Muistelen, että joskus rippikoulussa opetettiin ja opimme määritelmän apostolista. Yksinkertaisesti ilmaistuna apostolilla tarkoitetaan tuon määritelmän mukaan henkilöä, joka tunsi Jeesuksen ja jonka Jeesus kutsui seuraajakseen. Apostolisilla kirjoituksilla taas tarkoitetaan vastaavan määritelmän mukaan kirjoitusta, jolla ja jonka kirjoittajalla on yhteys historialliseen Jeesukseen.
Paavali kirjoittaa, kuinka häntä ei pitäisi kutsua apostoliksi koska hän on kuin ”kesken syntynyt”. Paavali viittaa siihen, että hän sai kutsun tehtäväänsä Damaskon tiellä näyssä Ylösnousseelta. Paavali oli myös Jeesuksen seuraajien vainooja, mutta hänestä tuli ”pakanoiden apostoli”. Kahdentoista kutsumansa opetuslapsen lisäksi Jeesus lähetti myös 70 oppilastaan julistamaan evankeliumia. Heitäkin voitaisiin kutsua apostoleiksi. Joskus apostoleiksi on haluttu kutsua myös Jeesusta seuranneita naisia. Suppein ja samalla ongelmattomin tapa on määritellä apostoleiksi Jeesuksen kutsumat 12 (tai 13) opetuslasta.
Jeesuksen tapa kutsua seuraajia ei ollut suinkaan ainutlaatuinen. Vastaavaa tapaa oli toteutettu ennenkin ja sitä on toteutettu sen jälkeen. Erilaiset gurut ja opettajat ovat kutsuneet itselleen seuraajien joukon. Politiikassa ja viihdemaailmassa on kannattajien ja fanien joukot.
Ensimmäiset apostolit olivat Jeesuksen lähimmät seuraajat. Heidän lukumääränsä nousee Israelin kahdentoista sukukunnan määrän pohjalta. Apostoleiksi ja seuraajikseen Jeesus kutsui erilaisia ja tavallisia ihmisiä. Tunnetuimmiksi heistä ovat jääneet Pietari, Johannes, Tuomas ja Juudas Iskariot. Pietarista tuli opetuslapsijoukon keulahahmo ja johtaja joidenkin evankeliumeiden kohtien perusteella. Hänestä tuli Rooman alkuseurakunnan johtaja, josta läntinen kristikunta tai katolinen kirkko katsoo paavien ketjun alkaneen. Vapaammissa mielikuvissa Pietari on avainten vallan nojalla taivaan portin ovimies, joka avaa portin tai on avaamatta.
Oikeastaan on hämmästyttävää, että nuo ensimmäiset apostolit lähtivät seuraamaan Jeesusta. Liekö koskaan kysytty, jättikö kukaan Jeesuksen kutsuma lähtemättä Jeesuksen seuraajaksi tuossa mielessä. Jeesuksessa oli siis jotakin erityistä, joka sai nuo miehet jättämään työnsä ja omat asiansa ja lähtemään Jeesuksen seuraan. Jossakin vaiheessa pari opetuslasta alkoi jo jakamaan taivasten valtakunnan parhaita paikkoja. Sen Jeesus kuitenkin torjui. Viimeisellä aterialla hän teki palvelijan tehtävän ja pesi oppilaittensa jalat ja antoi heille myös sellaisen esikuvan opetustensa lisäksi.
Jeesuksen vangitseminen, tuomio ja teloitus veivät pohjan opetuslasten elämältä ja siltä näyltä, josta Jeesus oli heille puhunut. Heille taivaan valtakunnan toteutuminen oli kaiketi konkreettinen lähiajan tulevaisuuden näkymä. Ylösnousemus muutti heidät ja heistä tuli Ylösnousseen todistajia. Vaikka Raamatun tutkijat ovat esittäneet lähetyskäskyn olevan mahdollisesti myöhempi lisäys evankeliumiin eikä historiallisen Jeesuksen sanoma, jokin sai opetuslapset toimimaan. Kirkossa lähetyskäsky on tässä mielessä olennainen ja olennaista on se, että ylösnousemus ja Jeesuksen kohtaaminen muutti Jeesuksen kuoleman lamauttamat opetuslapset.
