Arvostele mun saarna!
Uusimmassa Kirkossa ja kaupungissa kyseisen aviisin päätoimittaja Seppo Simola vaatii terävämpiä saarnoja. Helsinkiläisillä saarnaajilla on hänen mukaansa meneillään jonkinlainen saarnakriisi, kun ajatusta ei löydy, jutut ovat tylsiä ja löysiä, vanhojen, hurskaitten fraasien lämmittelyä. Potku, liikkeelle paneva voima puuttuu, puheet ovat enimmältään ympäripyöreitä ja pehmoisia. Niissä pelataan varman päälle, jotta kukaan ei suuttuisi. Ellei sitten Simola itse?
Jos Jumalan Sanaa ei tarkoituksella vesitetä, niin kyllä evankeliumi usein loukkaa kuulijoita. Evankeliumi on skandalon, skandaali, loukkauskivi, johon kompastutaan.
Simolan mukaan papeille pitää antaa kunnolla palautetta saarnoistaan ja muista puheista. Pitäisi kuulemma luoda kunnollisia palautejärjestelmiä, jotta pappi saisi kuulla kunniansa tai ainakin sen, miten hän tehtävässään tänään onnistui. Kritiikistä pitäisi tehdä julkista huvia, joten arviot voitaisiin julkaista Simolan omassa lehdessä tai Valomerkissä, pääkaupunkiseudun seurakuntayhtymien yhteisessä verkkoilosanomassa.
Ruttopuiston rovasti on saarnannut 35 vuotta Vanhassa kirkossa, vaikka Seppo Simola on on jo pitkään yrittänyt selittää meille, että kirkkomme nimi olisi Vanhakirkko. No, Simola voi omassa lehdessään kutsua kirkkoamme noinkin, mutta me noudatamme mieluummin miltei 190 vuotta kestänyttä perinnettä. Eläköön, Vanha kirkko!
Minusta on upeaa saada olla yhtenä lenkkinä Vanhan kirkon pitkää saarnaajaketjua. Saarnatuolissamme on Sanaa julistanut miltei 200 vuoden aikana varsin tunnettuja teologeja. Toivomukseni (ja pyrkimykseni) on, etten olisi se kaikkein heikoin lenkki…
35 vuoden aikana olen kuullut todella monia saarnaajia, vaikka vielä Vanhankirkon seurakunnan aikana pidimme tiukasti kiinni siitä, että pääsääntöisesti omat papit (ja lehtori) saarnaisivat. Neljän keskustaseurakunnan yhdistymisvuodesta 1999 alkaen saarnatuolissa on nähty myös muitten kristillisten kirkkokuntien puhujia.
On ihan rehellisesti sanottava, että Vanhan kirkon hyvämaineiseen saarnatuoliin eivät ole ilman huolellista tehtävään valmistautumista kivunneet muut kuin siivoojat. Vapaammin puhuvat ovat tahtoneet jutustella seurakuntalaisten tasolta eli lukupulpetin vaiheilta.
En ilahdu saati innostu Simolan tämänkertaisesta neronleimauksesta. Onhan minulla toki yliopistollista kokemusta (käytännölliset harjoitukset) saarnojen ruotimisesta. Ikävä kyllä toisten puheitten analysointi menee liian helposti pelkkien virheitten osoitteluksi. Laboratorio-olosuhteissa se vielä menetteli, mutta mielestäni on aivan väärä lähtökohta, jos ja kun joku tulee kirkkoon varta vasten arvostelemaan jotakin. Eihän hän silloin voi olla mukana, osallistua messuun, kun hän tarkoituksellisesti ottaa etäisyyttä voidakseen tarkkailla.
Kun tulevat papit antavat saarnanäytteen, he toimittavat etukäteen tekstinsä näytteen vastaanottajalle. Näin pitäisi mielestäni toimia myös tämän Simolan arvostelupartion kanssa.
