Tuomas Enbuske kirjoitti lauantaina 7.3. Facebookissa tekevänsä juuri saarnaa pitääkseen sen sunnuntaina 8.3. Munkkivuoren kirkossa. Lämpimät muistot. Muutettuani Etelä-Haagan paloaseman viereen 1980-luvun puolivälissä. Munkkivuoren kirkko oli lähin pyhäkköni ja kävihän siellä sattumoisin yhden talven ajan myös tuleva vaimoni. Halusin omassa Fb-kommentissani kannustaa Enbuskea hänen saamassaan haasteessa, vaikkakin kannustus saattoi peittyä yleiseen tajunnanvirtaan kirkon jäsenkadon syistä. Saarnan aiheena oli synti. Kirkkovuosikalenterissa tuolle päivälle oli otsikkona Jeesus, Pahan vallan voittaja, paha isolla P:llä kirjoitettuna. Valmistelin itse juuri pyhäkoulua samasta aiheesta. Uskon, että ainakin Enbusken saarna täytti ”herättävän” tehtävänsä hyvin seurattuani hänen kolumnejaan Kirkko ja kaupunki -lehdestä.
Kirjoitin muun muassa, että Suomen ev.-lut. kirkkoon on helppo päästä saarnaamaan tänä päivänä. Ajattelen etenkin julkisuuden henkilöitä, joilla on jokin suhde kirkkoon ”an sich”. Tätä ilmaisua käytti Enbusken tapaan oululaissyntyinen professori Timo Veijola sivutessani jo 1980-luvulla nähtävissä olevaa trendiä, kun haastattelin häntä. Syynä vaikkapa poliitikkojen saamiin saarna- ja tekstinlukukutsuihin lienee se kouriintuntuva seikka, että jäsenmäärä laskee ja siksi kirkon kynnystä halutaan madaltaa kaikin keinoin. Mataluuden korostaminen on sikäli outoa, että kaikkina aikoina kirkko on suunnannut sanansa ”syntisille”: herätysliikkeiden valta-aikoinakin papit muistuttivat jokaisen syntisyydestä, halusta poiketa pois sanan viitoittamalta oikealta tieltä. Silti valtaosa Suomen kansasta, niin avoimesti kuin siivosti syntisetkin, kuului myös vuoden 1923 jälkeen tosi pitkään luterilaiseen valtakirkkoon. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, kuten kansalaisuus.
XXX
Suomen ev.-lut. kirkolla on nyt yksi yhteinen ja kaikkien laitoja yhdistävä hätä, niin uudelleentulkitsijoilla kuin heilläkin, jotka sydämessään tahtovat uskoa ”ehyesti” klassisissa uskontunnustuksissa ilmaistuihin kirkon fundamentteihin. Jäsenkato nähdään yhteisenä ongelmana, mutta perussyystä ihan konkretian tasolla voidaan olla kahta vastakkaista mieltä. Oma väitteeni on, että ihmiset lähtevät kirkon helmoista siksi, että se on muuntanut julkikuvansa poliittisen puolueen kaltaiseksi. Kuka silloin määrittelee kirkon linjan, punavihreät vai konservatiivit? Kirkon hallinto pyytää: Tulkaa kaikki kertomaan, miten ensi sunnuntaina saarnataan. Näkyvä kirkko haluaa kaikin keinoin viestiä, ja aivan oikein, että meidän ei tarvi lähteä kirkosta siksi, että meidän hengellisiä ja eksistentiaalisia kysymyksiämme ei haluttaisi kuulla tai aineelliset tarpeemme eivät kiinnostaisi.
Kirkolla on virallisen fundamenttiuskollisilta ajoiltaan, 1970-luvulta ja sitä aiemmilta vuosikymmeniltä ja -sadoilta perintönä vielä noin 45–90 prosenttia kansalaisista. Alimmat jäsenluvut ovat suurimmissa asutuskeskuksissa, kun taas muutama 90 prosentin seurakunta sijaitsee alueilla, joissa herätysliikkeiden (revival movements = takaisin juurille -liikkeet) kannatus on ollut suurta. Näin ollen kirkon kokonaisjäsenmäärä alkaa lähentyä 60:ta. Muistettakoon, että aivan 1970-luvun lopulla jäsenmäärä oli vielä tismalleen 90 prosenttia maan asukkaista. Eikö se ole hämmästyttävää? Mitä sitten tapahtui? Sitä miettikäämme. Ainakin juuri 1970-luvulla täällä Suomessa alkoi näkyä teologien omista piireistä nousevaa debattia siitä, onko Jumala todella sanonut kaiken sen, mitä Raamattuun on kirjoitettu, ja koskevatko tekstit sellaisenaan myös tämän ajan ihmisiä. Samalla kyseenalaistettiin tämän ajan kirkon suhde traditioon.
