Entä jos kirkon johto aloittaisi suvaitsevaisuuden opettelun itsestään?

Kotimaa-verkkolehti kertoi, että Maata Näkyvissä -festarit järjestetään tänä vuonna ensi kertaa kokonaan ilman messua.

Asia ei sinänsä minulle kuulu, kun kuulun itse helluntaiseurakuntaan enkä jaa luterilaista sakramenttinäkemystä muutenkaan. Mutta pyydän kuitenkin lupaa hieman arvioida miltä luterilainen ”kirkkopolitiikka” näyttää näin kauempaa katsoen.

Mikä mahtaa olla piispan pelisilmä, kun hän kirkkopoliittisten intressien takia jättää käyttämättä mahdollisuuden lanseerata luterilaista sakramenttiarmoa tuhansille nuorille Suomen suurimmassa kristillisessä nuorisotapahtumassa? Onko todella niin, että ”tasa-arvo” menee ”sakramentti-armon” edelle? Jos niin on, niin sitten varmaan olisi johdonmukaista, että piispa kieltäisi myös suviseuroilta mahdollisuuden naispapittoman ehtoollisen viettoon.

Meillä oli vuosi sitten täällä Hausjärvellä luterilaisten ja helluntalaisten yhteiskristillinen tapahtuma, jonka osaksi täkäläinen kirkkoherra halusi myös luterilaisen messun. Messun ehtoollisavustajiksi hän kutsui helluntaiseurakunnan veljiä.

Me helluntalaiset tietysti vähän nikottelimme ehdotukselle, kun ehtoollinen on meille ”jo uskoon tulleiden yhteysateria”, eikä niinkään ”armon jakamisen välikappale kaikelle kansalle”. Emme kuitenkaan hirttäytyneet teologiseen oppiriitelyyn, vaan suostuimme ehdotukseen vähän sellaisessa hengessä, että toimiihan Jeesus luterilaisessakin ehtoollisessa.

Mutta niin vain myrsky nousi vesilasissa, kun suunnitelma kantautui tuomiokapitulin korviin. Kirkkoherran piti pikaisesti vaihtaa ehtoollisavustajat.

Aika monta kertaa elämässä joutuu toimimaan tilanteessa, missä omat ihanteet ja todellisuus eivät kohtaa. On huono asia, jos valtaa pitävät kohtaavat nämä tilanteet ja ”linjasta poikkeavat” ensi sijassa vain hallinnollisilla mahtikäskyillä. Semmoinen näyttäytyy ulospäin pikkusieluisuutena ja joskus saattaa käydä niin, että ihanteita läpi runnottaessa tulee samalla heittäneeksi pois myös lapsen pesuveden mukana.

  1. En silti käsitä miksi vaikkapa Vuosaaren kuninkaanilloissa ei voi olla ehtoollista, kun kaikki muu toiminta on siellä yhteistyön tulosta. Miksi virka ja oppikysymykset erottavat uskovat toisistaan? Emmehän me maallikot kummastakaan paljoa tiedä. Tiedän vain, että Vapahtaja kehotti jakamaan ehtoollisen hänen muistokseen ja nyt toiset sitten tekevät niin ja se on sitten kirkon mielestä väärin hoidettu. En mitenkään halua mitätöidä kirkkomme ehtoolliskäytäntöä, mutta haluaisin selkeän vastauksen miksi erottelemme toisiamme.

    Muistan hyvin miten ekumeenisissa keskusteluissa pohdittiin yhteisen ehtoollisen mahdollisuudesta. Keskustelu vähän tyrehtyi kun Ortodoksi omalla vuorollaan jyrähti siihen, että älkää houkutelko hänen seurakuntalaisiaan siihen syntiin, että tulisivat teidän ehtoolliselle.

    Minulle kuitenkin ehtoollisen merkitys on täysin sama. On sitten kyse minkä tahansa kristillisen seurakunnan ateriasta.

