Entisestään kärjistynyt keskustelu avioliitosta on edennyt hälyttävään tilanteeseen. Molempien osapuolten äänenpainoista tuntuu toisinaan puuttuvan harkinta, kuinka vakavia seurauksia ollaan valmiita kantamaan omien periaatteiden säilyttämisestä loppuun saakka. Kirkko ja yhteinen usko on enemmän kuin yksittäinen kiistakysymys. Hyvääkään asiaa ei pidä ajaa väärin keinoin.
Kuten oikeusistuimessa, on tärkeää ensin todeta, mitkä seikat ovat kiistattomasti perusteltuja.
Ensinnäkin: kirkolla on jo oikeusistuimessakin todettu oikeus itse määritellä kirkollisen vihkimisen ehdot. Kirkolla on ja voi olla eri käsitys avioliitosta kuin valtiolla. Toiseksi: samaa sukupuolta olevia pareja elää keskuudessamme joka tapauksessa. He eivät katoa, vaikka kaikki eivät heidän suhdettaan hyväksy. Kolmanneksi: Raamattu on kirkon uskon ja elämän ylin ohje. Neljänneksi: on kyse kirkollisen vihkimisen ja kirkon avioliittokäsityksen oleellisesta muuttamisesta.
Näiden jälkeen on siis katsottava, millä argumenteilla keskustelua on käyty. Sekä samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen kannattajien että vastustajien argumentoinnissa on vakavia ongelmia. Ongelmat liittyvät erityisesti kolmeen asiaan: rakkaus, luominen ja Raamattu.
Rakkaus ei ole aina oikeassa, ei hetero- eikä homoseksuaalinen rakkaus. Avioliittoon vihkimisessä ei ole kyse rakkauden siunaamisesta ja vielä vähemmän romanttisen rakkaussuhteen siunaamisesta. Rakkaus on aina langennutta rakkautta ja usein omaa etua etsivää. Siksi argumentit kuten ”rakkaus on aina oikeassa” ja ”miksi kielletään ihmisiltä rakkaus” eivät ole avioliiton teologian kannalta perusteltuja. Tässä kiistassa ei ole kysymys oikeudesta rakkauteen vaan siitä, ovatko samaa sukupuolta olevien sitoutuneet suhteet osa avioliiton käsitettä.
Avioliiton solmimisen kirkossa täytyy ankkuroitua rakkauden teologiaan, joka on huomattavasti laajempi kokonaisuus kuin suhteen tarkastelu oikeutena romanttiseen rakkauteen. Romanttisella rakkaudella on oma paikkansa suhteen muodostumisessa mutta sillä on oma paikkansa myös suhteiden rikkoutumisessa, uskottomuudessa ja avioeroissa. Romanttinen rakastuminen ei itsessään tee mitään hetero- tai homosuhdetta oikeaksi tai oikeuta sitä erikseen siunattavaksi.
Meneillään oleva kriisi perustuu pitkälti siihen, että perinteinen avioliitto on jo aiemmin menettänyt erityisasemansa yhteiskunnassa ja sen asema on kyseenalaistettu. Yksilöllisten oikeuksien asettaminen etusijalle ja romanttisen rakkauden ihannointi on pitkään nakertanut perheen ja sitoutuneen avioliiton merkitystä. Psykologinen ja muu tutkimustieto kertoo kuitenkin pysyvien suhteiden ja perusturvan merkityksestä niin lapsille kuin aikuisille.
Homoseksuaalisuutta koskevassa ajattelussa olemme kirkossa jälkijunassa. Raamatun kielteiset maininnat homoseksuaalisuudesta torjuttiin jo 80-luvulla sillä perusteella, että niillä tarkoitettiin seksuaalista hurjastelua eikä pysyviä suhteita niiden kesken, joille heteroseksuaalinen suhde ei ollut mahdollinen. Keskustelu sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on kuitenkin edennyt jo paljon pidemmälle: nyt puhutaan yhä useammin oikeudesta valita tai vaihtaa seksuaalinen suuntautuminen romanttisen rakastumisen perusteella. Suhteen solmimista samaa sukupuolta olevaan pidetään kiinnostavana ja kokeilemisen arvoisena.