Apostoleille oli siis ominaista Jeesuksen seuraan lähteminen ilman epäröintiä. Toiseksi he ottivat tosissaan sen, mitä Jeesus opetti ja uskoivat siihen. Vielä he halusivat kertoa oman henkensäkin uhalla sanomaa Jeesuksesta ja siitä, mitä he olivat hänen kanssaan kokeneet ja häneltä kuulleet. Seurakuntien syntyminen, ensimmäinen helluntai ja alkukirkon järjestäytyminen loivat kristillisen uskon ja kirkon, joka toki alkuaikoinaan oli toisenlainen kuin nyt tuntemamme kirkko.
Nykyisin opetamme ja ajattelemme, että kasteessa jokainen kastettu kutsutaan Jeesuksen opetuslapseksi ja seuraajaksi. Kaste tuo yhteisen ja yleisen pappeuden ja lisäksi kirkossa on erityinen paimenvirka, joka voidaan nähdä kolmisäikeisenä virkana: pastorin, diakonin ja piispan virkana.
Kova kysymys kuuluu, miten nykypäivän Jeesuksen seuraajiksi kutsun saaneet toteuttavat tuota kutsua. Ja miten me virkaan kutsutut ja vihityt toteutamme tuota kutsua? Mikä meissä, toiminnassamme ja elämässämme on samanlaista kuin apostolien elämässä? Erilaiset luostarit ja sääntökunnat ovat halunneet toteuttaa Jeesuksen seuraamista jotenkin ”imitoimalla” Jeesuksen ja apostolien elämää tai ainakin pyrkimällä siihen.
Talvella Jyväskylän jumalanpalveluspäivillä TT Patrik Hagman puhui siitä, että olemme kansankirkossa tehneet Jeesuksen seuraamisesta ja kirkon jäsenyydestä ”minimistandardin”, jotta mahdollisimman monen olisi helppo täyttää se. Hagman jatkoi puhumalla, että tavoite pitäisi olla toisenlainen. Pitäisi etsiä jonkinlaista nykyajan kristityn maksimia tai ainakin ihannetta ja kutsua ihmisiä toteuttamaan sitä. Se voisi olla kiinnostavampaa kuin minimin seuraaminen ja ainakin kirkon kannalta se voisi antaa enemmän.
Ehkäpä apostolien perinnön oikea vaaliminen olisi juuri etsiä yhdessä nykyajan ja tulevan kristityn maksimi-ihanne ja kutsua ihmisiä sellaista toteuttavaan yhteisöön. Siinä olisi 2000-luvun alun Imitatio Christi liike ja siinä voisi olla pohjaa kirkon tiestä iltaruskon liikkeestä aamuruskon liikkeeksi. Aihe alkoi kiehtoa siten, että tästä löytynee ajatusta toisellekin kirjoitukselle eli perästä kuulunee.
Toivo Loikkanen
Erikoista kirkossa on tuo miten meidät tavalliset työmiehet ja naiset tahdotaan sulkea apostolisen tehtävän ulkopuolelle. Kuitenkin ensimmäiset apostolit olivat juuri meikäläisiä. Publikaaneja ja muita tavallisia syntisiä.
Pekka: Miten tavalliset ttyömiehet ja naiset tahdotaan sulkea apostolisen tehtävän ulkopuolelle?
Toivo Loikkanen,
sen mitä olen kuluneiden vuosikymmenten aikana havainnoinut, asia on pikemminkin niin, että apostolinen tehtävä halutaan sulkea ”työmiesten ja -naisten” tietoisuuden ulkopuolelle pois sotkemasta maallista vallankäyttöä.