  2. Kirkossa usein toistetaan sitä, että meillä sakramentit oikein toimitetaan, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

    Kolmasosa rippikoululaisista ilmaisee, etteivät usko Jumalaan. Tiedän kyllä, että jos he sen julkisesti rippikoulussa ilmaisevat, niin mopoauto jää saamatta, eivätkä tule konfirmoiduiksi. Vaikea on käsittää sitä, että kyseessä on kuitenkin ainoa oikea sakramentin toimittamistapa.

    • Tekee mieli minunkin yrittää. Kun Pekka sanot että ”haluaisin selkeän vastauksen miksi erottelemme toisiamme”, minulla tuilee mieleen että emme ”me” (tarkoitat ehkä luterilaisia piispoja tai muita päättäjiä) erottele, vaan erotteleminen tai erottautuminen on tapahtunut paljon aikaisemmin. Jos otetaan vain uskopuhdistuksen jälkeinen aika, kirkon jakaantuminen on ollut vilkasta. On syntynyt toinen toisemsa jälkeen uusia kirkkoja, jotka pitävät omia löytöjään ja näkemyksiään oikeampina kuin niiden joista erottiin.

      No, 1800- luvun lähetysliike eli maailmanlaaja lähetystyö johti kokonaan uusien kirkkojen syntyyn. Kun esim. Euroopasta tuli useita eri kirkkoja tekemään lähetystyötä ja synnyttämään kirkkoja samalle alueelle tai samaan maahan Afrikassa tai Aasiassa, näiden maiden uudet kirkot alkoivat vähitellen (Pesosen Pekan tapaan) sanoa, että me emme halua tätä, me emme halua tällaista jakautunutta kristinuskoa! NÄin lähetysliikkeestä alkoi muodostua vähitellen ekumeeninen liike, jota varten vasta 1948 perustettiin Kirkkojen Maailanneusvosto (KMN). Se liike on ottanut tehtäväkseen (näkyvän) yhteyden rakentamisen. Kun KMN on kutsunut eri kirkkoja saman pöydän ympärille katsomaan, miten sellainen yhteys olisi mahdollista, jossa voitaisiin tulla samaan ehtoollispöytään, on siinä monia mielipiteitä esillä. Yleisesti kai voidaan sanoa, että ehtoollisyhteyden edellytyksenä pidetän riittävää yhteistä näkemystä kirkon virasta, kasteesta ja ehtoollisesta. Esim. Anglikaanisen kirkon kanssa solmittu Porvoon sopimus tarkoittaa myös ehtoollisyhteyttä.

      Yritän tähän linkittää Suomen halluntailaisten ja luterilaisten pitkähkön välituloksen ehtoollisneuvotteluista, en tiedä syttyykö se.

      https://evl.fi/documents/1327140/40994086/Yhteenvetoa+ehtoolliskeskusteluista+2010-11.pdf/7d5eaa47-107f-02ab-ccba-11d6ebbe7c51

      YHteenvetona: ”me” emme erottele kristittyjä toisistaa, vaan erottelu on tapahtunut aikaisemmin historiassa. Miten tästä eteenpäin? taisin jo sanoakin että siinä on kaksi tietä, toinen on oppikeskustelujen pitkä tie, jota esim. Suomen Ev.lut. kirkko kulkee. Toinen on joidenkin valitsema ”anarkian” tai ”suoran toiminnan” tie, jossa yksinkertaisesti kokoonnutaan yhteiseen ehtoolliseen. Ei sekään olevälttämättä helppo, luulen että siinäkin on asianmukaista jollakin tavalaa sopia miten menetellään.

