Kaikki viisi kaamosmasennuksen merkkiä ruksasin ja vihdoinkin sain luvan myöntää olevani masentunut. Miten vaikea tuollaisen asian tiedostaminen itselle on. Pitkään ole jo kärsinyt kummallisesta saamattomuudesta. Moni asia odottaa tekijäänsä turhaan. Muistan joitakin tehtäviä aamuisin ja illalla huomaan niiden jääneen taas kerran hoitamatta. Kiusallista on todeta halu hoitaa nuo askareet , mutta sisäisen voimattomuuden tähden ne ei tule tehdyksi. Silti ne on painaa jatkuvasti mieltä. Miten levollista on nyt myöntää, etten kykene siihen mihin muutoin helposti kykenisin.

Nyt voin hellittää tuota sisäistä vaatimusta jonkin mitan täyttämisestä. Saan rasittaa itseäni vähemmän ja suostua tähän voimattomaan aikaani.
Kummallista miten heti alkaa kokea omien voimavarojen hiljalleen alkavan palata, kun vain armahtaa itseään. Toteaa vain : ”ai mä olen masentunut ja siksi en nyt jaksa. Täytyypä ottaa rennommin.” Vaatimuksen ääni sisimmässä hiljenee ja sisäinen levollisuus saa tilaa.

Luin äsken Roseniusta. Se lohdutti mieltä kun oivalsin. taas kerran tuon saman vanhan asian, joka uudelleen ja uudelleen tuppaa unohtumaan ja josta kaikki kuitenkin riippuu. Se on tuo yksinkertainen asia ettei armoon kuulu minkäänlaiset tekemiset, tai tekemättä jättämiset. Kuinka vaikeaa on tuon läksyn oppiminen. Ihan käsittämättömän vaikeaa.

Aina uudelleen se unohtaa ja sitten alkaa odottaa itseltään asioita joihin ei kuitenkaan pysty. Silti niillä piiskaa itseään. Roseniuksen teksteissä aina löydän tuon saman asian uudelleen ja uudelleen. Sitä muistutusta huomaan usein tarvitsevani.
Hänen sanoihinsa on aivan kuin sisäänrakennettu tuo: ” Jumalan armo on armoa vain silloin, kun ei mitään vaatimuksia ole.

Jos kerran suoriudun jostakin tehtävästä , niin en sen tekemisen hyväksymiseen en mitään armoa tarvitse. Nyt voin ihan rauhassa tunnustaa olevani suuri syntisraukka, joka on täysin kykenemätön mihinkään hyvään. Sillä minulla on toinen Puolustaja. Hänen ansioonsa voin vedota Eikä minun tarvitse pelätä hyljätyksi tulemista nyt, eikä edes kuoleman hetkellä. Mikäli vain pysyn kiinni uskon luottamuksessa ansiottomaan armoon.

Monet rehelliset kristityt kamppailevat tässä, kun eivät jaksa täyttää jotain kristityn mittaa, jolla omaa uskoaan mittailevat. He muistavat kuitenkin sen miten, jonain päivänä ovat täysin kelvottomina menneet Vapahtajamme luo ja saaneet täydestä armosta Hänen kokonaisen puhtauden ja pyhyyden. Ilman yhtäkään hyvää tai oikeaa tekoa. Pelkästään omistamalla kaiken uskolla.

Tämän vain ovat jälleen kerran unohtaneet. Niinpä ovat alkaneet uudelleen vaatia itseltään sitä, että kun ovat Jumalan lapsia, niin täytyisihän heidän .. sitä ja sitä. Raamattua ainakin pitäisi jaksaa lukea enemmän ja rukoilla.. . Halua siihen kaikkeen olisi mutta ei mitään saa aikaan. Sisäinen lähde ikään kuin kuivuu kuivumistaan. Jäljelle jää vain huokaus: ”Jeesus älä jätä.”

Siinä sitten hädissään yrittää kaapia viimeisiä vesipisaroita kuivuvan lähteensä pohjalta ja aikaan saa vain sotkuista kuravettä. Heti taas, jos vain saa oikean muistutuksen siitä mitä tarkoittaa Jumalan armo, niin samalla kaikki tulee kuntoon ja hyväksi. Kaikki vaatimus sisältä katoaa ja Jumalan armo alkaa lämmittää kylmää sisintä ja lähde alkaa uudelleen pulputa iloisesti.