XXX
Nykyisessä aatteiden ja näkemysten sekamelskassa sekä yksilökeskeisyyden ollessa ikään kuin ihmisen evoluution viimeinen sana, kirkossa on monen mielestä edelleen liikaa alkuperäisistä fundamenteista (uskomme peruspilareista) kiinni pitäviä, kun taas toisten – ”siellä jossain raamattuvyöhykkeellä” – mielestä kirkko on politisoinut itsensä pilalle. Kahdella täysin eri tavalla kirkosta eroamista voidaan selittää ja molemmista syistä kirkosta myös erotaan. Kaiken keskellä media näyttää vilpittömästi iloitsevan pragmaattiskaupallisista syistä tästä vastakkainasettelusta. Ei väliä, mistä riidellään, kunhan riidellään ja saadaan otsikoita.
Minun pelkoni tällä menolla on, että kirkon jäsenmäärä laskee 25 prosenttiin, koska se on ollut jo tosi pitkään yläraja, jonka jokin aidosti poliittinen puolue saa vaaleissa (SDP tällä hetkellä gallupissa). Väitän, että kun enemmistö oikeasti tajuaa, että kirkon johdon (!) mielestä jokaisella näyttäisi ihan Raamatun valossa olevan lupa määritellä ”jumala” käsitteenä ”ihan ite” ja että vieläpä melkein kaikki määrittelyt, toki mediaväen suodattamina, tuntuisivat olevan yhtä oikein, miksi kuulua tuollaiseen kirkkoon ja maksaa sille veroa? Jokainen näyttää tulevan autuaaksi ihan omalla uskollaan! Jos kirkko on olemassa vain siksi, että se ”tekee hyvää” tässä ajassa, kannattaako siihen kuulua, koska sitä yhteisen hyvän lisäystä lupaa jokainen eduskuntapuolue, tällä hetkellä taas kerran uskottavimmin opposition pääpuolue.
XXX
Ihminen on kuitenkin ”poliittinen” ja ihmiskunta on pysyvästi moninainen, vaikka tunnetummatkin filosofit, kuten Habermas ja Arendt, haluavat uskoa yksimielisyyden mahdollisuuteen. Itse en usko siihen Raamatun valossa ja siksi pidän liberaalia yksilöllisyyttä uuden yhtenäiskulttuurin perustana mieltä vailla olevana haaveena. Poliittisuus käytännön tasolla perustuu poisjuurimattomaan erimielisyyteen ja se taas edellyttää demokratiaa, ellei haluta käydä jatkuvia sisällissotia. Demokratian hyvinvointi taas tarkoittaa sen myöntämistä, että aina on vaihtoehtoja, myös konservatiivisia, olemassa olevasta järjestyksestä kiinnipitäviä. Demokratia ei ole rikki, jos ollaan syvästi ja oleellisista asioista erimielisiä, vaan silloin, jos niskan päällä olevat haluavat hävittää toisinajattelun.
Kirkko voisi näyttää esimerkkiä siitä, millaista on aito, joka suuntaan avoin demokratia. Ainoa kestävä motiivi, jonka varassa se voisi olla mahdollista, nousee sanan neuvosta: Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi – tai professori Heikki Räisäsen koskettavin, lähes viimeisin sanoin: sietäkää edes toisianne! Jokaisella meistä on omat syymme, uskomme ja kokemuksemme, joiden läpi kuuntelemme Jumalan sanaa ja tulkitsemme sitä käytännön elämässä. Kaikkia näkemyksiä kunnioittaessaan kirkolla voisi olla toivoa säilyä jäsenistöltään riittävän suurena, jotta se olisi varteenotettava yhteiskunnallinen vaikuttaja, ilmapuntari, jonka näkemystä haluttaisiin kuulla.
Synti on ihmisen ylpeyttä määritellä sosiaalinen ja hengellinen todellisuus ihan itse. Tässä katsannossa aikojen saatossa muotoutuneella traditiolla ja kirkkohistorialla uskontunnustuksia myöten ei ole paljoa annettavaa. Me olemme tässä pohdinnassa neljännen käskynkin äärellä. Haluaisin lukea mitä Enbuske sanoi saarnassaan. Otan yhteyttä.
