Arvohöttöä

Ainakin 20 vuotta Suomi on kuhissut strategioita. Itsekin olen lusikkani soppaan laittanut, mitä pyydän anteeksi.

Strategioissa keskeistä ovat arvot, as you know. Strategiatehtaat ovat työstäneet niitä ikään kuin kyseessä olisi isompikin lisäarvoa tuottava toiminta.

Myös kirkon strategiasta löytyvät arvot. Ne ovat ihan ok ja voin allekirjoittaa ne: pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus. Selityksetkin niille löytyvät.

Luulen, että voin allekirjoittaa lähes minkä tahansa yhteisön tai yrityksen julkilausutut arvot. Pienen varauksen kuitenkin teen, kun en ole kaikkiin tutustunut.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että kirkon uuteen strategiaan pitäisi taas kehittää uudet arvot. Tai oikeastaan ymmärrän kyllä, sillä tuossa jatkuvassa uuden muokkaamisessa ollaan strategioitten tekemisen ytimessä. Niitä tehdään, koska kuvitellaan että niitä pitää tehdä.

Juhani Huttusen mainio viimeinen blogi sai minut taas miettimään tätä arvoasiaa. Olen toki miettinyt sitä aiemminkin. Olen muun muassa hoksannut, että käyttöarvot ja julistetut arvot eivät läheskään aina ole sama asia. Eikä tämä minun oivallukseni ole, monet ovat hoksanneet sen ihan empiirisesti ennen minua ja sieltä olen sen poiminut.

Esimerkkejä en jaksa luetella, te voitte tehdä sen.

Niin, takaisin Huttuseen. Hänen juttujensa äärellä oivalsin arvokeskustelun mahdottomuuden. Mahdottomuus on siinä, ettei ole olemassa mitään viimeistä perälautaa jota vasten arvoja voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen.

Tai siis oikeasti on. Se viimeinen perälauta on itse kunkin omat arvostukset. Kun esimerkiksi joku vetoaa Raamattuun tai Koraaniin, niin toinen on heti sanomassa etteivät ne voi kaikkia velvoittaa. Tai jos joku vetoaa YK:n julistuksiin tai päätöslauselmiin, niin joku on heti vetämässä YK:ta vessan pöntöstä alas. Tai jos joku vetoaa kansainväliseen lakiin, niin joku heti sanoo jotakin nihiloivaa siitä.

Kun sitten mietiskelin ihmiskuntaa, niin tuli olo että viimeinen perälauta arvoilla taitaa kuitenkin olla kilpailu hengissä säilymisestä. Ryhmädynamiikassa asia on puettu tällaiseen muotoon: Johtajan perimmäinen tehtävä on huolehtia ryhmän yhtenäisyydestä sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. That´s it.

Näinhän evoluutiopsykologia asian mielestäni näkee. Tähän nojaavat Linkola, Halla-aho ja Vanhanen, se Tatu siis. Ihmiskunnan ainoa tehtävä on taata suvun jatkuminen ja sen edestä voidaan uhrata monia juttuja.

Ja kun oikein tarkaan mietin, niin huomasin että samaanhan perustuu liiketoiminta kilpailuyhteiskunnassa. Myös kaikkein pyhimmät arvot maanpuolustus ja isänmaallisuus perustuvat siihen. Oman ryhmän hengissä säilymisen vuoksi on oikeus tappaa toisen ryhmän jäseniä. Niin se vain menee.

Tämän vuoksi Mauno Koivisto sai aikanaan viharyöpyn niskaansa uskaltaessaan ehdottaa, että urheilun arvokisoissa luovuttaisiin sellaisista kansallisuustunnuksista kuin kansallisliput ja kansallislaulut.

Minusta se ei ollut ollenkaan pöllömpi ehdotus eikä ole edelleenkään. Kyllä ne dopatut miljonäärit edustavat siellä ihan itseään ja rahoittajiaan, joiden nimet vaatetukseen onkin painettu isoimmilla kirjaimilla. Vai mikä se sellainen Karjala-turnaus Helsingissä muka on?

Arvoista keskusteleminen on helppoa niin kauan kun keskustelemassa ovat suunnilleen samalla tavalla ajattelevat ja arvottavat. Kun perimmäiset arvot ovat keskenään ristiriidassa, ei keskustelusta oikein tule mitään vaikka kuinka yritetään. Höttöä arvokeskustelu tuppaa olemaan muutenkin.

Silti ainoa toivo aatteiden, uskomusten, poliittisten suuntien, kansakuntien, rotujen, sukupuolien keskinäiseen kunnioittamiseen ja rauhassa elämiseen on arvostava keskustelu. Kunnes joku ampuu alas senkin.

