Auktoriteetti alkaa siellä, missä valta päättyy

Miten Ruotsissa, Suomessa, Ukrainassa tai Venäjällä tulisi toimia, jos Kaarle XVI Kustaa, Niinistö, Zelinski tai Putin edustavat sitä ”Jumalan asettamaa esivaltaa” (Room. 13:1), jonka alaisiksi meidän on alistuttava?

Poliittinen monoteismi on absolutismin ajan lapsi. Ruotsin Kaarle XI:n Kyrkio-Lag och Ordning ja Venäjän Pietari Suuren ”Hengellinen laki, Духовный регламент” olivat sekoitus moraalifilosofiaa ja rikoslakia. Ruotsin ja Venäjän poliittinen monoteismi linjasi: Hallitsija on johtaja samalla tavalla kuin Jumala on maailman herra!

Ennen 1700-luvun absolutismia valtio-opissa oli vanha roomalainen vire: mikään orgaani ei itsessään edustanut Jumalan tahtoa, eikä valta voinut olla perinnöllistä. Seremoniallisuudet johtajan ympärillä oli kohdistettu hänen asemaansa, ei persoonaan.

Roomalaisen viisauden mukaan johtajan luottamuksen perusta on henkilön hyveet ja oikeudentaju, auctoritas, ei kyky vakuuttaa ja voittaa puolelleen, potestas. Termien ero on puettu viiltävään viisauteen ”auktoriteetti alkaa siellä, missä valta päättyy”. Potestas on pelin, hasardin tuotos. Auctoritas on kaitselmuksen, providentian seuraus.

Seemiläinen viisaus opettaa, että johtajia saa arvostella mutta Jumalaa ei voi pilkata: ”Hän, joka taivaassa asuu, nauraa; Herra pilkkaa heitä” (Ps.2:4). Absolutismin aikana asia kääntyi toisin päin: esivallan vastustuksesta tuli majesteettirikos. Sen perusta oli apostolien kanoneissa, joissa kielletään esivallan ”oikeudeton loukkaaminen, τιμωρία” (84. kanoni). Majesteettirikos rinnastettiin jumalanpilkaksi, johon syyllistyneillä oli hybris.

Rintamalinjat eivät jaa julkisen vallan edustajia piruiksi ja enkeleiksi. Yksi puolustaa kansaa, toinen suojelee patriaa. Valta ei ole sodassakaan mustaa tai valkoista, vaan harmaan sävyjä.