Uusimmassa Kirkossa ja kaupungissa kyseisen aviisin päätoimittaja Seppo Simola vaatii terävämpiä saarnoja. Helsinkiläisillä saarnaajilla on hänen mukaansa meneillään jonkinlainen saarnakriisi, kun ajatusta ei löydy, jutut ovat tylsiä ja löysiä, vanhojen, hurskaitten fraasien lämmittelyä. Potku, liikkeelle paneva voima puuttuu, puheet ovat enimmältään ympäripyöreitä ja pehmoisia. Niissä pelataan varman päälle, jotta kukaan ei suuttuisi. Ellei sitten Simola itse?
Jos Jumalan Sanaa ei tarkoituksella vesitetä, niin kyllä evankeliumi usein loukkaa kuulijoita. Evankeliumi on skandalon, skandaali, loukkauskivi, johon kompastutaan.
Simolan mukaan papeille pitää antaa kunnolla palautetta saarnoistaan ja muista puheista. Pitäisi kuulemma luoda kunnollisia palautejärjestelmiä, jotta pappi saisi kuulla kunniansa tai ainakin sen, miten hän tehtävässään tänään onnistui. Kritiikistä pitäisi tehdä julkista huvia, joten arviot voitaisiin julkaista Simolan omassa lehdessä tai Valomerkissä, pääkaupunkiseudun seurakuntayhtymien yhteisessä verkkoilosanomassa.
Ruttopuiston rovasti on saarnannut 35 vuotta Vanhassa kirkossa, vaikka Seppo Simola on on jo pitkään yrittänyt selittää meille, että kirkkomme nimi olisi Vanhakirkko. No, Simola voi omassa lehdessään kutsua kirkkoamme noinkin, mutta me noudatamme mieluummin miltei 190 vuotta kestänyttä perinnettä. Eläköön, Vanha kirkko!
Minusta on upeaa saada olla yhtenä lenkkinä Vanhan kirkon pitkää saarnaajaketjua. Saarnatuolissamme on Sanaa julistanut miltei 200 vuoden aikana varsin tunnettuja teologeja. Toivomukseni (ja pyrkimykseni) on, etten olisi se kaikkein heikoin lenkki…
35 vuoden aikana olen kuullut todella monia saarnaajia, vaikka vielä Vanhankirkon seurakunnan aikana pidimme tiukasti kiinni siitä, että pääsääntöisesti omat papit (ja lehtori) saarnaisivat. Neljän keskustaseurakunnan yhdistymisvuodesta 1999 alkaen saarnatuolissa on nähty myös muitten kristillisten kirkkokuntien puhujia.
On ihan rehellisesti sanottava, että Vanhan kirkon hyvämaineiseen saarnatuoliin eivät ole ilman huolellista tehtävään valmistautumista kivunneet muut kuin siivoojat. Vapaammin puhuvat ovat tahtoneet jutustella seurakuntalaisten tasolta eli lukupulpetin vaiheilta.
En ilahdu saati innostu Simolan tämänkertaisesta neronleimauksesta. Onhan minulla toki yliopistollista kokemusta (käytännölliset harjoitukset) saarnojen ruotimisesta. Ikävä kyllä toisten puheitten analysointi menee liian helposti pelkkien virheitten osoitteluksi. Laboratorio-olosuhteissa se vielä menetteli, mutta mielestäni on aivan väärä lähtökohta, jos ja kun joku tulee kirkkoon varta vasten arvostelemaan jotakin. Eihän hän silloin voi olla mukana, osallistua messuun, kun hän tarkoituksellisesti ottaa etäisyyttä voidakseen tarkkailla.
Kun tulevat papit antavat saarnanäytteen, he toimittavat etukäteen tekstinsä näytteen vastaanottajalle. Näin pitäisi mielestäni toimia myös tämän Simolan arvostelupartion kanssa.
Saarnat kirjoitetaan usein lähes tulkoon sydänverellä. Ne ovat sangen henkilökohtaisia luomuksia, (minulle kuin vastasyntyneitä lapsia) sillä saarnaaja on miettinyt tekstin sisältöä, sanomaa ja sovellutusta kenties viikon verran etukäteen. Saarnaaja on itse oman saarnansa ensimmäinen kuulija. Tarkoitus on, että hän pääsee kunnolla Sanan alle.