37 kommenttia

  • sinimarja salo sanoo:

    Niin hienoja kommentteja, että pelottaa taviksena ottaa kantaa edes:). ihan totta, silti, ei kun sanonpas vaan jotain..

    Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Sillä sen kautta saivat vanhat todistuksen. Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä (Hebr 11).

    Kun kirkko yrittää selittää itseään näkyvillä, se päätyy nojaamaan oljenkorsiin. Raamatun arvomaailma on eri Hengestä syntynyttä kuin tämän maailman, ja kirkon tulisi pitää esillä Herran Hengen mukaisia arvoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    sinimarja salo :”Raamatun arvomaailma on eri Hengestä syntynyttä kuin tämän maailman, ja kirkon tulisi pitää esillä Herran Hengen mukaisia arvoja.”

    Mielestäni kirkon suurin ongelma on se, että osalle kirkon jäsenistä on olemassa vain Raamatun kirjaimellisesti tulkittu hengen maailma ”soveltuvin osin” ja osalle jäsenistä vain fyysisten aistihavaintojen maailma. Mistä löytyisi se ”keskimmäinen risti”, jossa nämä äärilaidat voisivat ymmärtää toisiaan ja jossa ei olisi joko-tai vaan sekä-että tilanne?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Raimo Turunen sanoo:

    Kirkon todelliset arvot ovat säilyttäminen, salonkikelpoisuus, virheiden välttäminen ja hallinto.

    Oikeastaan lähes kaikkien ihmisten perimmäinen halu on virheiden ja munauksen välttäminen, kasvojen säilyttäminen. Kuka kenenkin todellisen tai kuvitellun hahmon edessä. En tiedä onko tämä ihmisluontoon kuuluvaa vai kulttuurisesti opittua, kallistun jälkimmäisen puoleen. ”Viisaat pitävät maailmaa pystyssä, hullut vievät sitä eteenpäin.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Tämä Raimo Turusen blogi on oivaltava. Se oivaltaa epätoivon äänen, sekularisoituneen kirkollisuuden epätoivon äänen. Kirkollinen moniäänisyys (oikeammin moniarvoisuus) on tuottanut lukemattoman määrän arvoristiriitoja. Kun papit puhuvat kuka mistäkin suosimastaan arvosta abstraktilla tasolla, näiden erilaisten arvojen konkreettinen soveltaminen tuottaa käytännön tasolla ongelmia. Suomeksi tämä tarkoittaa esim. sitä, että konservatiivi voi korostaa Raamattu-tunnustuksellisuutta. Tähän piispa sanoo juhlallisesti aamen. Kohta saarnaa liberaalipappi, joka korostaa suvaitsevaista rakkaudellisuutta. Tähänkin piispa sanoo tomerasti aamenen. Käytännössä nämä kaksi (kannattajineen) tappelevat kentällä, koska Raamattu-tunnustuksellisuus voi tarkoittaa tietyissä tilanteissa alttariyhteistyöstä kieltäytymistä harhauskoisen (vaikkapa Apostolisen uskontunnustuksen kieltäjän) kanssa ja ”suvaitsevainen rakkaudellisuus” voi tarkoittaa pahimmillaan juuri Apostolisen uskontunnustuksen tai Raamatun ilmoitusluonteen mitätöivää toimintamallia, jos on muuten hyvä suvakka fiilis.

    Esim. näin ne liian abstrakteiksi jumiutuneet arvot törmäävät moniarvoisessa yhteisöllisyydessä läpi läntisen kirkollisuuden. Tähän tilanteeseen sitten juoksutetaan niitä Juhani Huttusen inhoamia konsulentteja powerpointti-esityksineen, joissa puhutaan vuorovaikutustaidoista yms.. Joutavaahan se on, kun paise vain kasvaa puhkaisemattomana.

    Blogissaan Raimo Turunen vähän maistelee sosiaalidarvinistista arvoajattelua. Siinä mallissa arvot määräytyisivät lopulta kilpailun tuloksena. Tämä on kaiketi nihilistinen arvoteoria, jolla on liittymäkohtansa Derridan postmoderniin ajatteluun. Kommenteissaan Turunen näyttää kuitenkin vähän pakittavan, sillä tämä em. malli sopii aivan hyvin vaikkapa natsismin ideologiaksi. Ehkä R. Turunen hoksaa kokeilunsa epätoivoisuuden. Jonkinlaisena (laihempana) ratkaisuyrityksenä R. Turunen tarjoaa arvojen julistuksesta pidättäytymistä. – Pitäisi vain tyytyä tutkimaan arvoja… kö?