  3. Hyvin sanoitettu, Hannu Paavola, vaikka en pidäkään Porvoon sopimusta luterilaisen uskonopin mukaisena. Pekalle vielä se, että toki ehtoollisyhteyden puuttuminen on kipeä asia. Mutta siinä on taustalla kysymys, jota pohdit toisessa blogissasi: onko olemassa Raamattuun perustuva käsitys ehtoollisesta, kasteesta, Jeesuksesta yms vai onko kaikki vain tulkintaa tai tulkinnan tulkintaa. Kyse on rakkaudesta totuuteen. Joskus rakkaus totuuteen voi johtaa myös toteamukseen, että ajatellaan niin eri tavoin, että edellytyksiä hengelliseen yhteyteen ei ole. Tai huomataan, että vastapuolen käsitykset onkin torjuttu väärin perustein.

    • Nyt puhut siis kirkkojen keskenäisestä hengellisestä yhteydestä. Me uskovathan voimme onneksi kokea keskinäistä hengellistä yhteyttä Kristuksessa vähän helpomminkin vaikkapa yhteisessä rukouskokouksessa.

  4. Asia jäi vaivaamaan kun sain tietää miten yksimielisiä Zwingli ja Luther olivat viidestätoista keskeisestä opin kohdasta. Viimeisessä kohdassa ei yksimielisyyttä syntynyt ja he erosivat vihamiehinä. Viimeinen kohta käsitteli heidän erilaisia käsityksiä ehtoollisesta. Kuulostaa aika oudolta. Varsinkin kun kyse on vain erilaisista käsityksistä.
    Miksiköhän omat käsityksemme oikeasta opista ovat kovin ylittämättömiä?

  5. Helluntailaisesta näkökulmasta ehtoollisyhteyttä voidaan harjoittaa rakkauden nimissä toisten kristittyjen kesken, mutta Hannu Paavolan onnistuneesti kuvailemaan ekumeeniseen ehtoollisyhteyteen ei ole mielekästä edes pyrkiä. Viralla ja sakramenteilla ei ole perustavaa laatua olevaa sijaa helluntailaisuudessa.

    Taidamme liikkua sen verran herkillä alueilla, että pyydän jo etukäteen anteeksi niiltä kirkollisilta lukijoilta, jotka ehkä kokevat tekstini ylimieliseksi ja tuomitsevaksi. Se ei ole tarkoitukseni. Yritän rakentaa vain ymmärryksen siltaa – ehkä se onnistuu olemalla reilusti subjektiivinen.

    Kasvoin nuoruuteni ei-herätysliiketaustaisessa luterilaisissa seurakuntanuorissa. Ehdottomasti tärkein asia sen aikaisessa uskonelämässäni oli ehtoolliselle osallistuminen – siinä tuntui, että päästiin jotenkin lähelle uskon ydintä, ylimaallista Kristus-mysteeriä.

    Niilo Ylivainion herätyksen kautta tulin kosketuksiin hengellisyyden kanssa, johon sisältyi voima muuttaa radikaalisti ihmistä. Itsekin pääsin tästä muutosvoimasta osalliseksi yksinkertaisen synninpäästön sanan kautta. Uskon ydin löytyi, usko laskeutui ”päästä sydämeen”, Jeesuksen veri muuttui teoreettisesta uskonkohteesta kokemukselliseksi voimanlähteeksi ja Raamatun lukemistapani muuttui radikaalisti: tutkimuskohteesta tuli Taivaallisen Isän rakkauskirje minulle.

    Kasteella ja ehtoollisella on toki tärkeä rooli helluntailaisessakin kristillisyydessäni, mutta ne eivät mene kuvailemani uskonkokemuksen edelle eivätkä perusta sitä, vaan niiden tarkoitus on tukea ja vahvistaa jo syntynyttä uskonsuhdetta. Virkateologiaa meillä ei myöskään ole – erillisen pappisluokan ja liturgisen jumalanpalveluksen synty olisi ”rikos” veljeysyhteyttä korostavaa maallikkoliikkeen luonnettamme vastaan.

    Tästä lähtökohdasta on mahdollista tavoitella yhteyttä niiden toisten kirkkojen uskovien kanssa, jotka jakavat tämän kokemuksellisen Kristussuhteen. Niinpä olemmekin yleensä avoimia allianssityyppiselle yhteiskristillisyydelle.

