En saanut jaettavaa, mutta tuli jakaja

Eilen illalla olin vetovastuussa ilosanomaillasta “syrjäkylällä”. Kurkussa on nyt jotain häikkää ja ääni ei oikein kestä. Vaimo onneksi lupasi ottaa juontamisen. Se kävi häneltä taidolla. Etukäteen rukoilin paljon sitä, että saisin jotain hengellistä ruokaa jaettavaksi. Huokailin sitä moneen kertaan, että anna jotain jaettavaa. Mitään ei kuitenkaan tullut. Sitä ihmettelin kovasti. Sitten päätin, että kukin saisi kertoa miten on tullut uskoon, tai usko häneen. Näin välttyisin liiasta puhumisesta ja muut voisivat jakaa omasta kokemusmaailmastaan.

Illassa meitä oli vain yhdeksän, joten kaikilla oli mahdollisuus jakamiseen ja siitä syntyikin oikein kotoinen ilta. Yksi mies tuntui jotenkin tutulle ja pian selvisikin, että nuorina olimme olleet samassa “poikien piirissä, jota veti diakoniaopiskelijaksi paikkakunnalle tullut Tapani M.

Tällä tutulla miehellä oli jaettavana se illan ravitsevin anti, jota olin itselleni pyydellyt. Hän kertoi käyvänsä kodeissa tekemässä uskonnollisuus haastatteluja.
Ovella hän esittelee itsensä erään järjestön vapaaehtoistyöntekijäksi ja näyttää henkilökorttinsa.
Jos kodissa on joku uskova, niin hän keskeyttää haastattelun ja kertoo haluavansa mennä vain niiden luo jotka eivät evankeliumia vielä tunne.

On kovin mukavaa keskustella toisten uskovien kanssa ja pohdiskella uskon kysymyksiä, mutta samalla monet ovat ulkona, kuin postilaatikot, tai lumiukot. Olen pohdiskellut viimeaikoina paljonkin tätä: miten paljon käytämme aikaa seurakuntapiireissä, nauttien hyvästä seurasta. Eikä meillä jää aikaa, eikä voimavaroja muiden kohtaamiseen.
Jospa olisi enemmän näitä haastattelijoita ja vähemmän meitä, joille riittää seurakuntaillan vetäminen.

  1. Siis toimii kuin Jehovan todistajat ? Kaikenmaailman ”kauppiaita” kulkee ovelta ovelle. Mistä tietää, että nämä kauppiaat ovat sitä mitä sanovat. Vanhusten ei ainakaan kannata avata ovea kenellekään tuntemattomalle.

    No hyvä tietää, täytyy sanoa, että on ”uskossa”, niin lähtevät pois, eikä synny vahinkoa kummankaan sielulle. Johonkinhan sitä itse kukin uskoo.

    • Miksi sitten Kimmo kaivat verta nenästäsi jatkuvasti. Ilmaiset selvästi ettet halua kuulla mitään uskon sisällöstä. Silti otat osaa näihin keskusteluihin aktiivisesti.

    • Pekka: ”Miksi sitten Kimmo kaivat verta nenästäsi jatkuvasti. ”

      ???????????????????????? En kaiiva verta nenästäni, enkä mistään muualtakaan. Mistä olet saanut päähäsi moisia ajatuksia? Eikö sanan säilän säihke riitä? Tunnetko tarvetta fyysisempään kanssakäymiseen?

      Pekka: ”Ilmaiset selvästi ettet halua kuulla mitään uskon sisällöstä. Silti otat osaa näihin keskusteluihin aktiivisesti.”

      Vapaa maa, vapaa sana. Tämä on ihan mukavaa ajankulua tämmöiselle, jo vähän iäkkäämmälle kansalaiselle ja täytyyhän jonkun täälläkin pitää uskonnottomien lippua korkealla ja yrittää valistaa kansaa.

