Kirkkopäivät ja Lähetysjuhlat Oulussa alkoivat osaltani Lapin sotilassoittokunnan ja Pohjois-Suomen reserviläiskuoron konsertilla Karjasillan kirkossa. Nautin aina puhallinmusiikista. Oman lappilaisen soitokuntamme ammattitaitoista esitystä täydensi tällä kertaa vielä ryhdikäs ja taitava kuoro noin 45 laulajan voimin. Ohjelmisto oli monipuolinen: sotilasmusiikkia, Bachia, Sibeliusta…
Vain yksi kohta jäi vähän hiertämään. Ateenalaisten laulu on hienosta musiikista huolimatta aina vaikea pala, vaikka vuosikymmenten saatossa olen jossain määrin oppinut sietämään isänmaallista paatosta.
”Kaunis on kuolla…” Ei ole!
”Nuorukaiselle kuolla kuuluu…” Ei kuulu!
Nuoren ihmisen kuoleman ihannointi on asia, jota en halua oppia sietämään. Eri asia on, että kaikkia niitä, jotka sodan aikana tekevät velvollisuutensa, on syytä kunnioittaa. Sankarivainajia on syytä kunnioittaa, mutta kuolemaa ei saa ihannoida. Ihminen on luotu elämään. Väkivaltainen kuolema on luonnotonta.
Lauantaipäivä kului mielenkiintoisia keskusteluita seuratessa. Ukrainan sotaa sekä sotaa ja rauhaa yleisemmin koskevat keskustelut antoivat uutta näkökulmaa ainakin minulle. Piispat Huovinen ja Jolkkonen puolestaan pohtivat elämää ja Jumalaa tuttuun ja taattuun tyyliinsä.
Partiolaisten tulilla Franzenin puistossa sai paistaa makkaraa ja läheisen pihan soittoruokalassa syötiin ilmaista ruokaa. Tunnelma oli rento ja vailla minkäänlaista pönötystä. Hyvää vastapainoa teatterilla järjestetyjen tilaisuuksien hillittyyn charmiin.
Lauantai-illan lopuksi kokoonnuttiin tuomiokirkkoon veisaamaan virsiä. Vaikka kokemus oli tuttu aikaisemmista Oulussa vietetyistä juhlista, se oli edelleen sykähdyttävä. Oulussa veisuu on aina kirkasta ja voimallista, aina yhtä vakuuttavaa ja vaikuttavaa. Missään muualla en ole kokenut vastaavaa. Kiitos siitä taitaa kuulua herätysliikkeelle, jossa veisuuperinne vielä elää.
Muuten olen sitä mieltä, että Kirkkopäivien ja Lähetysjuhlien yhdistäminen ei ole lähetysharrastuksen kannalta hyvä. Lähetysjuhlat jää tässä tandem-mallissa väistämättä sivuosaan. Ymmärrän, että taloudellisesti ratkaisu on perusteltu, mutta harmillista silti. Ensi kevään juhlissa Tampereella yhdistetään pakettiin vielä Kirkon musiikkijuhlat.
Heitän veisuuhaasteen Tampereelle: Ylletäänkö siellä ensi keväänä samaan virtten pauhuun kuin viime viikonloppuna Oulussa?
Pirjo: Ateenalaisten laulu on Kadettikoulun kunniamarssi. Toivottavasti siedät marssia paremmin Kadettikoulun kasvatteja, jotka ovat nyt paljon vartijoina. Kadettikoulun entisenä kenttärovastina en vuosikymmenien aikana kertaakaan törmännyt marssin sanoituksen väärään paatokselliseen tulkintaan. Sanoituksen antiikista juontava sisältö on jo aikaa sitten vaihtunut nöyrään ja vastuulliseen tulkintaan sotilasprofessiosta.
Seppo: Arvostan kadettikoulun kasvatteja korkeatasoisen koulutuksen saaneina ammattisotilaina, eikä kirjoitukseni kohdistu mitenkään heihin. Oma tunteeni on vain yhden sotilaskoulutusta vailla olevan ihmisen tunne, jonka kuitenkin saattaa jakaa moni muukin.
Isäni joutui sotaan kesken lukion. Sotilaspassiin merkittiin ammatiksi ”koululainen”. Onneksi hän palasi elävänä, sillä muussa tapauksessa en istuisi tässä kirjoittelemassa.
Sotilaskoulutuksen – aina ”rukkia” myöten – saaneena jaan Pirjo Pyhäjärven tunteen.
Kouluaikana meillä laulatettiin niin Ateenalaisten laulua kuin muitakin nuorena kuolemista ja nuorena riviin astumista ihannoivia ja mystifioivia lauluja. Kymmenvuotiaana koululaisena ei laulujen sanoja sen enempää jäänyt miettimään, mutta mieleen ne kyllä painuivat. Aikuisen järjellä pidän kyseisten laulujen laulattamisen lapsilla kyseenalaisena. Miten lienee tämän päivän koulussa?
Uskon, että ei koulussa enää kovin sotaisia lauluja lauleta. Minulle (s. 1955) kansakoulussa opetettiin Lippulaulu ja Porilaisten marssi, mutta ei Ateenalaisten laulua.