Saarnat kirjoitetaan usein lähes tulkoon sydänverellä. Ne ovat sangen henkilökohtaisia luomuksia, (minulle kuin vastasyntyneitä lapsia) sillä saarnaaja on miettinyt tekstin sisältöä, sanomaa ja sovellutusta kenties viikon verran etukäteen. Saarnaaja on itse oman saarnansa ensimmäinen kuulija. Tarkoitus on, että hän pääsee kunnolla Sanan alle.
Simola kehittää ihan oman sloganinkin: Jos kehtaat puhua julkisesti, olet varmaan valmis vastaanottamaan julkista palautettakin. Kaikenlaista on Simola itsekin kehdannut kirjoittaa julkisesti aviisinsa pääkirjoituksissa. Oletko itse aina valmis vastaanottamaan julkista palautetta? Missä vaiheessa se lakkasi satuttamasta sinua? Milloin totesit ensimmäisen kerran olevasi jo täysin paatunut?
Kehtaat, rohkenet puhua julkisesti? Kaikkien seurakunnassa toimivien pappien tehtäviin kuuluu saarnaaminen. En ole koskaan kuullut, että joku olisi kieltäytynyt kunniasta tai saanut jostakin syystä vapautuksen saarnaamisesta. Saarna on isotöinen urakka. Kun pappi on saarnansa pitänyt ja takki on ihan tyhjä, olo voipunut, niin sittenkö vielä pitäisi altistaa kaikki kritiikille?
On väärin sanoa, Simola, että seurakuntalaiset päästävät pappinsa liian helpolla. Sinä pidät meitä laiskoina, jos ja kun emme suostu arvioitaviksi. Väität, että saarnoissa on kyse ihan inhimillisestä asiasta. Ei, mies hyvä. Saarnassa on kyse ennen muuta Jumalan asiasta. Toki saarnat paljastavat, mitä me olemme lukeneet, kokeneet, oppineet ja ajatelleet, mutta itsestään saarnaa vain paha pappi. Eiköhän varsinainen tehtävämme ole Johannes Kastajan tavoin osoittaa Kristusta, Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin? Eiköhän meidän tule vähetä, jotta Kristus voisi kasvaa?
Simolan sanoma sensuroimattomana:
http://www.valomerkki.fi/puheenvuorot/teravampia-saarnoja
24 kommenttia
”Simola kehittää ihan oman sloganinkin: Jos kehtaat puhua julkisesti, olet varmaan valmis vastaanottamaan julkista palautettakin.” Kaikilla ei vain ole Simolan tapaan omaa lehteä mielipiteidensä esittämiseen. Ja voipa hän vielä valita julkaiseeko kritiikin. Aika hyvä asema siis, jota hän on kyllä käyttääkin surutta ja armotta hänen luokituksissaan väärämielisiä kohtaan.
Itse asiasta, opetuspuheita (=”saarna”) varmaankin kannattaa ruotia, mutta ehkä enimmäkseen suoraan puheenpitäjän kanssa eikä niinkään julkisena ruoskintana.
Äkkipäätä näyttäs siltä, että sekä RR että Simola ovat molemmat oikeassa! Voikohan tämä olla mitenkään mahdollista?
Noh, kelijumaista se ruotiminen ja rassaaminen tietenkin on!
Palautteen antaminen vaatii myös sen antamisen taidon osaamista. Kannustaakseen toista ihmistä parhaaseen suoritukseen, esim. alaistaan, tulee palautteen olla +++++-+++++- eli noin 5 plussaa yhtä miinusta kohti, jos haluaa, että viesti menee perille, eikä revi toista verille. Hyvä tapa ihan tavallisen kristityn elämässä.