    • Suomen helluntailaiset yhteisöt käyvät kuitenkin myös ahtoollista koskevia keskusteluja luterilaisen kirkon kanssa. Linkittämäni muistio on tosin kahdeksan ja yhdeksän vuoden takaa, siinä helluntailaisten ehtoolliskäytäntö kuvataan seuraavasti:

      ”25.Helluntailaisuudessa on kolmenlaista käytäntöä ehtoollisen vietossa: 1) suljettu ehtoollispöytä (uskovien kaste edellytys), 2) yksipuolinen ehtoollisvieraanvaraisuus (Helsingin Saalem) ja 3) avoin ehtoollispöytä.

  6. Linkittämäsi muistio on pätevä asiakirja helluntailaisten ja luterilaisten keskusteluista. Mutta jos tuijottaa vain teologisiin yksityiskohtiin, niin voi olla, että metsä jää hahmottumatta puilta. Siksi kirjoitin tuon oman esitykseni, missä yritin hahmottaa ylipäänsä ehtoollisen asemaa ja merkitystä helluntailaisessa kristillisyydessä.

    Historiallisesti Suomen helluntaiseurakunnat ovat noudattaneet suljettua ehtoolliskäytäntöä, mm. jako seurakuntalinjaan ja helluntaiystäviin syntyi 1920-luvulla juuri ehtoolliskysymyksen takia. Avartuminen tässä asiassa on tapahtunut vasta viime vuosikymmeninä, kun on haluttu tehdä parannusta muita uskovia väheksyvästä tuomiohengestä.

    Joka tapauksessa ehtoollinen mielletään (niin kuin tietysti muissakin kirkoissa) ennen kaikkea seurakunnan ateriaksi. Eli ehtoollisyhteydessä elävä sitoutuu myös syvempään keskinäiseen yhteyteen ja pastoraaliseen kaitsentaan.

    • Nyt olen kyllä nähnyt helluntaiseurakauntia joissa ehtoollista jaetaan vapaasti myös lapsille. Kireimmät ajat ovat kyllä tässä suhteessa takanapäin, samoin kuin tummat puvut ja solmiot pakollisena rekvisiittana ehtoolliskokouksessa.

  7. Jos jotakin riittävästi kiinnostaa, seuraava linkki on uudempi luterilaisen piispainkokouksen selvitys , joka vastaa Porvoon tuomiokapitulin tekemään aloitteeseen ehtoollisvieraanvaraisuuden (joka on eri asia kuin ehtoollisyhteys) laajentamiseen luterilaisessa ehtoollisen vietossa.. Mahdollinen sen lukija huomaa välillä piinaavaltakin tuntuvaa tarkkuutta, steriiliyttä ja huolellisuutta ilmaisussa. Sellainen pitää vain hyväksyä, vaikka saattaa tulla mieleen että eikö asiaa voi sanoa lyhyemmin.

    https://evl.fi/documents/1327140/32925062/Selvitys+ehtoollisvieraanvaraisuudesta+2016/3ea58caa-69c3-b8a7-c33e-97bd2e8b10a0

  8. Anti Hämäläisen havainto uskovien perheiden kastamattomien lasten osallistumisesta ehtoolliseen kertoo helluntaiseurakuntien teologian ohuudesta.

    Suljetussa ehtoolliskäytännössä asia oli selviö: odotettiin lasten tulevan siihen ikään, että he tekevät omakohtaisen uskonratkaisun, ja sitten kasteella käynnin jälkeen pääsevät myös osallistumaan ehtoollispöytään (”Jumalalla on vain lapsia, ei lastenlapsia”).

    Nyt muuttuneessa tilanteessa kun ehtoollista jaetaan lapsena kastettujen muiden kirkkojen jäsenille, niin sama käytäntö on salaa hiipinyt myös suhtautumisessa seurakuntalaisten omiin lapsiin.

