Arkipyhiä ajatuksia

Neljä erilaista vokaalia, yhtä monta konsonanttia. Sana on taitava kiteytys, tiivis ja vahvasti ajatuksia manipuloiva. Voisi jopa antaa tunnustusta sen muodostajalle, ellei lopputulos olisi niin mielenvastainen. Arkipyhä.

Mikä voisikaan olla arkipyhän synonyymi? Riesa, kivi kengässä, haitta, turhake.

Samantapaisia sanoja sinkoilee ajankohtaisessa keskustelussa: pakkolaki, haittavero, uhkakuva – sikanauta ja Mauri Sariolan lanseeraama hiuskampa jäävät tässä leikissä häntäpäähän, siis peränpitäjiksi.

Kirkkovuoden tärkeisiin tapahtumiin, tietäjien saapumisen ja lähetystyön juhlaan, loppiaiseen sekä Kristuksen taivaaseenastumisen päivään, helatorstaihin on liitetty arkipyhän käsite. Arkipyhiä eivät ole pitkäperjantai, toinen pääsiäispäivä, Vapunpäivä, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä tai jouluajan päivät, vaikka ne osuvatkin välillä arkipäiville. Mikä tässä on loogista?

Arkipyhä on sana, jossa maistuu ensin arki ja työnteko, lopun pyhä ei ole pyhyyttä, vaan jotain ylimääräistä. Arkipyhä on virtaviivaisen ansaintalogiikan tiellä, harmillinen ja näennäisen ylimääräinen vapaapäivä. Se katkaisee työrytmin ja voi jopa houkuttaa työntekijää nauttimaan pidennetystä viikonloppuvapaasta.

Alkuaan on varmaan ollut tavoitteena antaa ihmisille mahdollisuus viettää pyhää, kokoontua jumalanpalvelukseen ja hiljentyä. Jumalanpalvelukseen osallistuu yhä harvempi, joten vapaapäivää ei tämän logiikan mukaan tarvita. Ja jos kirkossa käyminen olisi tärkeää, voitaisiin jäljitellä katolisten maiden käytäntöä, jossa arkipäivään osuvissa aamupäivän palveluksissa käydään, mutta iltapäivällä ollaan taas työn ääressä. Se, että pyhäpäivä katkaisee arjen ja antaa luvan palautua ja kerätä voimia, ei ole keskustelun aihe.

Pyhäpäivä ei ole ainoastaan vapaapäivä. Uskon, että ihminen tarvitsee elämänsä rakennusaineeksi pyhää. Uskontoa, kulttuuria, perinteitä, taidetta. Elämänilon siemeniä ja syvien ajatusten aiheita. Niissä kulttuureissa, joissa uskonnolla on luja rooli, ymmärretään pyhän tärkeys. Vaikka pyhä ei olisikaan kaikille sama.

Kirkon pyhäpäivistä keskusteltaessa on myös puhuttava kirkon roolista. Se, että kansa ei vaella sanankuuloon, ei ole yksin kansan vika. Maailmassa, jossa ohjelmaa ja ajankulua on runsaasti tarjolla kaikkina vuorokauden tunteina, yhteinen hetki kirkossa ei ole ykköslistan menovinkki. Ei ainakaan silloin, kun päivän ohjelmasta annetaan vain niukimmat mahdolliset tiedot. Ellei maksettuun lehti-ilmoitukseen mahdu, mahtuisiko seurakunnan verkkosivulle enemmän tietoa ja taustaa? Mikä on päivän aihe, kenen sanat ja musiikkiesitykset saavat aikaan yhteisen flow-kokemuksen? Onko erityisen pyhän kunniaksi luvassa jotain erityistä? Koskettaako hiljaisuus, tavoittaako ihminen rauhan ja tyyneyden, syntyykö ja syttyykö tunne? Suhtautuuko palvelija tehtäväänsä yhtä intohimoisesti kuin esiintyvä taiteilija?

Pidän itseäni hyvin arkisena ihmisenä. Olen oppinut siihen, että kun arjen saa uomiinsa, pyhät ja juhlatkin järjestyvät. Eläkeläisenä – aivan samoin kuin aikanaan freelancerina – teen toki kaiken omalla ajalla, samalla korvauksella kaikenmerkkiset päivät, keskustelu näistä eduista on minun osaltani onneksi ohi.

Arjessa voi olla pyhääkin. Kun lapsenlapsi saapuu hoitamaan isovanhempiensa sydämiä, asettuu tutulle paikalleen ja aloittaa leikkinsä, pyhä on lähellä. Pienen ihmisen iloinen liverrys, kertomukset satuolennoista, pikkuinen pilpatus ja nauru – niistä leijailee sieluun kultaista enkelintomua, yksinkertaisen isovanhemman arkea valaisemaan.

Asiat eivät ole yksinkertaisia, siinä niiden viehätys.

 

Kirjoittaja

Liisa Laurila
Liisa Laurila

Sanat ovat uusiutuva, arvokas luonnonvara. Sanat ovat ajatusten peruskallio. Vaalitaan sanojen taitoa, vastuullisesti. Lisää luettavaa http://sanataito.blogspot.fi