Kirkon ja sen jäsenten tulee puolustaa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Siitä ei välttämättä seuraa, että seksuaalisuuden ja sukupuolen peruskäsitteet on muutettava. Suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa ei edistetä siten, että lakataan puhumasta miehistä ja naisista, tai avioliitosta. Ennen puhuttiin poikatytöistä ja tyttömäisistä pojista. Heidät saatettiin hyväksyä joukkoon aivan kuten muutkin. Toisaalta kiusaamisen syyksi on aina riittänyt mikä tahansa erilaisuus. Nyt kiusaaminen jatkuu uusilla nimikkeillä. Mitkään muutokset käsitteissä tai identiteeteissä eivät poista kiusaamiseksi joutumisen vaaraa. Jokaisen ihmisarvoa on puolustettava ja lähimmäisenrakkauden mukaisesti asetuttava toisen asemaan, jotta voidaan toimia oikein.
Kirkossa nyt meneillään oleva kiista on osa maailmanlaajaa muutosta. Raamatuntulkinta on keskeisessä roolissa, muuten kirkko ei ole kirkko. Sekä reformaation että koko kirkon historian valossa on ollut välttämätöntä tarkastella asioita sekä Raamatun että tradition näkökulmasta. Raamatun tulkinta ei voi lähteä nollapisteestä tämän hetken haasteiden ratkaisemiseksi vaan edellyttää liittymistä aiempaan traditioon. Raamattu ei anna vastauksia kaikkeen eikä käsittele kaikkia tämän ajan kysymyksiä. Silti johtopäätös ei voi olla, että kirkko hylkää Raamatun tai esimerkiksi luomisen merkityksen ihmiskäsityksen perustana. Vaikka luomiskertomus sisältää joitakin patriarkaalisen mallin aineksia, se – samoin kuin Jeesuksen esimerkki naisten kohtaamisesta – on radikaalisti tasa-arvoinen.
Mies ja nainen ovat kumppaneita, jotka luovat uutta elämää seksuaalisuutensa välityksellä. Äiti, isä, puolisot, lisääntyminen ovat elämän peruskäsitteitä. Vaikka nämä eivät voi toteutua kaikkien kohdalla, se ei vähennä heidän ihmisarvoaan vaan heillä on toisenlainen kutsumus ja tehtävä.
On keinotekoista erottaa kumppanuus miehen ja naisen avioliitosta ja antaa luomiskertomukselle tulkinta, jossa miehen ja naisen välinen suhde ja avioliitto eivät ole enää merkitseviä. Samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä puoltavat saattavat hyvin argumentoida, ettei luomiskertomus kerro mitään avioliitosta. Kuitenkin sekä Jeesus itse että Paavali liittävät avioliiton Jumalan luomistyöhön ja luomisesta nousevaan peruskäsitykseen ihmisestä.
Piispojen kompromissiesityksen tavoite on hyvä ja oikea: saada asiaan ratkaisu, joka olisi mahdollista hyväksyä laajasti ja samalla muodostuisi käytäntö, jota kaikkialla noudatetaan. Esityksen hyvä puoli on pyrkimys luoda elintila samaa sukupuolta oleville pareille, jotka ovat joka tapauksessa olemassa ja samalla pitää kiinni miehen ja naisen välisen avioliiton erityislaadusta, joka on samalla tavoin joka tapauksessa olemassa.
Mutta – käytännössä vastakkaiset kannat asiassa eivät voi löytää tasapainoa niin, että saman avioliittokäsitteen alle pakotetaan kaksi erilaista suhdetta, joiden ikään kuin edellytetään olevan samanlaisia. Tasa-arvo ei toteudu erilaisuus kieltämällä. Sekä samaa sukupuolta olevat että eri sukupuolta olevat parit tunnistavat eron, joka heidän välillään on. Kyse ei ole biologisesti eikä käytännössä samasta asiasta.
Esityksessä on myös looginen ristiriita, koska kirkko ei sen mukaan ainoastaan vihkisi samaa ja eri sukupuolta olevia vaan sen olisi myös opetettava kahta eri käsitystä yhtä aikaa. Kerrottaessa, mitä miehen ja naisen välinen avioliitto merkitsee ja mihin se perustuu olisi samanaikaisesti opetettava, että samaa sukupuolta oleviin pareihin samat perusteet eivät pädekään. Kysymys laajenee väistämättä kirkon ihmiskäsitykseen ja luomiseen perustuvan ihmiskuvan perusteisiin. Koska nyt esillä olevat käsitykset ovat monella tavoin toisensa poissulkevia, niiden yhtäaikainen ylläpitäminen kirkon käsityksenä avioliitosta on väistämättä ristiriitaista. Poikkeukset eivät muuta pääsääntöä, vaikka niillä on yhtäläinen lupa olla olemassa.
