Pidin viime viikonlopun molemmin puolin täystauon sosiaalisen median käytöstä.  Jo muutama päivä ilman Facebookkia ja Twitteriä sai pohtimaan näiden meillä Suomessa aktiivisesti käytettyjen sosiaalisen median työkalujen laajempaa vaikutusta nyky-yhteiskuntaamme. Somettaminen on viimeisen kuuden vuoden aikana kasvattanut suosiotaan niin, että sen vaikutukset tapaamme kommunikoida ovat selkeästi merkittäviä, vaikka aiheesta on toistaiseksi tehty ilmeisen vähän vakavasti otettavaa tutkimusta.

Facebookin kautta pysymme ajan tasalla siitä, mitä päällisin puolin tuttavillemme lähellä ja kaukana kuuluu. Päivittäisten tekemisten ohella kuulemme uusista työpaikoista ja matkoista.  Kommunikaatiotapamme on muuttunut varsin paljon sitten 1990-luvun alun, jolloin kirje tai puhelinsoitto silloin kuin vastaaja sattui olemaan kotona, olivat pääasiallisia yhteydenpidon muotoja. Kasvokkain käytävän keskustelun tapaista interaktiivista kommunikaatiota somettaminen ei korvaa. Facebook lienee vähentänyt monia perinteisempiä kanssakäymisen muotoja, kuten kyläilyä ja pidempien kuulumisten vaihtamista puhelimessa.

Tilastoja ei ole, mutta joskus helsinkiläisissä lähiöissä liikkuessa tuntuu, että nykysin pihoilla näkee vähemmän lapsia leikkimässä ja naapureita vaihtamassa kuulumisia kuin parikymmentä vuotta sitten. Yhä vaativammaksi muuttuneen työelämän ohella myös muuttuneet vapaa-ajan viettotavat todennäköisesti ovat tähän vaikuttaneet.

Sosiaalisella medialla on toki myös ollut paljon myönteisiä vaikutuksia maailmaamme. Sen johdosta uutistoimistoilla ja muulla perinteisellä medialla ei ole enää tiedonvälityksen monopolia ainakaan niissä maissa, joissa Internetin käyttöä ei pyritä rajoittamaan.  Auktoritaarisesti johdetuissa maissa, kuten Kiinassa, viranomaisten on yrityksistä huolimatta vaikea aukottomasti kontrolloida netin käyttöä. Pienellä nettiosaamiselle viranomaispalomuureja voi kiertää. Yhden ainoan ehdottomaan totuuden ylläpitäminen on Pohjois-Korean kaltaisia diktatuureja lukuun ottamatta nykyisin vaikeaa.

Kansalaisten mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat meillä Suomessa somen ansiosta lisääntyneet. On tultu pitkä matka siitä, kun lehden toimituksen julkaisemaksi hyväksymä mielipidekirjoitus oli ainoita tapoja kansalaiselle toimia mielipidevaikuttajana. Somen ansioista erilaisista mielipiteistä ei Suomessa ole pulaa. Itselle tärkeän uutisen tai näkökulman löytäminen valtavasta tietomäärästä ja kokonaisnäkemyksen muodostaminen sen sijaan saattaa jo olla haastavampi tehtävä.

Luterilainen kirkko on meillä Suomessa mennyt varsin aktiivisesti ja eturintamassa mukaan sosiaalisen mediaan toisin kuin ensimerkiksi naapurimaassamme Virossa, joka on muuten kaikessa nettiin liittyvässä viranomaisasioinnissa ym. Suomeen nähden edelläkävijä. On hyvä, että kirkkomme näkyy siellä missä ihmiset nykyisin aikaansa viettävät, mutta on toki myös niin, että kirkko vahvuus on periteisempien ihmisten kohtaamisen muotojen vaalimisessa ja niiden myönteisten puolien esille tuomisessa. On myös hyvä huomioida se, että kaikki suomalaiset eivät käytä Facebookkia aktiivisesti ja sen takia kirkko ei myöskään keskittää tiedotustaan pelkästään nettiin.

Oma some-taukoni oli siinä määrin myönteinen kokemus, että suosittelen muillekin. Täystauon ohella toki voi toki pohtia myös, kuinka tiivisti puhelimen tai tietokoneen kautta on tarpeen käydä päivän aikana katsomassa, että mitä somessa juuri parhaillaan tapahtuu. Metromatka ulos katsellen omissa ajatuksissaan voi olla joskus virkistävämpi tapa siirtyä töistä kotiin, kun Facebookin selailu älypuhelimen näytöltä. Näkemisenarvoista elämää on myös somen ulkopuolella.