RR: ”Saarnat kirjoitetaan usein lähes tulkoon sydänverellä. Ne ovat sangen henkilökohtaisia luomuksia, (minulle kuin vastasyntyneitä lapsia) sillä saarnaaja on miettinyt tekstin sisältöä, sanomaa ja sovellutusta kenties viikon verran etukäteen. Saarnaaja on itse oman saarnansa ensimmäinen kuulija. Tarkoitus on, että hän pääsee kunnolla Sanan alle. ————— Kun pappi on saarnansa pitänyt ja takki on ihan tyhjä, olo voipunut, niin sittenkö vielä pitäisi altistaa kaikki kritiikille?”
Kun säveltäjä, kirjailija, kuvataiteen edustaja tai esiintyvä taiteilija on luonut teoksensa. on ne tehty useimmiten sydänverellä, ne ovat tekijälleen henkilökohtaisia luomuksia, kuin vasta syntyneitä lapsia, niiden sisältöä, sanomaa ja sovelluksia on mietitty kenties vuosikausia etukäteen ja niiden ensimmäinen näkijä, kuulija tai lukija on taiteilija itse. Kun taiteilija on teoksensa julkaissut, se alistetaan väistämättä julkisen kritiikin ruodittavaksi, vaikka tekijä on kaikkensa antanut, olo on voipunut ja takki on tyhjä.
Miksei saarnalle voisi tehdä samoin? Mikä siitä tekee kritiikiltä suojatun?
https://www.youtube.com/watch?v=T0vM4TfVn2M
Jos jumalanaplveluksessa on jotakin Jumalallista, niin siinä eivät päde luonnolliset kriteerit. Ihminen voi kuunnella kymmeniä vuosia hyviä saarnoja tuematta kertaakaan synnintuntoon. Saarnat eivät siis ole koskettaneet sisintä, vain viihdyttäneet. Saarnaajan on hyvä tiedostaa se, kenen palveluksessa hän on. Seurakunnalta hän saa elannon, mutta Jumala tekee viimeisen tilin.
Vertaus: Kuninkaanpojan häät, kertoo siitä, että omat vaatteet eivät sovi hääjuhlaan. Jos ihminen tottuu elämään oman mielensä mukaan eikä saarna koskaan muistuta parannuksen tarpeellisuudesta, niin pettymys on valtava, tältä varjelkoon meitä Jumala ja antakoon saarnaajille sellaisia sanoja, joka ravistelee ihmisen sisintä.
Mielestäni RR puhuu tässä blogissaan ja sen kommenteissa erittäin viisaita aatoksia, joista käy ilmi se, että Hannu on sisäistänyt oikealla tavalla saarnan merkityksen ja siihen valmistautumisen merkityksen. Palautteeni on 10+
Jos alkuperäinen ongelma on se, että saarnat ovat liian tylsiä, latteita ja mitään sanomattomia, niin papiston ja koko seurakunnan eduksi olisi kehittyä saarnataidossaan. Kehittyminen on vaikeaa, jos ei saa palautetta. Jollakin tavalla viestin perillemenoa olisi hyvä hahmottaa. Jos ei ole palautetta varten mitään systeemiä, niin ehkä pitää vain herkemmin aistia kuulijoista, pitkästyvätkö he penkissä. Kyllä sen pitäisi saarnatuoliin asti näkyä, jos kuulijat ovat muissa ajatuksissa, haukottelevat, nuokkuvat. Silloin kuulijan mielenkiinto on menetetty. Se on samalla pyyntö puhua niin, että kuulijat kiinnostuvat. Jos papilla on asiaa ja hän on itse kiinnostunut siitä – yleensä kuulijakin kiinnostuu.
Kirjoittaja
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Lähettelen joskus kiittävää palautteita radioitujen Jumalanpalvelusten saarnoista, jotka ovat kouraisseet syvältä ja se on synnyttänyt pienen vuoropuhelun. Hienoja juttuja. Missään tapauksessa saarnoja ei pidä arvostella julkisesti kirkkokahveilla huuliaan verrytelläkseen. Meilläkin sitä joku ehdotti, mutta ei saanut vastakaikua onneksi. Jokainen miettiköön saarnan kuulemansa mukaan itsekseen.
Ilmoita asiaton kommentti