    R. Turunen sanoitti hyvin postmodernin ihmisen epätoivoa. Samoin toimi J. Huttunen. Lopputuloksena he eivät kai kuitenkaan päässeet Heideggerin eksistentiaalista ahdistusta pidemmälle. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Kristittynä meille on annettu jotakin enemmän kuin vain eksistentiaalista ahdistusta ja leiviskä, jossa vain tutkimme arvoja (ahdistuneena niiden välisistä käytännön sovellusten ristiriidoista).

    R. Turunen on toki oikeilla jäljillä, kun hän varoo arvojen julistamista avaimena pois ahdingosta. – Vanha luterilainen oivallus lähtee siitä, etteivät arvot (lain julistus) luo kirkkoa. Vain evankeliumi luo kirkon. Lain julistus (eli siis erilaisten arvojen ”huutokauppaaminen”) synnyttää ainoastaan vihaa. Toisissa laki synnyttää uhmaa, koska he eivät halua olla käskytyksen alaisena. Toisissa laki synnyttää vihaa, koska he haluavat rangaista niitä, jotka polkevat toisten ihmisten oikeuksia (tai/ja Jumalan elämää suojelevaa Pyhää lakia). – R. Turunen on oikeassa siinäkin, että arvot (laki/moraalitaju) on syvintä olemustamme (kirjoitettu sydämeemme). Laki ei kuitenkaan anna elämää. Nyt tarvitaan vielä se, mikä antaa elämän. Arvojen julistus eli lain saarna ei vielä anna elämää, vaikka onkin jotakin syvästi ihmisyyteen kuuluvaa. Oikeudenmukainen laki voi toki suojella elämää, mutta se ei vielä luo sitä.

    Kristillisen kirkon aarre on evankeliumi (sanoma Jeesuksen rististä, jolla syntimme on sovitettu = armo lahjoitettu). Vain evankeliumi, ilosanoma, luo elämää. Se herättää kuolleen elämään. Se muuttaa kivisydämen lihasydämeksi. Se puhaltaa Hengen sydämiimme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Mutta tarvitaanko lakia? Pitääkö sen olla kaikille yhteinen? Miksi ihminen ei itse voi valita arvojaan (suosikkejaan)? Miksi arvot pitää jollakin jämptillä tavalla kiinnittää Jumalan ilmoituksen sanaan Raamatussa, vaikka on kiistämätöntä, että me itsekin jollakin tavalla ilmennämme moraalista tietoisuutta?

    Jos voisimme lähteä siitä lähtökohdasta, että moraalisen tietoisuuden omaava ihminen on olemukseltaan hyvä, emme tarvitsisi Raamatun ilmoittamaa lakia. Silloin voisimme olla itse omien arvojemme kiintopiste. – Koska ihmisen itsekkyys on kuitenkin niitä harvoja universaalilla tavalla vahvasti dokumentoituja asioita, ihminen tarvitsee itsensä ulkopuolisen normatiivisen kiintopisteen. Muuten tilanne repeää juuri tällaiseksi, jota Raamatun yläpuolelle itsensä nostanut läntinen kirkollisuus juuri nyt ilmentää. Moniarvoisuuden keskellä ei osata enää nähdä evankeliumin aarretta, vaan liutaankin moralismiin ja syytellään toinen toisiamma kuten ensimmäiset ihmiset paratiisissa (1Moos.3:12-13).

    Vain kivitauluihin (Huom. Mooses) hakattu pysyvä & yhteinen moraalinen kiintopiste tarjoaa riittävän peilin, jotta evankeliumi kyetään näkemään aarteena. – Tämä jatkuva arvokonsulttien tarve heijastelee muuten tätä samaa perustarvetta. Ihminen tarvitsee itsensä ulkopuolella olevan kiintopisteen. Tähän hän etsii apua firman ulkopuolisilta konsulteilta yms. – Heidän apunsa on kuitenkin varsin vaatimatonta, jos he eivät nojaa itseään pysyvämpiin ”kivitauluihin”. Ja vaikka he näihinkin nojaisivat, tämäkään ei vielä luo uutta elämää (vasta osuvan peilin). Vasta evankeliumi, ilosanoma syntien anteeksiantamuksesta luo uutta elämää (ja kirkon). Arvokeskustelulla on kuitenkin paikkansa, jotta meillä olisi olemassa ymmärrettävästi sanoitettu ja tunnistettu kysymys, mihin evankeliumi tarjoaa vastauksen.

