Hallinto. Lainsäädäntö. Organisaatio. Kuolettavan tylsiä aiheita ja silti yksi kirkon kohtalonkysymyksistä.
Kirkollinen hallinto ja sen monimutkaisuus on ollut tapetilla kauemmin, kuin olen itse ehtinyt toimimaan kirkon aktiivijäsenenä. Useimmiten kirkon hallintoon törmää joko vitsikkäänä esimerkkinä siitä, miten asioita ei ainakaan kannata hoitaa tai sitten epätoivoisena huokauksena seurakunnallisen toimielimen kokouksessa; onko tähänkin jokin säädös, määräys ja pysyväisohje.
Siitä huolimatta ja juuri siksi kirkon hallinnosta on puhuttava. Maailma muuttuu nopeammin, kuin se on koskaan aikaisemmin muuttunut. Kirkkoa haastetaan nyt monella rintamalla ja on ensiarvoisen tärkeää, että emme rakenna omalla hallinnollamme esteitä reagoida muuttuneeseen tilanteeseen.
Ei ole yhdentekevää, minkälainen hallinto kirkolla on. Hallinnon käsissä nimittäin on, miten resurssit (siis eurot ja työntekijät) jakautuvat eri toimijoiden kesken. Kuinka paljon rahaa kulutetaan itse hallintoon? Miten muita resursseja käytetään? Ovatko resurssit siellä, missä niiden pitäisi olla, vai seisovatko ne tyhjän panttina jossain muualla? Missä päätetään, miten resurssit jakautuvat?
Tulevalla kirkolliskokouskaudella tärkeänä kysymyksenä on seurakuntarakenteen uudistaminen. Nyt päättyneellä istuntokaudella pitkään valmisteltu uudistustyö meni hukkaan vaadittavan määräenemmistön jäätyä muutaman äänen päähän. Jo uudistuksen saama laaja kannatus kertoo, että uudestaan kannattaa yrittää. Viime kaudella niukasti hävinnyt uudistusehdotus toimii hyvänä pohjana, kun uusi kirkolliskokous aloittaa työnsä.
Uusi kirkolliskokous saa pohdittavakseen työnsä päättäviltä luottamushenkilöiltä myös keskushallinnon tulevaisuuden. Mitä kaikkea on järkeä tehdä kokonaiskirkon tasolla, mikä taas kannattaisi jättää seurakuntiin ja seurakuntayhtymiin? Nähdäkseni uudelleenarvioinnille on syytä: kirkon keskusrahastolle maksettavat maksut muodostavat esimerkiksi Helsingissä merkittävän osan seurakuntayhtymän kokonaisbudjetista (miltei 10 %). Kiristyvässä taloustilanteessa rahantarvetta on kaikkialla ja mielestäni etulinjassa, seurakuntatyössä, sitä tarvitaan eniten.
Oma lukunsa on kirkon lainsäädäntö. Vaikka nykyisten säädösten puitteissa voidaan jo toimia joustavasti, pelkkä pykäläviidakon olemassaolo tappaa luovuuden henkeä. Miksi messuajakohdan muuttamiseen vaaditaan tuomiokapitulin lupa? Miksi virsikirja on ensisijainen laulukirja? Miksi hautausmaan aidan uusiminen on alistusratkaisu? Monen säännöksen osalta käytäntö on ajanut jo lain ohi. Silloin on aika päivittää lakia.
Järkevä hallinto avaa mahdollisuuksia ja näköaloja. Näin evankeliumikin saa enemmän tilaa.
Wiking Vuori
Roihuvuoren seurakunta, Helsinki
Kyllä minusta oli mukava syntyä. Olen saarnaajan poika monennessa polvessa. En ole kokenut painostusta. Olen kyllä aika itsellinen. Toisaalta olen mies. Ehkä se aiheuttaa jonkinlaisen näköharhan. Erittäinkin agnostikko, jopa äärisellainen lienen.