Olisiko niin, että kirkon merkitys Suomessa pienenee, koska kirkko ja sen usko (klassisen kritinuskon mukaiseen Kristukseen) ei enää ole ”kohde” vaan kirkosata ontullut pikemminkin väline johonkin tämänpuoleiseen?
”Kirkko Suomessa” ei silloin enää merkitse paljonkaan niille, jotka eivät ole uskoneetkaan klassisen kristinuskon mukaisesti – eikä se enää merkitse monille niillekään, jotka vielä uskovat klassisen kristinuskon mukaisesti. (Pohjanmaa ym. lienee oma lukunsa…!?).
Näkyvä ja näkymätän kirkko eriytyvät.
Hieman mietityttää, onko lähimmäinen kenties syrjäyttänyt jonkun, kun toinen uskonkappale on nykyään myös puettu sinänsä kauniiseen epäviralliseen muotoon:
”Me uskomme Jeesukseen Kristukseen, veljeemme ja tiennäyttäjäämme Jumalan luo, joka elää keskellämme ja sisimmässämme. Hän opettaa meitä välittämään lähimmäisistämme niin, ettemme kiellä myötätuntoa ja apuamme keneltäkään ihmiseltä. Hän johdattaa meitä kantamaan toistemme taakkoja ja jakamaan keskenämme elämän ilot ja surut.”
Toisaalla myös todetaan: ”Jeesuksen puheista kestävimpinä ovat opetukset lähimmäisenrakkaudesta, jotka ovat ”Uuden testamentin klassisinta kristinuskoa”. Onko Jeesuksen keskeinen asia opettaa moraalia, vai miten täältä kuoleman varjon laaksosta päästään taivaaseen?
Kirkko on epäilemättä innokkaimmille uudistajille väline johonkin tämänpuoleiseen. Sen aiemmin syntynyttä mainetta ja karismaa halutaan käyttää vain yhdeltä kantilta katsoen olevien asioiden edistämiseen, joidenkin ihmisten nostamiseenkin esikuviksi ja niiden vaientamiseen, jotka nähdään kristinuskon maallisen evoluution hidastajina.
Haluan pysyä etäällä päiväkohtaisista kysymyksistä, mutta lienee selvää jokaiselle, että mitä tahansa hyvämaineista järjestöä uhkaa vaara, jossa nurkka ja vähitellen koko järjestö vallataan ja sen alkuperäisiä päämääriä aletaan soveltaa uudella tavalla, niin että jonkun ajan kuluttua sen tavoitteet ”eivät tunnu” enää alkuperäisiltä.
Kaikessa vapaaehtoisessa osallistumisessa on joka tapauksessa kyse kuudennen aistin kokemuksesta, onko henki tässä firmassa sellainen, että haluan käyttää aikaani sen puolesta toimimiseen.
Tiedän Räisäsen maineen ja aika hyvin mielestäni olen perillä hänen urastaan. Haluan kumminkin ajatella niin, että Jumala käyttää kaikkea ja kaikkia hyväkseen. Taannoin, kun viittasin Räisäseen, joku sanoi aivan kuten minäkin ajattelen, että Räisänen parikymmentä vuotta vanhassa lehtijutussa saarnasi kirkon liberaaleille. Heidän tulisi olla suvaitsevaisia konservatiiveja kohtaan. Hyväksyä totaalinen moninaisuus kirkon sisällä, jollainen alkuseurakuntakin oli Rn mukaan.
Liberaalilla puolen on omantunnon kanssa töitä tekemättä aika monella. Tämä näkyy nyt vaikka Turun Setan lausunnoissa koskien yhtä TPS:n pelaajaa. Räisänen sanoi, että sietäkää toisianne. Realistina siinä suhteessa hän sanoi, että rakkautta lienee turha edes odottaa kirkon perinteisten ja uudistajaääripään välille mutta edes sietämään hän kehotti meitä varmasti puolin ja toisin. Olkoon toiminut ja opettanut mitä tahansa, me emme voi vaikuttaa siihen silloin emmekä enää mutta olen iloinen, että hän tuntuu olleen vanhemmiten ainakin lehtileikkeiden perusteella ”aito liberaali”. Mitä muuta voin kirkolta vaatia, jos siinä halutaan olla mukana, kuin avoin kaikille näkökulmille. Jos sateenkaarimessut ovat olleet mahdollisia, miksei Sley tai KL saisi järjestää messuja samoissa tiloissa? Alkuseurakuntakin oli moninainen – Jeesuksen ajan juutalaisesta ”kansankirkosta” puhumattakaan, josta UT:ssakin mainitaan eräs puolue, joiden kannattajien ei kerrottu edes uskovan tuonpuoleiseen! Silti Jeesus kävi joka sunnuntai synagogassa ja suostui siihen, että kirkon äänekkäimmät ylipappien yllyttäminä onnistuivat saamaan aikaan hänen kuolemantuomionsa, kuten oli kirjoitettu. Ja sitten se kristikunnan historia vasta alkoi.
