Arvo(stelu)n mekin ansaitsemme

TYYNEYSRUKOUS

 

”Terävä kieli on ainoa teräase, joka tulee terävämmäksi jatkuvassa käytössä”. (Washington Irving)

Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.  kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän!  Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.

kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.  Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni!”  (Jaakobin kirjeen 3. luvusta)

Yllä olevien tekstien jälkeen tuntuu pikkuisen nihkeältä kirjoittaa oikeudesta arvostella toisia ihmisiä. Tosiasia on kuitenkin se, että aina kun avaat suusi julkisesti tai rustaat (omasta mielestäsi aivan tolkullisen) toisille jakoon menevän tekstin, olet asettunut maalitauluksi, silmittömien ja tolkuttomien arvosteryöppyjen, joskus jopa tappouhkaustenkin kohteeksi.  Sosiaalisen median (some) ansiosta maailma on kutistunut yhdeksi kyläksi ja helpoksi antipatian kohteeksi.

Harkinta ei ole enää valttia, kun meillä on Enterin välityksellä pääsy milloin ja missä vain vaikka millaisiin paikkoihin ja pelikentille. Tilaisuus on tehnyt liian monista meistä rähinöitsijän, pahatapaisen, huonotuulisen mielensäpahoittajan. Itselleni on ollut yllätys, että känkkäränkkiä pahimmasta päästä somessa ovat vanhat miehet, jotka kuvittelevat väittelevänsä muitten kanssa. Inttäminen ilman argumentteja ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin riidankylvämiseksi tarkoitettua trollausta.

Paras tulppa liian pitkälle menevälle arvostelunhalulle on kohtuullinen itsekritiikki. Jeesuksen ajan fariseukset ja kirjanoppineet sitoivat kokoon raskaita taakkoja muiden kannettavaksi. Itse he eivät tahtoneet niitä liikuttaa himpun vertaa. Itse asiassa monet arvostelut nousevat farisealaisesta moralismista. Vaadimme toisilta ylevämpiä ominaisuuksia kuin itsellämme on, paljon parempia urheilusuorituksia kuin mihin itse edes unissamme pystyisimme. Monet arvostelut nousevat henkilökohtaisesta ärtymyksestä, alemmuudentunteesta tai väärästä ylemmyydentunteesta ja muista yhtä jaloista motiiveista.

Kun arvostelemme muita, me puhummekin huomaamattamme itsestämme paljon enemmän kuin arvostelumme kohteesta.  Muita arvostellessamme tulemmekin paljastaneeksi ensi sijassa itsemme. Meistä kertoo paljon myös se, missä määrin kestämme muiden kritiikkiä, joka kohdistuu meihin ja omiin aikaansaannoksiimme.

En sano, että kaikki arvostelu olisi isästä perkeleestä. Päinvastoin, arvosteluun on joskus suorastaan velvollisuuskin. Ja vapaus. Mutta vapautta ei ole koskaan olemassa ilman vastuuta. Parasta on sellainen asiallinen arviointi, jonka lähtökohtana on hyvä tahto, suorastaan rakkaus arvioitavaa kohtaan. Oikea arvostelu ei tapahdu koskaan takanapäin. Kyse ei ole juoruilusta, väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestämme. Ei toiselle ihmiselle pidä tehdä mitään sellaista, mitä ei soisi itselleenkin tehtävän.

Ennen Enterin painamista olisi sopivaa arvioida, onko se, mitä lähetän toisille luettavaksi, totta ja oikeaa, rakentaako se vai tuhoaako jotakin, onko se aivan välttämätöntä sanoa.

Ruttopuiston rovasti on varsin tietoinen hallussaan olevasta teräaseesta. Kaukana takanapäin ovat kuitenkin ne ajat, jolloin nautin argumentoitujen väittelyjen voittamisesta, siitä, että pystyin puhumaan muut pussiin, pistämään heille jauhot suuhun. Tällä iällä ja järjellä ajatus tuntuu varsin luotaan työntävällä. Tänä päivänä tahdon mieluummin olla onnellinen kuin oikeassa. Nuorempana taisi olla toisin päin. Oikeassa oleminen ja sen osoittaminen, että muut olivat väärässä, oli kutkuttava tunne. Silloin en myöskään miettinyt sitä, miksi totuuden puhuja ei yösijaa saa.

Onnellisuus on pitkälti kemiaa. Hyvällä mielellä ei voi olla ilman mielihyvähormoneita (dopamiini ohjaa meitä kohti hyvää, serotoniini tasoittaa elämän myrskyjä ja oksitosiini liittää meidät muihin ihmisiin).

Oma onnellisuusreseptini: Kuntosalitreenin (endorfiinin takia) jälkeen ensin hierovaan tuoliin vartiksi ja sitten saunaan, saunan jälkeen purkillinen skyria. Ai niin, ja 14 halausta päivässä tarvitaan myös pitämään alakulo aisoissa. Niin, ja vielä yhdessä nauraminen joka päivä on ihan must juttu.

Toisten naurattaminen on kiehtonut minua niin pienestä pitäen kuin muistan. Aluksi se oli ilmeilyä, ilveilyä, myöhemmin vitsien kerrontaa ja sana-akrobatiaa. ”Sinulla on sana hallussasi” on ollut yleisin kuulemani kommentti puheistani tai teksteistäni. ”Kiva, että kelpaa!” on oikeastaan ainoa vastaukseni moiseen. Koen eläväni sanojen maailmassa ja olevani Sanan palvelija, Sanalla on siis sanalla sanoen minut hallussaan.

Ei liene ihme, että haluni arvostella ihmisiä on kovastipaljon laimentunut vuosien varrella. Tajuan, että yhteyden saaminen toisiin ihmisiin on toki tärkeämpää kuin heidän virheittensä osoitteleminen. Leppoistavaa puuhaa on saada iloita yhdessä niiden kanssa, joille on elämässään käynyt hyvin. Työksenihän minä itken itkevien kanssa.

 

Iloa ja valoa, rauhaa ja rakkautta tämän lukijoille toivoo RR.

3 kommenttia

  • Hannu Kiuru sanoo:

    Edellisen bloggaukseni nimi oli Arvostele mun saarna! Tässä laajennan näkökulmaa koskemaan kaikenlaista arvostelua. Penään perusteita toisten arvioinnille…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Hyvä kirjoitus, kiitos Herätti miettimään…. 🙂

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121