  2. Olen aina ihaillut todistajien aktiivisuutta ja rohkeutta mennä oville. Me kirkkouskovaiset tyydymme siihen, että käymme kirkossa ja muissa seurakunnan tilaisuuksissa. Toimintaa voi olla paljonkin ja monenlaista, jossa ollaan mukana.
    Mitään huolta ei kuitenkaan ole niistä, jotka eivät tiedä mitään siitä, mistä tässä on kyse. Ovat kuin lumiukot. Täysin tietämättöminä. Eikä se meitä haittaa ollenkaan.
    Eikä näytä kirkkoakaan haittaavan. Toimintaa ja kävijöitä kun on sopivasti, niin kädet on täynnä tekemistä. Mistä sitä energiaa sellaiseen löytyisi, että menisi vielä oville. Häiritsemään ihmisiä. Emme kirkkouskovina olenkaan tajua sitä, miten korkea on kirkon kynnys uusille tulokkaille. Eikä meitä häiritse lainkaan se, ettei uusia mukaan tule. Järjestämme vain uudenlaisia messuja, jotta saisimme uteliaat tulemaan. Kummasti se vaan ei herätä itään kiinnostusta. Me kirkkouskovaiset kun kuvitellaan että kaikki ymmärtää nämä kristinuskon perusasiat Jokainen voi sitten tulla , jos niin haluaa. Ketään me ei lähdetä kotoa hakemaan. Näin me on tämä asia käsitetty.

    Kummallista, että me kristityt kyllä puhumme siitä Jumalan tutkimattomasta salaisuudesta usein ja samalla kuvittelemme, että se on kaikille selvä juttu. Miten voimme olla näin sokeita? Tämän tiedostaminen laittaa ajatteluni ihan pirstaleiksi. Näemme jatkuvasti miten monille viisaille ja ymmärtäväisille uskon sisältö on aivan käsittämätön ja samalla kuvittelemme, että se olisi helposti käsitettävissä tuosta vain. Kuvittelemme kirkossa että kaikille asiat on ihan selviä eikä siihen mitään henkilökohtaista opastusta kaivata. Samalla suurin osa kansasta on täysin tietämätön siitä mistä kristillisessä uskossa oikeasti on kyse.
    Eikä se meitä kirkkouskovaisia ollenkaan hetkauta suuntaan , tai toiseen.

    • Pekka: ”Häiritsemään ihmisiä.”

      Niinpä. Onneksi tänä päivänä Suomikin on jo niin valistunut länsimainen yhteiskunta, että on vapaus itse päättää uskomisistaan tai uskomatta jättämisistään, kuin myös siitä kenelle ovensa avaa – toista oli ennen muinoin, kun kaikkien oli pakko kuulua kirkkoon ja olla ainakin uskovinaan, vaikkei olisi uskonutkaan.

      Kyllä uskovaistenkin olisi syytä vain tyytyä omaan positiiviseen uskonvapauteensa, hyväksyttävä myös toisten ihmisten negatiivinen uskonvapaus ja olla häiritsemättä ihmisten kotirauhaa.

      Pekka: ”Kuvittelemme kirkossa että kaikille asiat on ihan selviä eikä siihen mitään henkilökohtaista opastusta kaivata.”

      Kuvitelmanne on aivan oikea. Ainakin kaikille minun ikäpolveni kansalaisille uskon perusasiat ja evankeliumin sanoma on riittävän selvä, jo koulussa päähän hakattu. Ei sitä tarvitse enää kenenkään tulla kotiin julistamaan. Ja mitä opastukseen tulee, niin kuka semmoiseen opastukseen muka olisi pätevä? Eikös se sitä paitsi ole niin, että kyllä se Jumala kutsuu lapsensa sanansa ääreen ja uskoon jos on kutsuakseen. Eipä ole vielä kutsua kuulunut, vaan haitanneeko tuo mittään.

