Herättäjä-yhdistys on kirkastanut nuorisotyönsä viestiksi: ”Sinä riität. Sinä kelpaat. Sinä et ole yksin.” Saatan kuvitella, että tälle viestille on tarvetta myös vanhempien ihmisten keskuudessa.

Lopen seurakunnan kirkkoherra Tuomas Hynynen kirjoittaa täällä Kotimaa24:n blogissaan tavallaan samasta teemasta. Hän aloittaa kysymällä: ”Milloin sinä, Suomen kirkon työntekijä, olet kuullut esimiehesi, työkaverisi, kirkkovaltuutettusi tai seurakuntalaisesi sanovan sinulle, että sinä teet tarpeeksi kun teet yhden ihmisen työt. Vai oletko kuullut enemmän odotuksia, mitä pitäisi tehdä toisin tai enemmän kuin tähän asti?”

Itse voisin kysyä tämän saman kohdentamalla kysymyksen vielä vähän laajemmalle joukolle: Milloin sinä, työikäinen tai eläkeikäinen aikuinen suomalainen olet kuullut sanottavan, että riittää, kun teet yhden ihmisen työt, riittää kun kannat yhden ihmisen verran vastuuta läheisistäsi, maailman tilasta, kodistasi, perheestäsi, kotikaupungistasi, kotiseurakunnastasi?

Tuntumani on se, että kaikilla työpaikoilla väkeä irtisanotaan yhä tihenevään tahtiin mutta työn määrä ja työn vaativuus silti lisääntyvät. Käytännössä siis yhä pienemmän joukon on selvittävä yhä suuremmasta määrästä työtä, mieluiten vielä erinomaisesti ja tasokkaasti, jotta työpaikka ylipäätään säilyisi olemassa kovenevan kilpailun keskellä. Käytännössä myös  yhä iäkkäämpien ja huonokuntoisempien omaishoitajien on selvittävä yhä vaativammasta työstä muistisairaiden tai liikuntakyvyttömien omaistensa kanssa. Vapaapäivät ovat todella harvassa, mikäli niitä järjestyy koskaan, ja omaa vointia ei ehdi kuulostella.

Kuka huutaisi tässä ajassa kaikelle kansalle viestiä siitä, että sinä riität, sinä kelpaat, sinä et ole yksin? Että Luoja ei ole sinua luodessaan tarkoittanut, että sinun pitäisi kyetä tekemään kymmenen ihmisen työt tai kyetä kantamaan monen ihmisen verran vastuuta? Kuka kertoisi, että ihmisen ei kuulu venyä loputtomasti? Kuka kertoisi, että ihmisellä on lupa ja velvollisuus vetää rajat itsensä suojaksi ja sanoa välillä myös: minä en jaksa, tähän en repeä, tätä tehtävää en pysty muiden tehtävien lisäksi enää ottamaan vastaan ja suorittamaan? Kuka kannustaisi sanomaan: Minun jaksamiseni rajat kulkevat tässä.

Oma tuntumani on, että me emme keskimäärin pysty edes ajattelemaan tällaista itsesuojelua, koska koemme heti olevamme väärällä tavalla itsekkäitä sellaista ajatellessamme. Saati että oikeasti käytännössä lopettaisimme ylettömän venymisen ja sanoisimme jämäkän ystävällisesti: nyt riittää, nyt en enää selviä kaikesta, nyt tarvitsen apua.

Hengellisyyskin uhkaa tällaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa kääntyä suorittamiseksi. Helposti tulee olo, että pitäisi käydä useammin kirkossa, pitäisi osallistua aktiivisemmin seurakunnan vapaaehtoistyöhön, pitäisi lukea enemmän Raamattua, pitäisi rukoilla ahkerammin, pitäisi varata aikaa retriitille. Ja mikäs siinä, varmaan omalla tavallaan ihan hyviä ja hyödyllisiä asioita kaikki. Mutta tässä yhteydessä helposti unohtuu uskon syvin ydin, se, että armahdettuina meillä on lepoarvo. En muista kenen runoilijan kynästä tuo lause on, mutta usein sitä mielessäni maistelen: Armahdettuna meillä on lepoarvo. Täysin riippumatta kaikesta suorituskyvystämme tai sen puutteesta, kaikesta hengellisestä harrastuneisuudesta tai sen puutteesta, täysin riippumatta siitä mihin me ihmisinä kykenemme, meillä on armahdettujen lepoarvo. Meillä on lupa olla, lupa levähtää, lupa tuntea että riittämättömyydessäkin riitämme, kelpaamattomuudessakin kelpaamme. Sitä on armo.

Johanneksen evankeliumin alussa Jeesuksesta sanotaan, että hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon päälle. Autuaaksijulistuksissa Jeesus itse opettaa, että autuaita ovat ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.

Armon viestille, viisaudelle armahtaa toisia ja itseään, on edelleen tässä ajassa – ja ehkä juuri erityisesti tässä ajassa – kysyntää ja tarvetta. Ehdollisempi armo sopii ajan henkeen kyllä. Sellainen jossa saat armon, jos osaat ottaa sen oikealla tavalla vastaan, jos kuulut oikeaan laumaan, jos vastineeksi suoritat jotakin hyviä töitä tai alat tuottaa riittävästi hengen hedelmiä. Mutta entä se ehdoton armo, joka tulee osaksemme puhtaasti vain ja ainoastaan Jumalan tekona, Kristuksen sovitustyön tähden? Kuinka paljon kuulemme siitä? Kuinka moni huutaa turuilla ja toreilla viestiä, että olet jo armahdettu, että se on kokonaan Jumalan teko, että se ei edellytä sinulta mitään, koska armon syvimpään olemukseen kuuluu, ettei ihminen voi sitä millään tavalla ansaita? Jotkut haukkuvat tällaista puhetta halvan armon julistamiseksi. Mutta: Jos tuo ansaitsematon armo on tullut osaksemme siinä, että Jumala uhrasi oman Poikansa, kuinka sitä voidaan väittää ja kutsua halvaksi? Ehdoton armo, joka ei voi millään ihmiskeinoilla ansaita, on mielestäni sitä kaikkein kalleinta armoa.

Herättäjän nuorisotyön ydinviesti ei ole ensisijaisesti psykologiaa tai humanismia. Viesti perustuu pohjimmiltaan kalliin armon käsittämättömyyteen. ”Sinä riität. Sinä kelpaat. Et ole yksin.” 

Katso meihin Jumalamme, 
kodeissamme
anna toivo huomiseen.
Uupumuksen painaessa, murtaessa
astu tyhjään huoneeseen.

Lupasithan siunausta,
lohdutusta
suoda meille päivittäin.
Älä salli erehdyksen,
pettymyksen
peittää toivoamme näin!

Yhdessä me rukoilemme
itsellemme
mieltä armoon suostuvaa.
Rakkauden jos menetämme,
elämämme
vailla pohjaa vajoaa.

Luoduillesi eksyneille,
väsyneille
anna päivän voima vain.
Yhteyden Henki anna,
meitä kanna,
käsin rakkain, voimakkain.

- Siionin virsi 298