Epäuskon mittaajat

Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.

 

Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

 

Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.

 

Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.

 

Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.

 

  1. ”Ehtoollisautomatiikka ei toimi, jos ihminen ei etsi vapautta synnin vallasta.” Kumpi on tärkeämpää uskon syntymisessä, se, että ihminen etsii Jumalaa vai se, että Jumala etsii ihmistä? Kumpi on tärkeämpää, etsiä tietä ulos synnistä vai tietä Jumalan luo?

    Oli vastaus näihin mikä tahansa, mikä osuus uskon syntymisessä sillä on, että toinen ihminen arvioi lähimmäisensä olevan uskosta osaton ja kertoo sen hänelle suorin sanoin? Kristustahan meidät kristityt on kutsuttu julistamaan eikä synnin valtaa.

  2. Niin, eihän se vika ole sakramenteissa, niillä on oma keskeinen merkityksensä kirkossa ja ihmisten saattamisessa pelastuksen yhteyteen. Asia on arka ja monivivahteinen ja siksi olen joutunut olemaan liiankin monisanainen. Sakramentit ovat arvokkaita, mutta mitä arvokkaampia asiat ovat, sitä suurempi vahinko niiden väärästä käytöstä seuraa (vrt. Jumalan nimi). Olenkin kirjoittanut siitä, miten sakramentit on otettu vääryyden peitteeksi, jolloin ne eivät tietenkään ole oikeassa käytössä eikä niistä seuraa muuta kuin se, mihin niitä käytetään.

    Väärinkäyttö on sakramentin sisällön halventamista ja sen hyödyn turhentamista, vaikka se puetaankin pyhän nimen alle. Näitä sakramentin sekä sanan todellisen hyödyn ja siunauksen ja uskomisen esteitä olen yrittänyt purkaa. Luther kuvaa asiaa näin;

    ”On siis sangen tarpeellista sydämestä rukoilla Jumalalta valppaita saarnaajia, jotka herättävät eloon meissä Jumalan sanan ja sitä oikein selittävät, ettemme jäisi vain kuulijoiksi ja lukijoiksi, vaan myöskin sanan käsittäisimme. Mutta ellei ole sellaisia saarnaajia, käy niinkuin paavikunnassa: siellä kyllä on evankeliumi, kaste, ehtoollinen ym., mutta niistä ei mitään käsitetä; sentähden jäävätkin sekä sana että sakramentit heille salatuksi aarteeksi, joka heillä kyllä on huoneessa, mutta josta heillä ei ole mitään hyötyä, kun se on heille tuntematon.”

    Huonepostilla 74

  3. Toivo: ”henkilökohtainen usko on tärkeä, mutta sen arviointi ja mittaaminen ei ole tärkeää tai se on mahdotonta”

    Mielestäni Raamattu opettaa toisin. Omaa uskoa suorastaan käsketään arvioida: ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” 2 Kor 13:5

    Pelastusvarmuus on uskovalle tärkeä asia, omasta uskostaan saa ja voi olla varma. Ja miten voisin todistaa toisille uskostani, jos en ole siitä itsekään varma? Sillä todistajiksi meidät on kutsuttu.

    ”Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.” Matt 5:14-15

    Toisten ihmisten uskon arviointi ei kuulu minulle, mutta eletyn elämän ja puheiden hedelmää käsketään jostakin syystä arvioida. ”Sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvän runsaudesta esille hyvää, ja paha ihminen tuo pahan runsaudesta esille pahaa…” Matt 12:34-35

  4. OLen Jari Niemelän kanssa samaa mieltä.

    Tässä on tämä tyypillinen ongelma, että kaikki eivät pysy perässä kun lujaa mennään. On monta tasoa miettiä asioita, ihan yleinen ja opetuksellinen, sitten joku tahtoo nähdä asioita vain oman virkansa tai työpaikkansa tasolla… Olen itse koettanut pysytellä yleisellä kirkon tilanteen tasolla.
    Kun kaikki näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että usko on Jumalan työtä ihmisessä. Miten voisi olla Pyhän Hengen työtä ne liberaaliteologian kujeet, jossa useimmat klassisen kristinuskon totuudet on asetettu kyseenalaiseksi.?

