Elävät sotamuistomerkit

Kävin valokuvanäyttelyssä Kathmandussa. Näyttelyyn oli koottu neljäntoista sellaisen ihmisen tarinat, jotka joutuivat sivullisina väkivallan uhreiksi ja vammautuivat pysyvästi Nepalin sisällissodan aikana. Kymmenen vuotta kestänyt sisällissota (1996-2006) päättyi kaksitoista vuotta sitten.

”Me olemme eläviä sotamuistomerkkejä”, totesi yksi sodan uhreista keväällä 2017.

Sen lausahduksen innoittamana alkoi puolentoistavuoden mittainen matka näiden sisällissodan unohdettujen uhrien ja heidän elämäntarinoidensa näkyväksi tekemiseksi. Kuvat ja tarinat julkaistiin kirjana syksyllä 2018, mutta kirjan painosmäärä on pieni eikä se ole vapaasti ostettavissa. Näyttely tarinoineen on pääasia.

Kathmandun näyttely oli viimeinen osa kiertuetta, joka on vienyt uhrien tarinat niiden kertojien omille kotiseuduille. Kaikilla paikkakunnilla kymmenet tai sadat koululaiset vierailivat näyttelyssä. Useimmat heistä olivat pieniä, kun sisällissota päättyi. Heillä ei ehkä ole omia tietoisia muistikuvia järjettömän väkivallan ajasta. Silti monen perhettä sota on varmasti koskettanut läheltä.

”Olemme kertoneet tarinamme toivoen, ettei kenenkään muun tarvitsisi kokea samanlaista kärsimystä.” Tämä on viesti useissa tarinoissa. Toivottavasti se tavoitti nuoret näyttelyvieraat ja sai vastakaikua heidän sydämissään! Tulevaisuus on heidän.

Joillain paikkakunnilla paikalliset poliittiset johtajat olivat olleet aktiivisesti mukana näyttelyn järjestelyissä. Olipa yksi neljästätoista nähnyt näyttely-yleisön joukossa myös niitä, jotka yli vuosikymmen aikaisemmin olivat osallistuneet hänen pahoinpitelyynsä.

”Toivon, että he tunsivat edes vähän syyllisyyttä”, hän totesi.

Oheisohjelmana näyttelyssä oli paneelikeskusteluja, työpajoja, lyhytelokuvia ja videodokumentteja. Kävin paikalla kahtena päivänä. Yhdeksän neljästätoista tarinansa kertoneesta oli mukana tapahtumassa. Muutamien kanssa keskustelin itsekin.

Kosketuspintani sisällissodan tapahtumiin vahvistui; ihmisten kokemukset tulivat lähemmäksi ja todellisemmiksi. Olimme Nepalissa sodan alkuvuosina, mutta emme enää vuonna 2001, jolloin väkivaltaisuudet leimahtivat aivan uudelle tasolle. Silloin kuolonuhrien, kadonneiden ja loukkaantuneiden määrät moninkertaistuivat nopeasti. Myös raiskaukset ja muu seksuaalinen väkivalta yleistyivät. Mutta niitä muistoja ei edelleenkään kerrota omalla nimellä ja kasvoilla. Häpeä on yhä liian suuri.

Näyttelyn tarinoissa toistuvia teemoja ovat muun muassa toivo tai vaatimus oikeuden toteutumisesta, läheisten tuki, ylpeys omasta selviytymisestä ja huoli lasten tulevaisuudesta. Kokemus oikeudenmukaisuudesta ei ole kaikille sama.

Toiset ovat valmiimpia antamaan anteeksi pahoinpitelijöilleen – edellyttäen, että he tietäisivät, keitä pahoinpitelijät olivat ja että nämä myöntäisivät syyllisyytensä. Toiset eivät saa rauhaa eivätkä koe saaneensa oikeutta niin kauan, kun julmuuksiin syyllistyneet kulkevat vapaina ilman mitään rangaistusta.

Yhteinen toive on, että valtio takaisi edes jonkinlaisen, ihmisarvoisen elämän mahdollistavan taloudellisen turvan, pyrkisi luomaan esteettömän elinympäristön vammaisille ja tukisi perheen lapsia opiskelussa ja työnsaannissa.

Monet tarinansa kertoneista eivät ole koskaan saaneet mitään korvausta vammautumisensa perusteella. Osa sai loukkaantumisensa jälkeiseen hoitoon taloudellista tukea valtiolta – erityisesti ne, joiden vammautumisen aiheuttivat maolaiset, harvemmin ne, joita maan turvallisuusjoukot pahoinpitelivät. Räikeisiin rikkomuksiin osallistuivat sisällissodan aikana sen molemmat osapuolet. Uhrien kertomuksissa on molempia.

”Ei ole merkitystä, kumpi osapuoli oli vastuussa, kärsimyksemme on sama.”

Silti kaiken kärsimyksen ja vaikeuksien keskeltä on noustu, useimmiten läheisten tuella.

”En olisi nyt tässä, ellei vaimoni olisi pysynyt uskollisesti rinnallani. Hän valoi minuun toivoa ja luottamusta pahimman epätoivon aikana ja huolehti perheemme toimeentulosta.”

Yhteisössä, jossa naista yhä usein pidetään vähempiarvoisena, usean miehen puolisoaan kohtaan osoittama aito kunnioitus ja kiitollisuus koskettavat. Myös muut perheenjäsenet ja ystävät ovat auttaneet jaksamaan.

”Kolmevuotias poikani lauloi sairaalassa vuoteeni äärellä saadakseen minut hymyilemään. Se sai minut ajattelemaan, että vaikka en enää pystykään liikkumaan, pojillani on kuitenkin yhä isä”, muisteli yksi miehistä. Miehen kuvissa on myös avoin Raamattu.

”Olen saanut paljon moitteita siitä, että halusin tarinaani kuvan Raamatusta. Mutta saan voimaa Jumalan sanasta. Hän on pitänyt minusta huolta ja olen siitä kiitollinen.”

Perjantai-iltana 22.2. näyttelyn ollessa vielä Kathmandussa noin kilometrin päässä siitä räjähti omatekoinen pommi. Kolme paikalla ollutta ohikulkijaa loukkaantui. Yksi kuoli vammoihinsa aamuun mennessä, kaksi on yhä sairaalahoidossa.

Nepalissa lehdet eivät salaa tietoja; uhrien nimet, iät, perhesuhteet ja muut tiedot kerrotaan heti. Ajattelen niitä kahta sairaalassa olevaa nuorta naista ja kuolleen miehen omaisia. Ajattelen tarinoissa tai kasvotusten kohtaamieni neljäntoista elävän sotamuistomerkin toivetta, ettei kenenkään enää tarvitsisi kärsiä.

Ajattelen väkivallan runtelemia kriisipesäkkeitä eri puolilla maailmaa. Mikä saa ihmisen pahoinpitelemään, tappamaan ja tuhoamaan? Asettamaan pommeja niin, että sivulliset ohikulkijat joutuvat uhreiksi? Kerran jokainen väkivallantekijäkin oli pieni lapsi, jolla oli tulevaisuus edessään. Mitä heille tapahtui?

Ja kaiken keskellä rukoilen, että rauha sittenkin toteutuisi, toivo vahvistuisi ja oikeus voittaisi. Ihminen ei taida siihen pystyä. Mutta viimeinen sana on Jumalan. Siksi toivo(a) on.

Elina Lind, Suomen Lähetysseuran kirkollisen työn koordinaattori Nepalissa

 

 

 

Kirjoittaja

Missioblogi
Missioblogi

Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa.