristittyjen valvomattomuuden ja heikon Raamatun sanan tuntemisen.” Mitä tämä kristittyjen valvominen sitten olisi, pitäisikö meidän valvoa toisiamme? Eikö Raamatun tarkoittama valvominen ole pikemminkin hereillä olemista kuin vahtimista?