  3. Kokemukseni mukaan Jehovan todistajat kunnioittavat kyllä, kun kerrot heille, kuuluvasi Kirkkoon ja uskovasi Evankeliumin. Eivät tule uudelleen ovelle, kun selkeästi tunnustat uskosi. (Oma kokemukseni)

    Kerran löysin autolle tultuani sakkolapun ikkunasta, josta tarkemmin tutkittuani löytyi lause: ”Sakkosi on maksettu” ohessa seurasi asiallisesti tuotuna muutama Raamatun sitaatti ja lapun kirjoittaneen yhteystiedot ja kirkkokunta. Tuo lämmitti mieltäni, sillä joku oli nähnyt vaivaa saattaakseen minulle tiedon Kristuksesta.

    Kristitty voi toimia uskonsa mukaan, ja armosta käsin ilman ansiopaineita, Jumala antaa kyllä eväät ja rukoilevalle avautuu levollinen ja Kristuksen Rauhan täyteinen elämän työ. Tärkein oppimani kiteytyy: ”Heikoissa minä olen väkevä.” (2.Kor 12:10)

  4. Pekka toteat:””Samalla suurin osa kansasta on täysin tietämätön siitä mistä kristillisessä uskossa oikeasti on kyse. Eikä se meitä kirkkouskovaisia ollenkaan hetkauta suuntaan , tai toiseen.””

    Mietippä kuinka kirkko jäseniään ”hankkii” eli vauvat kastetaan.

    No siirryppä sitten historian puolelle niin siellä oli pakko kuulua kirkkoon, ei siis ollut vaihtoehtoja, jos jku uskalsi jättää kastattamatta vauvansa niin tältä vauvalta evättiin kansalaisoikeudet, papit eivät ottaneet kirkonkirjoihin.

    Mikähän sai kirkon ”luopumaan” moisesta ”toimivasta” jäsen hankinnasta?

  5. Blogi hyvästä asiasta.

    Jossain Anglikaanisen kirkon artiklassa muistan kasteen ymmärrettävän kirkon työvälineeksi millä Ihminen otetaan jäseneksi ja samalla kirkon lupaukset sinetöidään siunauksella. Eiköhän meillä toimita jokseenkin samalla tavalla, joten yhdenlaisesta työvälineestä on kysymys.

    Tämän jälkeen on sitten kysymys saamastamme opetuksesta ja hengellisestä tiennäytöstä.

    • On hämmentävää miten aikakin meilläpäin säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja papit käyttävät säästeliäästi sanan kirkastamiseen.

      Luulisi kirjoituksista syntyvän tarjontaa jolloin omaansa saisi hetken odottaa julkaistavaksi. Onko sitten kulttuurinen muutos, vai joku muu syy asiana, kun todistusta tahdotusta, luvatusta, ja Tunnustetusta, ei synny kirjallisena jaettavaksi seurakuntalaisille samoin kuin jäsenyyttä harkitseville.

      Onko tämä vaiva, sitä en tiedä, mutta kirkon hiljaisuus hämmentää.

  6. Työväline on kai muotoutunut ajan kuluessa, eikä sitä ole tarkoituksella muovattu sellaiseksi, ettei se uskoa tue. Nythän siitä on muodistunut juuri sellainen, mitä Ari tuossa kuvasi. Pelkkä teologinen selitys ja hyvä tarkoitus on jäänyt jäljelle.

    Sitten kun on nopeasti käyty läpi uskon perusasiat ja opittu uskontunnustus lausumaan, niin mitä muuta kristityltä voidaan vaatia? Ei kai vielä kaiken tuon lisäksi tarvitse käsittää , mitä nämä asiat henkilökohtaisella tasolla merkitsee. Ilman sitä, on turha odottaa, että jumalanpalvelukset alkaisi vetää väkeä.

    • Kyllä, sitten kirkon antamiin lupauksiin on huomattava vastavuoroisuus meillä kun vanhemmat ja kummit yhdessä seurakunnan kanssa tahtovat huolehtia kristillisen kasvatuksen antamisesta pienelle Ihmisen alulle.

      Miten vietävässä asia hoituu kun asiasta ei juuri mitään tiedetä saati ymmärretä.