    Kyse on tietenkin kahdesta eri asiasta: Lapsena kastetun toisen kirkon jäsenen kasteasia jätetään ikään kuin ”sen ihmisen ja Jumalan väliseksi asiaksi”. Mutta lapsenuskossa olevaan seurakuntalaisen kastamattomaan lapseen pitäisi tietysti suhtautua samoin kuin aikaisemminkin: Odottaa ehtoolliselle tuloa niin kauan kuin hän itse tekee uskonratkaisun ja liittyy seurakuntaan.

    Varmaan myös kirkossa käytössä oleva lasten ehtoollinen on vaikuttanut nykisiin käytäntöihin.

    • Erkki Karvanen mikä on ikä jolloin ei enää puhuta lapsikasteesta?

      Kysyn tätä kun mielestäni helluntai seurakunnissa kastetaan myös lapsia eli ei vauvoja mutta alle 20 vuotiaita.

    • Kaaravanen. ”Antti Hämäläisen havainto uskovien perheiden kastamattomien lasten osallistumisesta ehtoolliseen kertoo helluntaiseurakuntien teologian ohuudesta”.
      Ehkä tällaiset laoset on kuitenkin siunattu seurakunnan yhteyteen kuten vapaissa suunnissa tapana on. Minulle tämä ei ole ongelma, ja pidän luterilaisten lapsikastetta ja tätä vapaakristillistä siunaamista vähän samana asiana, siis lapsen kannalta. Lapsi näin siunataan seuraakunan yhteyteen.

    • Antti Hämäläisen näkökohta siitä, että lapset siunauksen perusteella voisivat osallistua ehtoolliseen on mielenkiintoinen. En ole asiaa tuolta kannalta ajatellut. Mitenkähän tuota asiaa Raamatulla perustelisi? Lähinnä tulee mieleen Korinttolaiskirjeestä löytyvät vähän hämärät Paavalin sanat, kun hän sanoo, että uskosta osaton puoliso on ”pyhitetty” uskovaisen puolison perusteella. Ja samaa ”pyhyyttä” hän tarjoaa myös tällaisen liiton lapsille (1 Kor 7:14). (Tämä on spekulaatiota, en todellakaan väitä, että asian voisi näin tulkita).

      Joka tapauksessa ehtoollisen tarjoaminen ihmiselle, joka ei ole opetuslapsi (selkeästi Jeesuksen seuraaja), johtaa ehtoollisen sisällön ymmärtämistä selvästi sakramentaaliseen suuntaan.

    • Erkki. ”Joka tapauksessa ehtoollisen tarjoaminen ihmiselle, joka ei ole opetuslapsi (selkeästi Jeesuksen seuraaja), johtaa ehtoollisen sisällön ymmärtämistä selvästi sakramentaaliseen suuntaan”.

      Minäkään en näitä kysymyksiä syvällisemmin ymmärrä, mutta ne kiinnostavat minua uskovan käytännöllisen vaelluksen kannalta. Minun perusajatus on siis, että sakramentin tulee vapauttaa ihminen ja näin olla ihmisen palveluksessa. Silloin kun sakramentti sitoo ihmisen tai jotenkin orjuuttaa hänet olen hieman rauhaton niiden suhteen. Minä siis voin osallistua ehtoolliselle vanhoissa kirkoissa, helluntaiseurakunnissa tai jonkun karismaattisen ryhmän kotikokouksessa missä isäntä rouvineen jakaa ehtoollista muovimukeista -ja lautasilta. Olen vakaasti pysynyt uskossa kaikkea tätä tehtyäni.

