Armollisen masennuksen kertomaa.
Kaikki viisi kaamosmasennuksen merkkiä ruksasin ja vihdoinkin sain luvan myöntää olevani masentunut. Miten vaikea tuollaisen asian tiedostaminen itselle on. Pitkään ole jo kärsinyt kummallisesta saamattomuudesta. Moni asia odottaa tekijäänsä turhaan. Muistan joitakin tehtäviä aamuisin ja illalla huomaan niiden jääneen taas kerran hoitamatta. Kiusallista on todeta halu hoitaa nuo askareet , mutta sisäisen voimattomuuden tähden ne ei tule tehdyksi. Silti ne on painaa jatkuvasti mieltä. Miten levollista on nyt myöntää, etten kykene siihen mihin muutoin helposti kykenisin.
Nyt voin hellittää tuota sisäistä vaatimusta jonkin mitan täyttämisestä. Saan rasittaa itseäni vähemmän ja suostua tähän voimattomaan aikaani.
Kummallista miten heti alkaa kokea omien voimavarojen hiljalleen alkavan palata, kun vain armahtaa itseään. Toteaa vain : ”ai mä olen masentunut ja siksi en nyt jaksa. Täytyypä ottaa rennommin.” Vaatimuksen ääni sisimmässä hiljenee ja sisäinen levollisuus saa tilaa.
Luin äsken Roseniusta. Se lohdutti mieltä kun oivalsin. taas kerran tuon saman vanhan asian, joka uudelleen ja uudelleen tuppaa unohtumaan ja josta kaikki kuitenkin riippuu. Se on tuo yksinkertainen asia ettei armoon kuulu minkäänlaiset tekemiset, tai tekemättä jättämiset. Kuinka vaikeaa on tuon läksyn oppiminen. Ihan käsittämättömän vaikeaa.
Aina uudelleen se unohtaa ja sitten alkaa odottaa itseltään asioita joihin ei kuitenkaan pysty. Silti niillä piiskaa itseään. Roseniuksen teksteissä aina löydän tuon saman asian uudelleen ja uudelleen. Sitä muistutusta huomaan usein tarvitsevani.
Hänen sanoihinsa on aivan kuin sisäänrakennettu tuo: ” Jumalan armo on armoa vain silloin, kun ei mitään vaatimuksia ole.
Jos kerran suoriudun jostakin tehtävästä , niin en sen tekemisen hyväksymiseen en mitään armoa tarvitse. Nyt voin ihan rauhassa tunnustaa olevani suuri syntisraukka, joka on täysin kykenemätön mihinkään hyvään. Sillä minulla on toinen Puolustaja. Hänen ansioonsa voin vedota Eikä minun tarvitse pelätä hyljätyksi tulemista nyt, eikä edes kuoleman hetkellä. Mikäli vain pysyn kiinni uskon luottamuksessa ansiottomaan armoon.
Monet rehelliset kristityt kamppailevat tässä, kun eivät jaksa täyttää jotain kristityn mittaa, jolla omaa uskoaan mittailevat. He muistavat kuitenkin sen miten, jonain päivänä ovat täysin kelvottomina menneet Vapahtajamme luo ja saaneet täydestä armosta Hänen kokonaisen puhtauden ja pyhyyden. Ilman yhtäkään hyvää tai oikeaa tekoa. Pelkästään omistamalla kaiken uskolla.
Tämän vain ovat jälleen kerran unohtaneet. Niinpä ovat alkaneet uudelleen vaatia itseltään sitä, että kun ovat Jumalan lapsia, niin täytyisihän heidän .. sitä ja sitä. Raamattua ainakin pitäisi jaksaa lukea enemmän ja rukoilla.. . Halua siihen kaikkeen olisi mutta ei mitään saa aikaan. Sisäinen lähde ikään kuin kuivuu kuivumistaan. Jäljelle jää vain huokaus: ”Jeesus älä jätä.”
Siinä sitten hädissään yrittää kaapia viimeisiä vesipisaroita kuivuvan lähteensä pohjalta ja aikaan saa vain sotkuista kuravettä. Heti taas, jos vain saa oikean muistutuksen siitä mitä tarkoittaa Jumalan armo, niin samalla kaikki tulee kuntoon ja hyväksi. Kaikki vaatimus sisältä katoaa ja Jumalan armo alkaa lämmittää kylmää sisintä ja lähde alkaa uudelleen pulputa iloisesti.
15 kommenttia
Kaamos ? Aurinko paistaa. Eikun lenkille. Jalkojen liikkeet saavat aivoissa aikaan uusien yhteyksien syntymisen. Samalla vapautuu endorfiineja.
PEKKA, varmaan näin. Nämä ovat klassisia neuvoja. 3 asiaa: riitävä liikunta, riittävä ravinto ja riittävä uni. Ei se aina auta. Kävely joskus syventää alakuloa, eikä positiivisuutta aina pysty valitsemaan. Ja silti myös oma asenne ja suhtautuminen on tärkeä.
Myös Muroma luki Roseniusta pahoina masennuskausinaan.
Jyrkästi samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa kävelyn suositeltavuudesta.
En oikein jaksa Roseniusta lukea, nytkin vain silmäilin. On se niin syvällistä tekstiä. “Elämän leipää” kirjan tekstit on lyhennyksiä hänen lehtikirjoituksistaan. Niistä saa paljon , kunhan jaksaa syventyä kunnolla. Nyt ei jaksa ja on hyvä kun voin ottaa siinäkin vähän rennommin.
Kukaan muu ei tainnut oikein huomata tuota armollisuutta, kuin Aarni. Masennus sanaan taitaa liittyä niin voimakkaita tunteita, ettei sen lisäksi kuvaan taida muuta mahtua. Enemmän kuin oman masennukseni mysteeriä, pohdin sitä, että miksi emme osaa luottaa täydelliseen armoon, kuin hetken. Sitten alkaa vajoaminen. Aivan kuin Pietarille järvellä. Onko tuohon täydelliseen armoon katsominen meille täällä maan päällä liian suuri ponnistus, johon emme oikein kunnolla koskaan kykene ? Ainakin monet kirkkaasti uskon tiellä kulkevat tuntuvan valittelevan sitä etteivät jaksa, eivätkä osaa. Miksiköhän jatkuvasti takerrumme tähän omaan mahdottomuutemme ja alamme hartaasti odottaa sen muuttumista paremmaksi? Ikään kuin se olisi lopulta mahdollista.
Masennukseen on hyvä lääke, hyvin pieni Raamatun kohta: “Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” Room.9:16
Monenlaisia lääkkeitä on tarjolla, mutta jos sellainen oikeasti olisi olemassa, joka varmasti ja kaikkia auttaisi heti, niin olisihan se aika mullistava keksintö. Joskus masennuksen kanssa on vain opittava elämään.
Ehkä tähän alakulooni on syynä se, että isäni kuoli 9.12 61v sitten. Koko kaupunkia järkyttäneessä tapaturmassa ja äitini 22v sitten. Siis molemmat tänä samana joulukuun päivänä.
Pekka: ” Se on tuo yksinkertainen asia ettei armoon kuulu minkäänlaiset tekemiset, tai tekemättä jättämiset.”
Kirkon jäsenmaksu pitää kuitenkin maksaa, koska ilman kirkon jäsenyyttä ei sitä pelastusta taivaan ikuisiin iloihin ole kkuulemma tarjolla. (Extra ecclesiam nulla salus).
Niin, että ei se armo ja pelastus ilmaista hupia ole. Monta kymppitonnia se minulle elämäni aikana maksaisi jos kirkkoon kuuluisin.
Ilmoita asiaton kommentti