Itse tarkoitan sitä, että etsimme uudenlaisen tavan Jeesuksen seuraamiseen ihan tavallisen arjen keskellä ja samalla seurakuntayhtreisöinä. Siinä mietimme roolejamme sekä virkaan vihittyinä että kasteessa Jeesuksen seuraajiksi kutsun saaneina. Tuota kristityn jonkinlaista maksimi-ihannetta pitää siis pohtia yhdessä pappien ja seurakuntalaisten kanssa. Lähden siis liikkeelle siitä, että yleinen pappeus ja siihen liittyvä tehtävä kuuluvat meille kaikille ja lisäksi siitä, että meillä on myös Jumalan antama erityinen virka kirkossa. Sillä on omat tehtävänsä kuten Luther CA:ssa (Augsburgin tunnustus) opettaa. Kristityn maksimi-ihanne ei voi olla hurmahernkisyyttä eikä aivan nykyistä herätyskristillisyyttä vaan jokin uusi malli, joka antaa tilaa ihmisten erilaisuudelle.
Toivo Loikkanen :” Kristityn maksimi-ihanne ei voi olla hurmahernkisyyttä eikä aivan nykyistä herätyskristillisyyttä vaan jokin uusi malli, joka antaa tilaa ihmisten erilaisuudelle.”
Voisiko ainakin osa tuota maksimi-ihannetta olla nykyisessä tilanteessa esimerkiksi evl – Lähetyshiippakunnan pappien hyväksyminen tasa-arvoisiksi muiden evl.krkon pappien kanssa ja sopimus evl.kirkon tilojen antamisesta/vuokraamisesta myös heidän vakaumukseensa perustuvien messujen käyttöön?
Toivo, kiitos kirjoituksesta. Pyhässä kasteessa pääsemme Jumalan lapsiksi ja Jeesuksen opetuslapsiksi. Opetuslapsina olemme aina kuolemaan asti. Jokainen oikea pappi on opetuslapsi aina kuolemaan asti, eikä kestään oikeasta papista tule mestaria, joka voisi päättää sitä mikä Raamatussa on Jumalan sanaa ja mikä ei. Oikea pappi on aina Jeesuksen Kristuksen äänitorvi, eikä koskaan hän puhu vastoin Jumalan sanaa. Väärän ja oikean papin tunnistaa heidän puheistaan.
Jeesus kutsui ja asetti apostolinsa TAHTONSA mukaisesti. Nämä kaksitoista miestä eivät itse siihen tehtävään pyrkineet, eivätkä itseä siihen tyrkyttäneet, ei edes Pietari.
Jeesus nousi vuorelle ja kutsui tykönsä ne, jotka hän itse tahtoi, ja he menivät hänen tykönsä. Niin hän asetti kaksitoista olemaan kanssansa ja lähettääksensä heidät saarnaamaan, ja heillä oli oleva valta ajaa ulos riivaajia. (Mark. 3:13-15)
Puhutaan kauniisti yleisestä pappeudesta.Se on kuitenkin vain sanahelinää. Mikäli kyse on hengellisistä tehtävistä seurakunnissa.
Moni ”tavis” on suorittanut saarnatutkinnon. Saarnavuoroja heille vain ei heru. Ehkäpä kerran joku on saanut vuoron, josta on saanut paljon hyvää palautetta. Kuitenkaan sen enempää ei vuoroja ole tullut. Maallikoille tarjolla on vain avustavia tehtäviä. Moni kirkollisenkaan koulutuksen saanut ei ole muita yhtään paremmassa asemassa. Minullakin on lähetssihteerin tutkinto, sekä teologisia opintoja. Eipä juuri käyttöä ole ollut. Moneen suuntaan olen itseäni tarjonnut . Harvoin mitään hengellisisä tehtäviä on tarjolla. Nyt eläkeläisenä mahdollisuuteni vain lisääntyvät. Minun on kai etsittävä tekemistä kirkon ulkopuolelta, kun sitä ei kirkossa näytä oikein olevan. Suren tätä kirkon näköalattomuutta, jossa työtekijät yrittävät tehdä kaiken. Tuloksena usein vain sisäänlämpiävää ja jopa luontaantyöntävää toimintaa.
