”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”
Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.
Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen teatteritieteeseen. Pääsivuaineeni on tosin dogmatiikka, ja muutkin sivuaineet silkkaa teologiaa, joten papit eivät pääse hämäämään. Olen kuitenkin FM, en TM.
Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin. Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”
Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja jatkosotaakin – arvatenkin tietoinen valinta, jotta kirjan fokus pysyy.
Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1925 Tampereen Teatterin johtajaksi. Merkittävimmän uransa hän teki sittemmin naapurissa TTT:ssa eli Tampereen Työväen Teatterissa, mutta sinne asti muistelmat eivät varsinaisesti yllä.
Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.
Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui painajaisia ja helvetinpelkoa.
Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.
Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa: ”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”
Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa: pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus. Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta 16-vuotiaana.
Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen, mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.
Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.
Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset.
(Teksti julkaistu myös Vielä palaa lukulamppu -blogissani)
Kiitos taas, Olli, kirjoituksesta. Joskus muinoin, kun tein tutkimusta 50-luvun herätyksestä ja Kansanlähetyksen synnystä, törmäsin kirjoituksiin, joissa uskoontullut näyttelijä kuvasi päinvastaista kasvutarinaa. Otsikko oli Thalian palvojasta Jumalan palvelijaksi”. Siinä herätyskontekstissa teatteri oli syntiä, joskaan teatteriesityksen katsomisesta nyt ei tarvinnut parannusta tehdä.
Pitäisi lukea itsekin tuo Salmelaisen kirja, jotta voisi paikantaa, mistä suunnasta hänen nuoruuden muistoissa oli kyse. Rukoilevaisuus, kuten muutkin herätysten nimet ovat yleisnimityksiä aika laajalle kirjolle samankaltaisia eri herätyksiä.
Herätysliikkeiden saama kritiikki on aina ollut samanlähtöistä.
Niin täällä blogimetsässä kuin 1800-luvun myllytupien ja
kievareiden iltajutusteluissa.
Ne, jotka eivät tunne suurempaa huolta omista synneistään,
ovat tarkkoja näkemään heränneiden synnit.
Sitten he pahentuvat niistä……….
Teemu, samaa pohdin minäkin, että minkä sortin rukoilevaisista oli kyse. Tämän lahkopastorion nimeä ei siis paljastetta kirjassa, hän on vain pastori S.
Salmelaisen muistelmissa on niin paljon uskonnollis-kirkollista muistelusta viime vuosisadan alusta, että ihan jo siitä näkökulmasta se kannattaa lukaista. Vaikutelma köyhän kansan hengellisyydestä ainakin Ikaalisissa on ankea ja ankara. – Tosin Salmelainen kertoo myös tärkeästä kohtaamisesta avaran ja elämänmyönteisen papin kanssa, mutta hän lähti pian paikkakunnalta pois.
Jorma, Salmelainen kamppaili uskonsa ja kutsumuksensa kanssa tosissaan. Tässä mielessä kommenttisi menee ohi ja liikkuu kovin yleistävällä tasolla. Salmelainen ei harrasta mitään erityistä ”herätysliikekritiikkiä”, vaan kertoo rehellisesti omista kokemuksistaan ja hapuilustaan kohti omaa kutsumustaan.
Tietysti asioita voi katsoa sisältä käsin hurskaan ja ”onnistujan” näkökulmasta tai ulkopuolelta ulkopuolelle jäävän ja ”epäonnistujan” näkökulmasta. Kumikin tarkastelutapa on yhtä oikeutettu.
Jokaisen on parempi pitäytyä oman syntielämän tarkastelussa ja jättää muiden vaellus vähemmälle kommentoinnille.
Sikäli mikäli oikein ymmärsin, oli Eino S:ta herätyksestä vieroittamassa juuri se, että vaaditiin parannuksen tekoa juuri niiltä, joiden elämä muutenkin oli vaikeaa ja ankarien sääntöjen noudattamisen jälkeen liki mahdotonta.
Salmelainen teki sekä kirkon että teatterin kannalta onnistuneen ratkaisun.
Salmelaisen aikoihin köyhiä suomenkielisiä poikia tulikin runsaasti jumaluusopilliseen tiedekuntaan.
En ole kirjaa lukenut, mutta ”köyhän kansan puolen pitäminen” 1920-luvun erittäin oikeistolaisessa Aamulehdessä tai Tampereen teatterissa ei liene ollut kaikkein vaivattominta. Tampereen työväenteatteri perustettiin jo 1901, ihme ettei Salmelainen sinne hakeutunut..
Käsittääkseni juuri noista Kari-Matin mainitsemista ”köyhän asialla olon vaikeuksista” johtuen Salmelaisen eräs saavutuksia oli teatterikoulutuksen aloittaminen Tampereella – eräs väylä köyhille sekin.
Paitsi että aina luotettavan wikipedian mukaan Salmelainen teki ”erityisen merkittävän uran” Tampereen työväen teatterin johtajana 1943-1966! Merkittävämmän kuin TT:ssa? Ollilla lienee tässä pikku virhe (tai lievä poliittinen kannanotto)..
Entisenä tamperelaisena olen harrastanut tasapuolisesti teatteria molemmissa teatteriravintoloissa, duunarissa ja tillikassa. Luonnollisesti kauan ennenkuin hakeuduin opiskelemaan jumaluusoppia.
>>Jokaisen on parempi pitäytyä oman syntielämän tarkastelussa ja jättää muiden vaellus vähemmälle kommentoinnille.>>> Olli Seppälä
No jopas oli kommentti!
Jos tämä lähti minun tekstini innoittamana, niin aikamoista latteutta, semminkin kun en ole millään tavalla tarkastellut kenenkään toisen ihmisen syntielämää, vaan pikemminkin katson niin Salemlaisen kuin sinunkin kommentointiasi oman syntisyyden todellisuuden takaa.
On outoa ajatella, että minäkään katselen Salmelaista ja näitä asioita ”onnistuneen” ihmisen näkökulmasta.
Puhuin vain siitä, miten raadollinen uskova asian näkee.
Siksi en edelleenkään pidä Salmelaista millään tavalla epäonnistujana suhteessa sisäpuolisiin”. Eivätkö juuri nämä hänen silmissään epäkelvot ole niitä epäonnistujia? Sen verran olen herätysliikkeiden elämään ja historiaan päässyt sisälle, että hänen kommenttinsa ovat ihan sitä tavallaista valtavirtaa.
Entisenä tamperelaisena tunnustan, että viihdyin paremmin Tillikassa kuin TTT:n ravitsemusliikkeissä,mutta teatterissa taisin käydä Satamakadulla useammin. Mutta eikös Olli juuri sanonutkin, että Salmelainen teki merkittävämmän uransa TT:ssa eikä TTT:ssa?