Heikki Räisänen vei monelta teologian opiskelijalta ja papilta pois luottamuksen Raaamttuun ja sai heidät epäilemään ja kritisoimaan kaikkea, mitä Raamattuun on kirjoitettu.
Piti kirjoittaa: pois luottamuksen Raamattuun.
Varmaankin Räisäsestä voi olla montaa mieltä.
Itselleni kuitenkin on tullut käsitys, että hän ainakin elämänsä lopulla ei ollut ”piiloliberaali” vaan ihan ”julkiliberaali. Mielestäni on parempi olla rehellisesti sitä mitä on kuin ”piilotellusti”. Mitä hän nuorempana ja yliopisto-opettajana on ollut, kommentoikoot viisaammat ja tietävämmät.
Meillä on alkuseurakunnasta lähtien jo oppi kirjattu luterilaisuudessa esimerkiksi riittävän tarkasti ja kysymys on halutaanko sitä noudattaa . Kun katse on muualla kuin sanassa niin alkaa heikolta yhtenäisyys vaikuttamaan ja se on kaiken lisäksi turhaa . Synti ei ole ongelma vaan synnittömyys ja tätä voi tutkia saarnojen ja opetusten kautta . Ei lakia ei puhetta synnistä , niin kenelle se armo sitten osoitetaan ?
Jos katsoo netistä kuvia Heikki Räisäsestä, hänellä on monessa kuvassa aika velmun ja veijarin ilme. Ihan kuin hän haluaisi virnuilla kaikille.
Tai sanotaan mieluummin muutamassa kuvassa.
Sivistyksen ja tiedon kasvu merkitsee, että kirkko ei voi enää piiloutua vanhojen dogmien taakse. Islamin haasteet kirkolle näkyvät yhä paremmin maahanmuuton lisääntyessä. Klassisessa kristinuskossa ei ole mitään järkeä tai siinä on liikaa epäloogisia kohtia. Sen logiikka ontuu verrattuna juutalaisuuteen ja islamiin. Eksegetiikassa syntyy selvä rintamalinja loogisten ja epäloogisten tutkijoiden kesken.
Kirkolla on vaikeuksia kritisoida omia dogmejaan ja se katsoo jäykästi asioita dogmien kautta aina. Kristillisen sanoman uudistaminen ja päivittäminen on vaikeaa ja kohtaa suurta vastustusta. Kirkon kupla pitäisi räjäyttää ja katsoa asioita uusista näkökulmista. Jos esität vaihtoehtoja, saat heti moitteet harhaoppisuudesta. Klassista kristisuskoa ei tarvitse hylätä, mutta sen rinnalle voitaisiin nostaa muita punnittuja vaihtoehtoja. Samalla pitäisi miettiä uudelleen yhteyttä muihin uskontoihin.
Ei kristinuskolla ole mitään ongelmia . Usko Jeesukseen antaa rauhan ja iankaikkisuuden toivon ihmiselle ja jatkuvasti saa elää ihmeellisen Jumalan huolenpidossa ja johdatuksessa . Kun vertaa Islamia niin se absurdia . Kristinuksoa on tutkittu ja oppia tutkittu ja tunnustukset huolellisesti kirjattu Pyhä Hengen johdatuksessa . Islamilaista kriittistä kirjallista tutkimusaineistoa ei paljon ole ja sen juuret ei ole Jumalan ilmoituksessa . Islamilainen usko on suurimmaksi osaksi pakkovaltaa ja kun tutkit sen historiaa tai tänä päivänä niin sen hedelmät on nähtävissä .
Vain historiallisella totuudella on väliä. Jos uskontojen sanoma on epätosi, se on sanottava ääneen ja kerrottava avoimesti koko maailmalle. On kuunneltava aidosti teologista tutkimusta eri uskonnoista. Mikään uskonto ei ole kannattamisen arvoinen, jos voidaan osoittaa, että se ei ole totta. Tämä koskee myös kristinuskoa.