Simola kehittää ihan oman sloganinkin: Jos kehtaat puhua julkisesti, olet varmaan valmis vastaanottamaan julkista palautettakin. Kaikenlaista on Simola itsekin kehdannut kirjoittaa julkisesti aviisinsa pääkirjoituksissa. Oletko itse aina valmis vastaanottamaan julkista palautetta? Missä vaiheessa se lakkasi satuttamasta sinua? Milloin totesit ensimmäisen kerran olevasi jo täysin paatunut?
Kehtaat, rohkenet puhua julkisesti? Kaikkien seurakunnassa toimivien pappien tehtäviin kuuluu saarnaaminen. En ole koskaan kuullut, että joku olisi kieltäytynyt kunniasta tai saanut jostakin syystä vapautuksen saarnaamisesta. Saarna on isotöinen urakka. Kun pappi on saarnansa pitänyt ja takki on ihan tyhjä, olo voipunut, niin sittenkö vielä pitäisi altistaa kaikki kritiikille?
On väärin sanoa, Simola, että seurakuntalaiset päästävät pappinsa liian helpolla. Sinä pidät meitä laiskoina, jos ja kun emme suostu arvioitaviksi. Väität, että saarnoissa on kyse ihan inhimillisestä asiasta. Ei, mies hyvä. Saarnassa on kyse ennen muuta Jumalan asiasta. Toki saarnat paljastavat, mitä me olemme lukeneet, kokeneet, oppineet ja ajatelleet, mutta itsestään saarnaa vain paha pappi. Eiköhän varsinainen tehtävämme ole Johannes Kastajan tavoin osoittaa Kristusta, Jumalan Karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin? Eiköhän meidän tule vähetä, jotta Kristus voisi kasvaa?
Simolan sanoma sensuroimattomana:
http://www.valomerkki.fi/puheenvuorot/teravampia-saarnoja
Lähettelen joskus kiittävää palautteita radioitujen Jumalanpalvelusten saarnoista, jotka ovat kouraisseet syvältä ja se on synnyttänyt pienen vuoropuhelun. Hienoja juttuja.
Missään tapauksessa saarnoja ei pidä arvostella julkisesti kirkkokahveilla huuliaan verrytelläkseen. Meilläkin sitä joku ehdotti, mutta ei saanut vastakaikua onneksi. Jokainen miettiköön saarnan kuulemansa mukaan itsekseen.
Kun itse olen sanankuulossa, haluan löytää saarnasta jonkin sanan, joka on juuri minua varten. Toki tuo viesti voi tulla saarnatun sanan lisäksi myös luetun, rukoillun tai lauletun sanan välityksellä.
”Simola kehittää ihan oman sloganinkin: Jos kehtaat puhua julkisesti, olet varmaan valmis vastaanottamaan julkista palautettakin.”
Kaikilla ei vain ole Simolan tapaan omaa lehteä mielipiteidensä esittämiseen. Ja voipa hän vielä valita julkaiseeko kritiikin. Aika hyvä asema siis, jota hän on kyllä käyttääkin surutta ja armotta hänen luokituksissaan väärämielisiä kohtaan.
Itse asiasta, opetuspuheita (=”saarna”) varmaankin kannattaa ruotia, mutta ehkä enimmäkseen suoraan puheenpitäjän kanssa eikä niinkään julkisena ruoskintana.
Saarna on yksi messun osa. Miten sujuisi muittenkin osien ruotiminen? Josko joku arvioisi vaikka sitä, miten ehtoollisenvietto sujui tänään?
Jos joku ihmettelee rinnastusta ja sanoo, että ehtoollinenhan on pelkästään Jeesuksen juttu, niin eikö sitä ole myös saarna? Emmehän me julista mitään omaamme. Emme ole itse keksineet sanomaa, jota meidät papit on kutsuttu saarnaamaan.
RR: ”Josko joku arvioisi vaikka sitä, miten ehtoollisenvietto sujui tänään? ”
Tässä eräs arvio aiheesta:
”Nuori pappi aloitti työt ja oli ensimmäisten kirkonmenojen aikaan niin hermostunut, ettei pystynyt edes saarnaamaan kunnolla, vaan änkytti koko ajan.
Ennen seuraavan sunnuntain kirkonmenoja, kokenut arkkipiispa antoi nuorelle kollegalleen neuvon, kuinka tämä voisi suoriutua tehtävistään paremmin. Arkkipiispa ehdotti seuraavaa:”ensi kerralla pistäkää pari tippaa vodkaa vesilasiin ja juokaa se. Jo parin lasillisen jälkeen olonne on varmasti rentoutunut”.
