Se oli niitä harvoja kertoja, kun minulla on ollut kiusaus syyllistyä töhrimiseen. Tammikuussa menin mikkeliläisen kauppakeskuksen vessaan ja huomioni kiinnittyi tekstiin, jonka joku oli taiteillut tussilla kopin seinään: ”Jesus died for somebody’s sins but not mine” (Jeesus kuoli jonkun syntien puolesta, mutta ei minun syntieni).
Yritin miettiä, mistä moinen ajatus oli kirjoittajan päähän pälkähtänyt. Mistä hän oli tulossa ja miksi asia oli niin polttava, että se piti ikuistaa toisillekin luettavaksi? Yleensähän vessojen seinäkirjoitukset käsittelevät enimmäkseen sinänsä tärkeitä aihepiirejä kuten: 1. Kuka minä olen tai joku muu on?  (”NN on xxx”), 2. Miltä minusta tuntuu? ( ”xxx te ootte kaikki xxx xxx, painukaa xxx!”) ja 3. Kuka rakastaa minua?  (”NN sydän NN”) (Sanat xxx eivät sovi julkaistavaksi tällä sivustolla). Tuo lause, jonka kirjoittaja määritteli itsensä kuuluvaksi armon ulkopuolelle, oli täysin erilainen ja olisi vaatinut dialogia.

Miksi pappi haukkuu meitä

Olisin halunnut kysyä, miksi kopissa vieraillut henkilö kirjoitti niin. Ajatteliko hän, ettei ansaitse armoa ja lunastusta? Vai että Jeesus ei välitä hänestä? Vai oliko hän sitä mieltä, ettei tarvitse syntiensä sovitusta, onko hänellä jokin oma ratkaisu tähän kysymykseen? Se olisi ollut todella mielenkiintoinen keskustelu. Harmi etten saanut sitä käydä.
Uskonpuhdistuksen juhlavuoden tunnuksena Suomessa on ”Armoa 2017!” Armoa me ja tämä maailma totta vie tarvitsemme ja kaipaamme. Vai kaipaammeko sittenkään? Olemmeko enää tietoisia syntisyydestämme?
Olen nähnyt, kuinka synnintunnustus voi olla harvoin kirkossa käyville ihmisille täysin käsittämätön jumalanpalveluksen osa. Se herättää kysymyksiä ja kapinointia: ”Miksi tuo pappi haukkuu meitä?” ”Miksi minun pitää heti sanoa että olen ihan surkea?” ”Miten niin olen syntinen?” Näitä kommentteja olen kuullut sekä Suomessa että Virossa.
Armolla ei ole merkitystä, jos sitä ei koe tarvitsevansa. Jos ei ole suhdetta absoluuttiseen pyhyyteen ja puhtauteen, Jumalaan, jonka edessä voin kokea oman ryvettyneisyyteni, jään vertailemaan itseäni toisiin, kaltaisiini. Kun vertailukohteenani ovat toiset ihmiset, lohdutus syyllisyyteen löytyy helposti ajatuksesta, etten ole sen hullumpi kuin toisetkaan. Meillä kaikillahan on puutteemme.

Armo antaa toivoa

Armo on maailman paras asia. Se on ainoa asia, joka antaa toivoa. Mutta jotta se tulisi ymmärrettäväksi ihmiselle, joka ei tunne Jumalaa, täytyy aloittaa vähän kauempaa kuin synnistä. On olemassa Jumala, joka on meidät luonut, joka antaa meille kaiken, mitä meillä on, Jumala, joka on kohdattavissa. Aivan kuten Paavali teki puhuessaan ateenalaisille Apostolien tekojen 17. luvussa. Hän aloitti Jumalan olemuksesta, puhui ihmisen asemasta suhteessa Jumalaan, etsi liittymäkohtia siihen mitä kuulijat jo tiesivät ja lopetti Jeesukseen ja viimeiseen tuomioon. Valtava puhe vain kymmenessä jakeessa!
Yksi juhlavuoden teemoista Suomenlahden kummallakin puolella on ksysymys, millaista uudistusta, puhdistusta tai reformaatiota eli uudelleen muotoilemista kirkko tarvitsee. Mielipiteitä on monenlaisia. Itse ajattelen, että kirkkoa ei voi muuttaa antamatta muuttaa itseään. Ja ainoa, joka voi muuttaa minua, on Kristus, koska Hän on ainoa joka voi muuttaa sydämeni. Kristuksen ruumis, kirkko uudistuu, kun opettelen joka päivä aina enemmän tuntemaan Kristusta ja autan myös muita halukkaita tutustumaan Häneen niin paljon kuin osaan ja voin.
Eräs ystäväni, jolla on vahva evankelistan kutsumus, kertoo kaikille kohtaamilleen ihmisille: ”Älä pelkää, Jeesus rakastaa sinua”. Olen salaa kateellinen sekä Paavalille että tuolle ystävälleni. Samalla viestillä haluaisin aloittaa keskustelun seinäkirjoittelijoideni kanssa. Sekä mikkeliläisen että myös sen tallinnalaisen kanssa, joka kirjoitti kysymyksensä Nõmmen kävelysiltaan: ”OMG, who the hell cares?” (Voi hyvä Jumala, kuka hitto välittää?). Jumala välittää. Siksi on armo.

Titta Hämäläinen
Diakoni, Viron evankelisluterilaisen kirkon lapsi- ja nuorisotyössä Suomen Lähetysseuran lähettämänä

Siltakirjoitus Nõmmella, Tallinnan seudulla.