  9. Ari Pasanen: Sanoin epätarkasti asian äsken. Helluntaiseurakunnan toteutettava kaste on uskovien kaste. Iällä ei ole merkitystä, kunhan kastettava itse on halunnut seurata Vapahtajaa. Kastekaavassamme sanotaan ”Oman suusi tunnustuksen perusteella kastan sinut…”

    Valtaosa uskovien perheiden kastettavista lapsista on lähellä rippikouluikää (”fifteenleiri”), mutta kyllä meillä kastetaan alle 10-vuotiaitakin. Painotus on siinä, että kukaan ei menisi kasteelle vanhempien painostuksesta tai mieliksi, vaan että ratkaisu ja valinta olisi aina lapsen tai nuoren oma.

    • Niinpä, kuinkas sovitat Jeesuksen Sanat kuinka tulee Hänen opetuslapsekseen eli lähteä seuraamaan Häntä?

      Luuk. 14:33
      Niin ei myös teistä yksikään, joka ei luovu kaikesta, mitä hänellä on, voi olla minun opetuslapseni.

      Kuinka siis lapset luopuvat isästä ja äidistä?

    • Pasaselta kyselen. Missä iässä sinun mielestäsi lapsi voi seurata Jeesusta ns. ratkaisunsa jälkeen ja milloin hänet voidaan kastaa ettei olisi kyseessä ns. lapsikaste? Jatkokysymys: mikä on sinun hengellisen yhteisösi näkemys ns. ratkaisun tehneen ”lapsen” iästä, jolloin hän kykenee päättämään kasteesta ilman isän ja äidin vaikutusta?

    • Kari Paukkunen kiitos kysymästä, siis minulle riittää mitä Raamattu Sanoo eli kun kerran Jeesus eikä yksikään opetuslapsi kastanut lapsia niin miksi nyt sitten kastettaisiin, kasteeseen liittyvät Raamatun kohdat puhuvat siitä kun ihmiset tunnustivat syntinsä.

      Sitten mikä ikä on Raamatun mukainen, siis israelilaiset laskettiin yli kaksikymmen vuotiaat ja kun Mooses johdatti heidät yli meren kuivin jaloin niin kun he sitten kapinoivat Jumalaa vastaan niin Jumala Sanoi etteivät he pääse luvattuun maahan, siis yli kaksikymmentä vuotiaat, nuoremmat eivät olleet ”vastuussa” tästä epäuskosta, siis mielestäni tuo kaksikymmentä on ainakin raja.

      29 Tähän erämaahan kaatuvat teidän ruumiinne, teidän kaikkien, jotka olette katselmuksessa olleet, niin monta kuin teitä on kaksikymmenvuotisia ja sitä vanhempia, jotka olette napisseet minua vastaan.
      30 Totisesti, te ette pääse siihen maahan, jonka minä olen kättä kohottaen luvannut antaa teille asumasijaksi, ei kukaan teistä, paitsi Kaaleb, Jefunnen poika, ja Joosua, Nuunin poika.
      31 Mutta teidän lapsenne, joiden sanoitte joutuvan vihollisen saaliiksi, heidät minä vien sinne, ja he saavat tulla tuntemaan sen maan, jota te halveksitte.
      32 Mutta teidän ruumiinne kaatuvat tähän erämaahan,(4.Moos.14)

    • Vielä tuohon jatkokysymykseen, siis ainoa oikea/mahdollinen aika ”tehdä ratkaisu” on KUN JUMALA KUTSUU.

    • Juutalaisuudessa poika tulee lain alaiseksi 13-vuotiaana. Silloin vietetään bar mitzvah -juhlaa.

    • Martti Pentti hyvä huomio, minulle kuitenkin on avautunut tuo meren ylityksen ikä, ilmoitan jos Pyhä Henki avaa tuota mainitsemaasi bar mitzvah ikää. Olen kyllä valmis muuttamaan käsityksiäni.

    • Jeesus keskusteli oppineiden kanssa temppelissä suunnilleen bar mitzvah -ikäisenä (Luuk. 2:42 mukaan kahdentoista vanhana).

    • ”Ilmoitan jos Pyhä Henki avaa tuota mainitsemaasi bar mitzvah ikää.” Kiitos vain, ei tarvitse vaivautua ilmoittamaan.