Seuraavana sunnuntaina nuori pappi teki kuten neuvottua ja kas, heti alkoikin sujua. Ehtoollinen meni hienosti ja saarna oli erinomaisen sujuva. Pappi oli oikein ylpeä lämpimästä, hartaasta ja välittömästä tunnelmasta, jonka oli kyennyt kirkkoväen keskuuteen luomaan.
Maanantaina pappi löysi työhuoneensa pöydältä palautekirjeen arkkipiispalta:
Hyvä pastori Jussilainen!
Seuraavan kerran pistäkää pari tippaa vodkaa vesilasiin ei paria tippaa vettä vodkalasilliseen. Älkää etenkään laittako paria vodkalasillista ehtoollisviinin sekaan.
Kerron teille myös muutamista huomioistani, jotta samat erheet eivät toistuisi ensi sunnuntaina:
Vodkan lisäksi sitruunaviipaleet, jääpalat, aurinkovarjot ja pillit ovat ehtoollisviinimaljaan kuulumattomia asioita.
Se pieni koppi siinä alttarin vieressä ei ole vessa.
Pidämme liperejä kaulan, emme otsan ympärillä, vaikka Jeesus joskus otsapantaa käyttikin. Ei ole myöskään tapanamme taitella lipereistä hassuja jäniksen korvia.
Yrittäkää välttää Pyhän Marian patsaaseen nojaamista ja etenkin Hänen halaamistaan ja rintojen kourimista.
Vaikka alttarin viereisillä enkelipatsailla onkin siivet, ei ole soveliasta yrittää ratsastaa heillä taivaaseen Jeesusta moikkaamaan, etenkään tuohuksella piiskaa takapuolelle antaen. Edellä mainitussa yrityksessä epäonnistuminen ei anna aihetta repiä kattokruunua alas ja vaatia ”Jeesus the man”:iä tulemaan alas kansansa keskuuteen.
Käskyjä on kymmenen, ei kaksitoista. Suosituksia, kehotuksia tai uhkauksia ei ole ainuttakaan.
Apostoleja oli sen sijaan 12, eikä seitsemän. He olivat, aivan oikein, kalastajia mutta Lähi – Idästä ei tiettävästi löydy valaita. Kukaan opetuslapsista ei ole kääpiö.
Me emme viittaa Herraamme Jeesus Kristukseen ja opetuslapsiin ilmaisuilla ”JC and the boys” tai ”Jesse ja likainen tusina”.
Daavid löi Goljatin maahan kivellä ja lingolla, ei ”näyttänyt mistä kana kusee” tai ”laittanut läskiä tummumaan”.
Emme viittaa Juudakseen ”vitun kyylänä”. Raamattu ei vastaa kysymykseen jättikö Juudas arvonlisä- ja tuloveron maksamatta Jeesuksen kavaltamisesta saamastaan hopeasta.
Osama Bin Ladenilla ei ollut mitään tekemistä Jeesuksen kuoleman kanssa.
Älkää messutko kirkon portailla, älkää ainakaan jalka Raamatun päällä.
Vanhempi rouvashenkilö, jota yrititte ihmeparantaa, kyllä kaatui, mutta ei parantunut. Hänen lonkkansa murtui.
Öylätit tulee jakaa ehtoolliseen osallistuville. Ne eivät ole ehtoollisviinin kanssa nautittavia alkupaloja.
Urkuja soittavaa henkilöä kutsutaan kanttoriksi, ei ”pillipiipariksi”.
Synnintekijät menevät Helvettiin, eivät ”hevonvittuun”.
Kun kehotatte antamaan vapaaehtoisia kymmenyksiä, ottakaa pois se kyltti, missä lukee ”kymmenykset ovat palkkani”.
Kolehdin antamatta jättäminen ei riitä tekemään seurakunnan jäsenestä syntistä, saati oikeuta erottamaan häntä kirkosta.
Kirkko ei ota vastaan luottokortteja, joten palauttakaa kaupunginjohtajalle hänen Visansa.
Isä Meidän tulee lukea kädet ristissä, ei tekemällä ”aaltoja”.
Kutsu saapua tanssimaan Jumalalle oli hyvä, letkajenkan tekeminen ei.
MUUTA HUOMIOITAVAA: Se tyyppi, joka istui siinä altttarin nurkalla, johon te viittasitte sanoilla ”hinttari”,”tuhkamuna” ja ”hameasuinen transvestiitti” olin minä.
Toivottavasti nämä erheet tulevat korjatuksi ensi sunnuntaihin mennessä
Kunnioittavasti Teidän,
Arkkipiispa.”