    • On kovasti aikaa omasta ripin koulusta mutta sillon oleellista oli osata ulkoa keskeiset. Kun muistan oikein ei siellä ehditty päästä asiassa sen syventämiseen. Toki muistoni syntyy hiukan kovasta päästäni joten toisenlaistakin todistusta hyvin voisi olla olemassa.

      Sitten on se asia etten muista yhtäkään pappia opettajana. Nuorisotyöntekijät muistissani pitivät enimmät tunnit, mahdollisesti myös diakonian työntekijä. Kanttorin toki muistan, mutta siihen vaikuttanee asia seinänaapureina asumisesta.

      Uskontunnustus konfirmaatiossa sopii lausuttavaksi kun asianosainen ymmärtää mistä on kysymys. Nykyään on mahdollista ilmoittaa ettei konfirmaatiolle osallistu. Rippikoulu on kuitenkin käytu, ja kuten ennenvanhaan sanottiin, naimalupa saatu. Näin minuakin onniteltiin kun jokunen vanhempi sukulainen tuli kaffeelle.

      Konfirmaatiopäivähän oli kiireinen kun samana päivänä oli mummun hautajaiset.

      Rahhaa tilasuuvet toivat 30.tä markkaa joitten kanss` äkkiä Oritkariin polkupyörällä, ja kysymään kauanko tällä rahalla saa olla ilmassa. 15.ta minuuttia, mutta asiaan vaikutti osin tuttavuus hyppääjien kanssa joista yksi oli tuttu pienlennokki puolelta.

      Kommentti ei nyt kohtuullisestikaan vastannut kysymäänne, mutta en malttanut olla.

    • Rippikoulu suoritettuna ja sitten sopivaksi katsotun kanssa antaa oikeuden kirkolliseen vihkimiseen todistajien tahi seurakunnan paikalla ollen.

      Uskontunnustuksessa asian merkittävyydestä ja asian harjoittamisesta kertoo kuitenkin, ” Pyhään Henkeen, Pyhäin Yhteisen Seurakunnan, ja syntien anteeksi saamisen”, sanaan yhtyminen.

      Kuinka moni huomaa asiassa puhuttavan seurakuntajäsenyyden harjoittamisesta, virheidemme Ihmisarvoisesta huomaamisesta, syyllisyytemme ja katumuksemme asiassa kun parempaan pitäisi pyrkiä ja suoriutua elämässämme.

      Olisiko tässä opetuksen paikkaa.

  7. Uskovat kastavat perheen uudet tulokkaat Kristukseen ja näin luottavat lapsensa Jumalan haltuun ja kasvatukseen. Oletus on huono lähtökohta ja juuri näin on paljolti käynyt. Lasten hengellinen kasvattaminen on jätetty perheiden varaan, joka toisaalta on tarkoituskin, mutta tapojen suojaaminen on tässä kääntynyt hiljalleen itseään vastaan. Seurakunnan paimenet ovat olettaneet, että lapsi saa Hengellistä opetusta. Näin ei ole paljolti käynyt. Lapsi tarvitsee Hengellistä opetusta, rukous ja Sanan kuuleminen ovat tärkeä osa Armossa kasvamisessa. Jeesus on itse tässä hyvä esimerkki.

    ”Kun sitten kahdeksan päivää oli kulunut ja lapsi oli ympärileikattava, annettiin hänelle nimi Jeesus, jonka enkeli oli hänelle antanut, ennenkuin hän sikisi äitinsä kohdussa.”

    ”Ja lapsi kasvoi ja vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo oli hänen päällänsä.”

    12 vuotiaasta Jeesuksesta sanotaan: ”Hän istui opettajain keskellä kuunnellen heitä ja kysellen heiltä. Ja kaikki, jotka häntä kuulivat, ihmettelivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa.” (Lainaukset Luuk.2)

    Jeesuksen ohje kastakaa ja opettakaa, on kaksiosainen ja ilman toista ei ole toistakaan. Sama pätee kasteeseen, vesi ilman henkeä on vain vettä. Ihminen syntyy Kristukseen veden ja Hengen kautta. Näitä ei voi erottaa, muuten eksytään.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.