  5. Sakramentit on liitettävä muuhun kristinopin kokonaisuuteen. Olen kritisoinut armonvälineiden lohkomista erilliseksi saarekkeeksi kirkollisessa kentässämme. Luterilaiset ovat langenneet (tai sitten jotkut tarkoituksella länsimaiselle tieteelle tyypilliseen hiustenhalkomiseen eli opilliseen erittelyyn ja atomismiin, jossa asiaa paloitellaan siksi, kunnes siitä ei jää jäljelle mitään. Tai sitten jotkut käyttävät tahallaan hyväkseen pilkkomista omien tarkoituperien ajamiseen. Loppu hoidetaan dekonstruktiolla, kielen hämärtämisellä hajota ja hallitse- tyyliin.

    Lutherin mukaan oppi on kuin rengas, josta ei voi irroittaa osaa ilman että ehyt rengas särkyy; ”Opin siis pitää olla kuin eheä, pyöreä kultakehä, jossa ei ole ainoatakaan halkeamaa; jos tulee pieninkin halkeama, kehä ei enää ole koskematon”. Sana asettaa sakramentin ja määrittää sen paikan kokonaisuudessa, sana osoittaa sen yhteyden, käytön, opettaa ja ilmaisee niiden salaisuuden. Mäntä on hyvä kapistus ja välttämätön moottorin toiminnalle, mutta jos se on irti moottorista, niin ei siitä ole mihinkään. Tunnustuskirjoissa on maininta tästä koknaisuusaspektista:

    ”Mitään sakramenttia ei ole siellä, missä Kristuksen säädöstä ei noudateta sellaisenaan. Tätä sääntöä ei saa missään tapauksessa hylätä, sillä se on Jumalan kirkolle hyödyllinen ja sitä on siis yhä edelleen tähdennettävä. Sanat usus ja actio, ’käyttö’ ja ’toimitus’, eivät tässä yhteydessä tarkoita etupäässä uskoa, eivät myöskään pelkästään suulla nauttimista vaan ne tarkoittavat koko sitä ulkonaista, näkyvää ehtoollistoimitusta, jonka Kristus on asettanut. Siihen kuuluvat asetussanat eli konsekraatio sekä siunatun leivän ja viinin, Kristuksen ruumiin ja veren, jakaminen ja vastaanottaminen eli suulla tapahtuva nauttiminen. Sakramenttina ei ole pidettävä sellaista toimitusta, mistä puuttuu sakramentin käyttö, esimerkiksi kun paavilaisessa messussa leipää ei jaeta vaan se uhrataan tai suljetaan lippaaseen ihmisten palvottavaksi ja kulkueessa kannettavaksi.”

  6. Schmalkaldenin opinkohdat vuodelta 1537 lausuvat puheena olevasta asiasta seuraavan.92 (Kirkko) ”Me emme suostu myöntämään, että he (paavilaiset piispat) olisivat kirkko, sillä sitä he eivät ole. Me emme ota kuuleviin korviimme, mitä he kirkon nimissä käskevät tai kieltävät. Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ’ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen.'”
    Yksimielisyyden Ohje/Tunnustuskirjat

  7. Oli vastaus näihin mikä tahansa, mikä osuus uskon syntymisessä sillä on, että toinen ihminen arvioi lähimmäisensä olevan uskosta osaton ja kertoo sen hänelle suorin sanoin?

    Tietenkin se, että kun ihminen tajuaa että on osaton pelastuksesta, siis perkeleen vallan alla ja matkalla helvettiin, hänellä tulee kiire etsimään pelastajaa.

    On ihan luonnollista, että jos epäuskoiselle vakuutellaan että hänen asiansa ovat hyvin, niin hän tyytyy tilaansa eikä hakeudu pelastuksen lähteille.