Äkkipäätä näyttäs siltä, että sekä RR että Simola ovat molemmat oikeassa! Voikohan tämä olla mitenkään mahdollista?
Noh, kelijumaista se ruotiminen ja rassaaminen tietenkin on!
Reino: Voisimmeko me kumpikin olla myös väärässä?
KImmo: Joo, meidän koulutukseen kuuluu tuntea myös kaikki vanhat pappisvitsit, jotka tunnetusti ovat parempia kuin pussillinen uusia.
Palautteen antaminen vaatii myös sen antamisen taidon osaamista. Kannustaakseen toista ihmistä parhaaseen suoritukseen, esim. alaistaan, tulee palautteen olla +++++-+++++- eli noin 5 plussaa yhtä miinusta kohti, jos haluaa, että viesti menee perille, eikä revi toista verille. Hyvä tapa ihan tavallisen kristityn elämässä.
Kerron oman kokemukseni: Kun pääsen kunnolla sisään messuun, aistin tilaisuuden yhtenä kokonaisuutena. Jälkeenpäin haluan antaa myönteistä palautetta rehellisesti silloin, kun siihen aihetta on. Ja käytännössä joka kerta on. Myönteisessä palautteessa ei saa feikata.
RR: ”Saarnat kirjoitetaan usein lähes tulkoon sydänverellä. Ne ovat sangen henkilökohtaisia luomuksia, (minulle kuin vastasyntyneitä lapsia) sillä saarnaaja on miettinyt tekstin sisältöä, sanomaa ja sovellutusta kenties viikon verran etukäteen. Saarnaaja on itse oman saarnansa ensimmäinen kuulija. Tarkoitus on, että hän pääsee kunnolla Sanan alle. ————— Kun pappi on saarnansa pitänyt ja takki on ihan tyhjä, olo voipunut, niin sittenkö vielä pitäisi altistaa kaikki kritiikille?”
Kun säveltäjä, kirjailija, kuvataiteen edustaja tai esiintyvä taiteilija on luonut teoksensa. on ne tehty useimmiten sydänverellä, ne ovat tekijälleen henkilökohtaisia luomuksia, kuin vasta syntyneitä lapsia, niiden sisältöä, sanomaa ja sovelluksia on mietitty kenties vuosikausia etukäteen ja niiden ensimmäinen näkijä, kuulija tai lukija on taiteilija itse. Kun taiteilija on teoksensa julkaissut, se alistetaan väistämättä julkisen kritiikin ruodittavaksi, vaikka tekijä on kaikkensa antanut, olo on voipunut ja takki on tyhjä.
Miksei saarnalle voisi tehdä samoin? Mikä siitä tekee kritiikiltä suojatun?
https://www.youtube.com/watch?v=T0vM4TfVn2M
Saarnaa ei voi verrata myytävään taideteokseen. Minä en koskaan anna saarnojani esim. nettiin tai saarnakokoelmiin, sillä ne ovat päiväperhoja, parhaimmillaan livenä, tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa tietylle ihmisjoukolle tarkoitettuja.
Korvalle ja silmälle kirjoitetaan aivan eri tavalla. Julkaistavat saarnat pitäisi joka tapauksessa editoida uudelleen. Ennemmin antaisin julkaistavaksi näitä bloggauksiani. Enkä kovin kernaasti näitäkään.
Eikö kirkossa saarnaaminen ole muka julkista esiintymistä siinä kuin nyt vaikka näytteleminen ja laulaminenkin? Ja kaipa sinäkin siitä palkkasi saat. Et kai sinä itsellesi niitä saarnoja tee. Vaikuttamaan kai niillä pyrit seurakuntasi jäseniin. Ihan niin kuin esiintyvät taiteilijatkin.
RR: ”Ennemmin antaisin julkaistavaksi näitä bloggauksiani. Enkä kovin kernaasti näitäkään.”
Täällähän niitä julkaistaan jatkuvasti ja säilyväthän ne sivuston arkistossa jatkossakin.
Printtinä, Kimmo, printtinä!
RR: ”Printtinä, Kimmo, printtinä!”
Eivät muusikot, laulajat, näyttelijät tai lausujatkaan printtiä tee. Silti heidän aikaansaannoksiaan saa arvioida ja kritisoida julkisesti ja jopa ammattikriitikoiden toimesta. Järjestetään jopa viulu- ja pianokilpailuja, kriitikot kirjoittavat konsertti- ja ensi-ilta-arviointeja jne. Hengentuotteita ne ovat nekin ja päiväperhoja, jotka ovat livenä parhaimmillaan. Miksei muka saarnaa saisi arvostella ja kritisoida ihan samoin perustein? Tekijänsä hengentuote kai sekin on?