Kuitenkin kirkolla olisi niin valtavan paljon annettavaa juuri tälle ajalle. Miksiköhän se käpristyy oman itsensä ymäpärille. ikkäänkuin höylän lastu?
Pekka, esität aiheellisesti kritiikkiä ja hyviä kysymyksiä. Tosin seurakuntalaisen ja Jeesuksen seuraajan ainoa tai edes ensimmäinen tehtävä ei ole saarnaaminen messussa tai jumalanpalveluksessa. Meillä asiaa rajoittaa se, että saarna- ja opetusvirka on sidottu vahvasti pappeuteen. Muunlaisia puhetehtäviä seurakunnassa on paljon. Lisäksi elämämme ”saarna” on monesti tehokkaampi kuin puhumamme saarna. On totta, että seurakuntalaisille pitää antaa enemmän ja vastuullisempia tehtäviä, joita on siis paljon muitakin kuin mainittu saarnaaminen jumalanpalveluksessa.
Pekka Pesonen :”Suren tätä kirkon näköalattomuutta, jossa työtekijät yrittävät tehdä kaiken. Tuloksena usein vain sisäänlämpiävää ja jopa luontaantyöntävää toimintaa. Kuitenkin kirkolla olisi niin valtavan paljon annettavaa juuri tälle ajalle. Miksiköhän se käpristyy oman itsensä ymäpärille. ikkäänkuin höylän lastu?”
Henk.koht. olen vain kerran lukenut evl.kirkon messussa Raamatusta ”Jumalan sanaa” Marianpäivänä, mutta sitäkin enemmän kirjoittanut srk:n vapaaehtoistyöntekijänä erilaisia vetoomuksia seurakuntalaisille järjestettyihin tilaisuuksiin. ”Mitä siitä, että vapisee ja on vajaa. Pysähdytään. Anna kätesi. Sama maa meissä kaikissa, ja maan lävitse valo…” (runosta, jonka tekijää en muista)
TOIVO,
kiitos kiinnostavasta ja paljon ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi,
Heitän jonkun ajatuksen, imitatio Christi, Jeesuksen seuraaminen on itselleni ollut aina hyvin perustavanlaatuinen henkilökohtainen kysymys. Ehkä en täysin ymmärrä tätä pohdintaasi minimistä ja maksimista. Näen Jeesuksen seuraamisen hyvin konkreettisena ja käytännöllisenä kysymyksenä. Voimme seurata häntä, mutta Jeesuksia emme ole eikä meistä siinä suhteessa täydellisiä koskaan tule.
Sanon nyt jotakin yhdestä kysymyksestä, nimittäin pappeudesta. VT:n puolella on selkeä virkapappeus. UT:n malli on kristittyjen / kastettujen yleinen pappeus. Virkapappeus on olemassa, mutta Jeesus oli viimeinen uhripappi, hänen seuraajansa ovat kaikki Jumalan edessä samassa asemassa, Jokainen kastettu, jokainen kristitty on kutsuttu yleiseen pappeuteen eli Jeesuksen seuraamiseen. Jokainen mies ja nainen, ilman erotusta.
Sitten meillä on fundamentalisteja, jotka sanovat uskovansa Raamattuun sana sanalta, kirjaimellisesti. Se tosin on mahdotonta, mutta jonkinlaisella naiiviuden ja yksinkertaisuuden yhdistelmällä he väittävät niin tekevänsä.
Miksi se olisi mahdotonta? Koska Raamatun alku ja loppu eivät ole synkroonissa keskenään, Vielä Jeesuksen aikana, jos mies ja nainen olivat sukupuoliyhteydessä avioliiton ulkopuolella, nainen kivitettiin. Naisilla ja lapsilla ei ollut arvoa, vain miehillä, mutta Jeesus kumosi sen. Paavalin aikana Jumalan lapsiksi hyväksyttiin vain oikeaoppiset juutalaiset, mutta Paavali kumosi sen. Pyhä Henki on koko ajan kirkastanut Jumalan sanaa, saanut meitä paremmin ymmärtämään Jumalan tahtoa. Raamattu on jatkuvan muutoksen historiaa, Jumala ei toiminut vain 2000 vuotta sitten vaan hän toimii yhä tänä päivänä.