    Luterilaisittain voi sanoa: Ilman lain saarnaa koemme vain epämääräistä eksistentiaalista ahdistusta. Se on kuin tappava sairaus ilman diagnoosia. Jumalan Pyhä Laki ”diagnosoi” ihmisen tilan (=hengellisesti kuollut, synteihinsä kuollut). Evankeliumi lahjoittaa uuden elämän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Esko Makkonen sanoo:

    Lienee järkevintä luoda ensin strategia ja sen rinnalle toimintasuunnitelma? Sillä ei kai pelkällä strategialla muuteta maailmaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Manu Ryösö :”Koska ihmisen itsekkyys on kuitenkin niitä harvoja universaalilla tavalla vahvasti dokumentoituja asioita, ihminen tarvitsee itsensä ulkopuolisen normatiivisen kiintopisteen. Muuten tilanne repeää juuri tällaiseksi, jota Raamatun yläpuolelle itsensä nostanut läntinen kirkollisuus juuri nyt ilmentää.”

    Mielestäni kysymys ei ole itsensä Raamatun yläpuolelle nostamisesta, vaan aiempien Raamatun ”tulkintojen” päivittämisestä, jota käsitykseni mukaan teki myös Luther. On vaikea ajatella, millä strategisilla keinoilla kirkko voisi olla kansankirkko ja pysyä rautakautisissa tai edes 1500-luvun käytänteissä, kun kulttuuri vääjäämättä muuttuu ihmiskunnan tietoisuuden mukana. Raamatusta löytyy se eettinen perusta, joka on yhtä ikuinen kuin matemaattiset lait, ja sen perustan varaan on rakentunut mm. kansainvälisen oikeuden perustana oleva YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, jota Raamattu ei tunne. Pitäisikö meillä olla kirkko, joka myöskään ei sitä tunne?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Wau! Hieno kirjoitus ja todella mahtavaa, ajatuksia herättävää keskustelua! Parhaimmillaan tää K24-blogisto voi olla tällaista. Pääosin ei ole, mutta tänään on.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    YK:n ihmisoikeuksien julistus on hyvä juttu, mutta ei oikein relevantti vertailukohta Raamatun ajankohtaisuuden pohtimiselle. Kyseessä on monessa suhteessa abstraktio, joka kokoaa yhteen erilaisia universaaleja periaatteita (tai niiden suhteellisia likiarvoja). Tällaisten julistusten ongelma on kuitenkin hyvin korkea (ja utooppinen) abstraktion taso.

    Kun esim. puhutaan uskonnonvapaudesta, sillä ei olla vielä paljoa autettu. Uskonnonvapaus on aina jännitteessä monien konkreettisten jännitteiden kanssa. Tarkasti ottaen absoluuttinen uskonnonvapaus on epärealistinen utopia. Uskonnonvapaus ei ole täysimääräisesti mahdollinen, jos se edistää moraalisesti kyseenalaisia asioita kuten esim. tyttöjen ympärileikkauksia tai poikien raiskauksia (kuten Uuden-Guinean sambiaheimossa).

    Juuri tällaiset julistukset saattavat ihmisen sen suuren ja kriittisen kysymyksen äärelle onko moraalin mittatikku ihminen itse (humanistinen lähde) vai jonkin uskonnon pyhä kirja. Kristittynä katson Raamatun kestävän yliajallisen normatiivisen mittatikun ja kiintopisteen aseman kriittisestikin tarkasteluna. Muiden uskontojen suhteen en näin ajattele. Tarkkaan ottaen kristinusko ei siis rakenna absoluuttisen uskonnonvapauden utopian varaan, vaikka ihmisoikeuksien julistus luo tällaisen abstraktion.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Manu Ryösö ”Juuri tällaiset julistukset saattavat ihmisen sen suuren ja kriittisen kysymyksen äärelle onko moraalin mittatikku ihminen itse (humanistinen lähde) vai jonkin uskonnon pyhä kirja.”

    Suurin osa valtioista hyväksyy julistuksen, jonka mukaan ihmisille ”on annettu järki ja omatunto”.

    Kun uskon, että Jumalan rakkauden ilmentymää on jo sekin, että maa ei vajoa seuraavan askelemme alla , virren 548 pyyntö ”tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan” on järkeni ja omantuntoni mukaan itsestäänselvyys maailmassa, jossa emme eteentulevissa tilanteissa pysty etsimään ohjetta Raamatusta, vaan meidän on käytettävä meille lahjaksi annettua järkeä ja omaatuntoa. En pidä puolueista/lahkoista, joiden toiminta on mielestäni eriytymiseen johtava kohtalokas prosessi, jossa muille aiheutuvista kärsimyksistä välittämättä kunnioitetaan vain omia valtapyyteitä.

    https://www.youtube.com/watch?v=99smgotoMas

    Ilmoita asiaton kommentti