Jos jumalanaplveluksessa on jotakin Jumalallista, niin siinä eivät päde luonnolliset kriteerit. Ihminen voi kuunnella kymmeniä vuosia hyviä saarnoja tuematta kertaakaan synnintuntoon. Saarnat eivät siis ole koskettaneet sisintä, vain viihdyttäneet. Saarnaajan on hyvä tiedostaa se, kenen palveluksessa hän on. Seurakunnalta hän saa elannon, mutta Jumala tekee viimeisen tilin.
Vertaus: Kuninkaanpojan häät, kertoo siitä, että omat vaatteet eivät sovi hääjuhlaan. Jos ihminen tottuu elämään oman mielensä mukaan eikä saarna koskaan muistuta parannuksen tarpeellisuudesta, niin pettymys on valtava, tältä varjelkoon meitä Jumala ja antakoon saarnaajille sellaisia sanoja, joka ravistelee ihmisen sisintä.
Katso, Kimmo, mitä Lauri tuossa yrittää kuvata. Minäkin olen yrittänyt sanoa, että saarnassa sanoma on tärkeämpi kuin sanoja. En ollenkaan toivo, että saarnani olisi vain minun henkeni tuote, vaikka sanottava siivilöityykin minun persoonani kautta. Jos pitämäni saarna on henkevä tahi hengellinen, niin toivoakseni kyseessä olisi nimenomaan Pyhä Henki, joka kauttani työtään tekee. Jos saarnaaja saisi toimia Jumalan instrumenttina, niin ah, mikään ei olisi sen parempaa.
Jos/kun sanottava on tärkeämpää kuin se miten se sanotaan, niin sittenhän sen sanottavan sisältöön, vaikuttavuuteen ja kritisoitavuuteen pätevät ihan samat pelisäännöt kuin vaikka kirjailijoiden tai säveltäjien aikaansaannoksiin, vai yritätkö ihan tosissasi väittää, että Jumala kirjoittaa saarnasi, puhuu sinun suullasi ja siksi saarnasi ovat kaiken kritiikin yläpuolella?
Joopati, joo.
Kimmo, toki se, miten asia sanotaan, on yhtä tärkeä kuin se, mitä sanotaan. Minä olen tavallinen rivipappi ja teen itse saarnani, näen siis itse koko vaivan. Mutta minulla on lupa pyytää, siis rukoilla, että Pyhä Henki tekisi julistukseni kautta työtään. Eli vaikuttaisi kuulijoissa uskon heräämisen tai vahvistaisi jo olemassa olevaa uskoa.
RR: ”Minä olen tavallinen rivipappi ja teen itse saarnani, näen siis itse koko vaivan. ”
Ja sitä vaivannäön ja luovuuden, sydänverellä kirjoitettua jukista tuotosta ei sitten ole kellään lupa arvioida millään kriteereillä?
Mielestäni RR puhuu tässä blogissaan ja sen kommenteissa erittäin viisaita aatoksia, joista käy ilmi se, että Hannu on sisäistänyt oikealla tavalla saarnan merkityksen ja siihen valmistautumisen merkityksen. Palautteeni on 10+
Kiitos, Salme, kauniista sanoistasi!
Jos alkuperäinen ongelma on se, että saarnat ovat liian tylsiä, latteita ja mitään sanomattomia, niin papiston ja koko seurakunnan eduksi olisi kehittyä saarnataidossaan. Kehittyminen on vaikeaa, jos ei saa palautetta. Jollakin tavalla viestin perillemenoa olisi hyvä hahmottaa. Jos ei ole palautetta varten mitään systeemiä, niin ehkä pitää vain herkemmin aistia kuulijoista, pitkästyvätkö he penkissä. Kyllä sen pitäisi saarnatuoliin asti näkyä, jos kuulijat ovat muissa ajatuksissa, haukottelevat, nuokkuvat. Silloin kuulijan mielenkiinto on menetetty. Se on samalla pyyntö puhua niin, että kuulijat kiinnostuvat. Jos papilla on asiaa ja hän on itse kiinnostunut siitä – yleensä kuulijakin kiinnostuu.
Siis: papille on eduksi kehittyä saarnataidossa – ja siitä hyötyy koko seurakunta.