Jos oikeasti jää jäljelle ateismi ja terve järki, sitten meidän maailmamme on sellainen. Mitään uskontoa ei pidä tukea vain siksi, että se on ollut olemassa pitkään tai että sillä on ollut olemassa pitkä traditio. Vain historiallisella totuudella on merkitystä, mikä se sitten onkin. Jos Jeesus, Muhammed tai Mooses olivatkin taitavia huijareita tai heistä tehtiin taitavia opettajia tai Jumalan lähettiläistä vastoin historiaa, kukin saa mennä unohduksiin. Menneet sukupolvet ovat osanneet ollla raakalaisia ja väkivaltaisia, joten valehtelu ja huijaaminen ovat onnistuneet heiltä myös. Siinäpä sitä peltoa historian tutkimukselle. Rehelliselle sellaiselle.
Heikki Räisästä ja Wille Riekkistä ajoi eteenpäin aito kiinnostus historiaan ja rehellisyys historiallisen Jeesuksen äärellä. Heidän havaintonsa ovat peruuttamattomia ja kestäviä. On muiden vuoro jatkaa selittämistä ja ottaa samat havainnot huomioon vilpittömästi Raamatun tutkimuksessa. Kiistattomat tutkimustulokset pysyvät ikuisesti. Kiitos heille!
Niin sanottu historiallis-kriittinen metodi, joka lähestyy Raamatun tekstiä ilman Jumalan pelkoa ja sen myöntämistä, että lukija on ”pyhällä maalla”, on aiheuttanut tuhoa luterilaisuudessa.
Esipuheesta Robert D. Preusin kirjassa Raamatun inspiraatio, Concordia ry, 1999. Tämä kirja on Preusin väitöskirja.
Nykyinen teologisen tutkimuksen suuntaus lähtee naturalistis-sosiologisesta maailmankatsomuksesta tai oletuksesta todellisuuden luonteesta, johon sitten yhdistetään ihmisen kaipaus johonkin ”ihmistä suurempaan” kokemuksellisuuteen. Lähtökohtana on siten ihminen itse ja hänen oman järkensä rajoittama oletus todellisuuden kokonaisuudesta.
Onko Räisäsen ja Riekkisen teologian ”motiivina” sitten aito uskomus naturalistisen maailmanselityksen perustavuuteen tai pyrkimys muovata klassisesta kristillisyydestä ihmiselle miellyttävämmäksi ajateltu oppirakennelma ja uskomus, jäänee spekulaatioiden varaan. Heidän ”uuskristinuskontonsa” ei kuitenkaan ole historian toisasioihin perustuva välttämätön ja kiistaton muutos vaan maailmankatsomuksellis-fososofinen vaihto ”valistushenkiseen naturalsitiseen” maailmantulkintaan, johon liitetään ihmisen muodostama kuva jumalasta ihmisen kaipauksena jostakin ”ihmistä suuremman” sisäisestä kokemuksellisesta tuntemuksesta. ”Jumalasta” muodostuu hyvin abstrakti käsite, josta vain vaivoin voi kenties jotain spekulatiivista puhua. Ajatus pelastuksesta kuoleman jälkeisenä elämänä Jumalan yhteydessä ei siinä perustu mihinkään muuhun kuin ihmisen omiin historiallisiin ajatuksiin: pelastus itsessään ei ankkuroidu mihinkään historiallisiin tapahtumiin – vain teksteihin ihmisten ajatuksista – ajatuksista monien muiden erilaisten ajatusten laajassa joukossa.
Tieteelliset tutkimustulokset ovat joko sellaisa, jotka ovat jo muuttuneet (kumoutuneet) tai jotka eivät vielä ole muuttuneet (kumoutuneet). Tätä voitaneen soveltaa myös esitettyyn ”uuskristinuskontoon” – ikäänkuin kumoutumista tai täydentämistä odottaviin tieteellisiin teorioihin tai hypoteeseihin.
Klassisen kristinusko ja sen pelastuskäsitys ankkuroituu historiassa toimineen Jumalan reaalitodelliseen elämään niin taivaassa kuin maan päälläkin: Jumala otti ihmisen muodon ja eli ihmisten keskuudessa, josta kärsimyksensä jälkeen nousi reaalisesti ”ylös taivaisiin”. Kuka sen sitten uskoo, on oma kysymyksensä. Eiväthän kaikki usko muitakaan historiallisia tapauksia – ei edes lähiaikojen monia tapauksia. Ei, vaikka uutisissa kerrotaan.
”Lakias en täyttämään pysty tuskan työlläkään, vaikka kaiken antaisin, yöt ja päivät itkisin, synnin jäljet jäävät vain – Jeesus ainut auttajain!” (SK. 223:2, edellinen laitos)