Heikki, palaan huomenna kommenttisi asioihin paremmalla ajalla. Kiitos niistä jo tässä vaiheessa.
Heikki, Mietin itsekin tuota kysymystä kristityn ihanteen minimistä ja maksimista ja varsinkin jälkimmäinen hämmentää minua. Minimillä tarkoitan ja Hagman tarkoittaa sitä, että ihminen on kirkon jäsen, maksaa kirkollisveron ja elää kunnon kansalaisena. Maksimi eli nykypäivän kristityn ihannetta pitäisi yhteisöllisesti pohtia, mutta kirkkomme edustajina meidän tulisi antaa siihen joitakin osviittoja. Kysymys on kahtalainen: Mitä Jeesuksen seuraaminen merkitsee kullekin yksilönä ja mitä se merkitsee seureakuntayhteisössä ja -yhteisönä. Perusmalli tulee UT:n ajatuksesta, että ”olemme maailmassa mutta emme maailmasta”. Miten olemme enemmän valona ja suolana? Miten harjoitamme hengellistä elämää arjessa ja seurakunnassa yhteisesti? Miten toteutamme rakkautta ja yksinkertaista elämäntapaa. Miten menemme kaikkien erilaisten ihmisten rinnalle, mutta olemme samalla oikealla tavalla vastavirtaan kulkevia? Kirkkona ja seurakuntina tarvitsemme uudenlaista dynamiikkaa, jossa toki vahvana pohjavireenä on kansankirkollinen luterilaisuus.
Toivo, luulen olevani kanssasi suuriunpiirtein samaa mieltä. Ja tätä pohdintaa, mitä on Jeesuksen seuraaminen tänä päivänä toivoisin enemmän näille sivuille. Tuo minimi tai maksimi ei mielestäni tähän paljon tuo. Jeesuksen seuraamiseen jo samantien kuuluu hänen sanojensa todesta ottaminen, uskollisuus niille.
Yksi tienviitta seuraamisen sisällöstä on Bonhoefferin ajatus siitä, että kirkko ja me sen jäsenet olemme – ei itseämme, vaan muita varten. Toisia varten ja erityisesti niitä varten, joilta kaikki puuttuu.
Oma pappeuteni jäi vain kahdesta sanasta kiinni. Varmaankin oli ihan Jumalan johdatusta, etten niitä sanoja pääsykoekokeessa kirjoittanut. Siitä kokeesata on jo niin paljon aikaa, että pappina minkäin jossain nyt puuhailisin. Nyt minullla on jo kertynyt erityistä näkökulmaa kirkon toimintaan, joka monelta papilta puuttuu. En minä saaroja muuten kaipaa, kuin siksi, että ne mahdollistavat aivan erityisellä tavalla oman hengellisen kasvun. Jollei saa vastuuta , niin kasvuakaan ei tule.
Papeille saarnavuorot ovat heidän oman itsetuntonsa tähden , niin tärkeitä, ettei niistä tahdota luopua kovin helposti. Pappeja käy vähän sääliksi, kun heillä on niin paljon puuhaa muutenkin. Harvoin he saavat sitä mahdollisuutta, josta itse erityisesti nautin. Sanhan jopa joskus kuukausia valmistaa saarnaa. Paneutua syvälle tekstiin. Kohdata Herrani siinä ja saarnassa sitten tuoda kuulijani tuolle kohtaamispaikalle.
Mitkä olivat ne kaksi sanaa?
Siitäpä tulikin mieleen että, ensi viikollahan evankeliumitekstistä jo saa olla taas puhumassa. Joten aikaa nyt ei ole sen enempää kuin papeilla. Täytyypä ryhytä toimeen.