”Järkevä hallinto avaa mahdollisuuksia ja näköaloja. Näin evankeliumikin saa enemmän tilaa.” blogisti
Miten hallinto on ollut evankeiulimin julistamisen esteenä ihan konkreettisesti? Jonkin esimerkin kertominen valaisisi asiaa.
Voi Salme Salme. Käyppä tutustumassa seurakunnissa niiden kirkkolain mukaiseen super tosikkomaiseen ja hengettömään suunnittelu- ja päätöksentekoprosessiin. Siellä ei kehitystä arvosteta, ideat lennä tai keskustelua käydä kun pieni sisäpiiri ”pyörii” ja päättää. Seurakuntien tulisi rakkauden levittäjinä olla demokratian esimerkkeinä mutta ovat kaukana siitä. Ne ovat pahasti jäljessä maalistuneesta ja riitaisesta politisoituneesta yhteiskunnastakin. Kirkkolaki on toimimaton ja kiireellisen uudistamisen tarpeessa samoin kuin koko kirkon onneton ja menneille vuosisadoille jämähtänyt vuorovaikutuskulttuuri.
Puhuit asiaa, mutta lisään seuraavia näkökohtia: Kirkon suurin maallinen resurssi on sen jäsenet ja heidän työpanoksensa, innostuksensa ja rakkauspotentiaalinsa joiden käyttö on nykyään lähes täysin laiminlyöty. Seurakuntia ja kirkkoa rakennetaan yhä enemmän työntekijöiden ja budjettien varaan vapaaehtoistyö unohtaen. Seurakuntien jäseninä olisi paljon työelämässäkin olevia, koulutettuja ihmisiä erikoistaitoineen, kokemuksineen ja osaamisineen, joita 1700 luvulta peräisin oleva kirkkokulttuuri ja usein itsevaltaisesti toimivat kirkkoherrat eivät halua mukaan ”sotkemaan”.
Olet oikeassa, että jos ollaan oikein joustavia ja ei sovelleta pykäliä juurikaan, hyvällä tahdolla voidaan keskustelua ja jonkinlaista demokratiaakin harrastaa seurakunnissa. Usein vain vanhakantaisesti ja vallanhaluisesti käyttäytyvä kirkkoherra tekee tämän mahdollisuuden tyhjäksi. Kirkon hallinto on todella, kuten sanoit, usein vitsi, jos ajatellaan uudenaikaisen kansalaisyhteiskunnan henkeä jossa meidän tulisi rakkaudellisesti ja tasavertaisesti toimia ja keskustella toinen toisiamme kannustaen avoimesti ja lämminhenkisesti yhdessä Jeesuksen opetusten mukaan. Mikä on että kirkko ja seurakunnat eivät osaa tai halua uudistua vaan annetaan kirkon nahistua, kurjistua ja syrjäytyä yhteiskunnassa vanhan maailman perinteisiin hirttytyneenä. Kannatan rukousaihetta että uusi kirkolliskokous kykenee aloittamaan kirkon elinvoiman kannalta täysin välttämättömän uudistusprosessin ja että vuotensa (63) täyteen saaneet kirkkoherrat jäisivät heti ”korvaamattomuudestaan huolimatta” eläkkeelle ja jättäisivät paikkansa nuoremmille.
Kiitos Veli-Jussi Jalkanen kommenteista. Mutta mielestäni ne eivät kuitenkaan selventäneet sitä, miten hallinto on evankeliumin julistamisen esteenä.
Minä ymmärrän evankeliumilla tiivistettynä Joh.3:16. Tätä ydinsanomaa voidaan kait vielä esteettä julistaa kaikissa seurakuntien tilaisuuksissa ja jokainen kirkon jäsen omassa elinpiirissään?
Vai tarkoititko, että jos maallikot saisivat enemmän tilaa, niin he pitäisivät evankeliumia paremmin esillä?