Käsitykseni mukaan onkin etsittävä toisenlaista ratkaisua kysymykseen. Jotta tässä tilanteessa voidaan luoda mahdollisuus samaa sukupuolta oleville pareille saada kirkollinen siunaus ja heidän olemassaolonsa tunnustetaan, sitä varten on sovellettava yhtä nykyisistä mahdollisuuksista: avioliiton siunaaminen. Nykyisen kirkkojärjestyksen mukaan se koskee ”niitä avioliittoja, jotka on solmittu muutoin kuin ev. lut. kirkon järjestyksen mukaan”. Tällaista siunaamisen kaavaa voisivat jatkossa käyttää kaikki siviilivihityt parit, ovat ne sitten samaa tai eri sukupuolta, eri uskontoihin kuuluvat, kristityt tai ei-kristityt ilman mitään erotusta. Kansanomainen käsitys siunauksesta ’hyväksymisenä’ ei siis itse asiassa tavoita siunauksen varsinaista tarkoitusta ja merkitystä. Siunaus on Jumalan lahjojen ja johdatuksen pyytämistä ja sitä voidaan pyytää ja antaa kaikille ihmisille perhemuodosta, sukupuolesta ja uskonnosta riippumatta. Uusi avioliiton siunaamisen kaava on kuitenkin laadittava, koska nykyinen jäljittelee tarpeettomasti vihkimistä, vaikka kyse on eri asiasta. Aiemmin tämä siunausvaihtoehto hylättiin paljolti sillä perusteella, että teologisesti kyse olisi samasta asiasta. Näin ei kuitenkaan ole, kun valtion ja kirkon käsitykset avioliitosta poikkeavat toisistaan ja siunaamisen teologia ymmärretään oikein.
Antti Yli-Opas, kirkkoherra, Laihia
Ei kai Kaisu odota, että tänne kirjoittamisella olisi jokin suurempi ja merkityksellisempi vaikutus , kuin kirjoittamisen ilo.
Joku lukija on provosoitunut ja ilmoittanut kommentit asiattomina? Monet kommentit on siis poistettu moderointia varten.
Blogin kirjoittaja voi myös poistaa kommentit halunsa mukaan?
Tämä ilmiantojen sarja saa vähitellen koomisia piirteitä ja alkaa muistuttaa Saksan nykyistä henkistä ilmapiiriä. Sen voi havaita, mikäli vähänkään seuraa mitä Saksassa tapahtuu evankelinen kirkko mukaan luettuna. Muun muassa Bild-lehti uutisoi tästä kirkon ja samalla koko Saksassa vallitsevasta henkisestä ilmapiiristä.
Tosi hankalaa näin ylläpidon näkökulmasta, että joku ilmiantaa täysin aiheettomasti kommentteja. Käymme hyväksymässä niitä. Samalla koitan selvittää, saadaanko ilmiantaja kiinni. Pahoittelen tilannetta.
Kirkkoherra Antti Yli-Opas (osuva nimi papille!?) kirjoittaa mielenkiintoisia näkemyksiä, joista monesta voin olla samaa mieltä. Kirjoitus jätti minulle myös kysymyksiä, muiden muassa nämä: Tarkoittaako kirjoittaja, että avioliitto-termin sisältönä jatkossa kirkossa on vain naisen ja miehen avioliitto? Tarkoittaako kirjoittaja, että kirkko luopuu vihkioikeudesta ja että kaikki parit siunataan? Vai että nykykäytäntö jatkuu ja että samaa sukupuolta olevat parit voidaan siunata käyttäen uudistettavaa avioliiton siunaamisen kaavaa?
Ja vielä. Yli-Opas kirjoittaa, että (kirkollisessa) vihkimisessä ja avioliiton siunaamisessa on kyse eri asiasta. Eikö teologisesti ole kuitenkin kyse samasta asiasta. Kirkolle ei vihkiminen sinällään kuulu, vaan se on yhteiskunnan ja viranomaisten tehtävä, jota papit hoitavat kirkollisessa vihkimisessä. Kirkon erityinen ”anti” vihkimisessä on virsi, Raamatun sana, rukous ja siunaaminen.
Toivo: Niinpä. Kyllä on veteen piirretty viiva tuo avioliiton siunaaminen ja vihkiminen.
Minäkin olen vaimon kanssa elänyt yhdessä jo neljättäkymmenettä vuotta. Siviiliviranomainen vihki – niin kuin siinä maassa kaikkien avioliittojen suhteen on tapana – pappi siunasi.
Kyllä on Suomen ev.lut. kirkko oikeasti ampuu omaan jalkaansa, jos ja kun kirkolliskokous jälleen hylkää piispainkokouksessa ehdotuksen.
Minä toivoisin, että kirkkoni antaisi edes pienen mahdollisuuden näille nykypäivän nuorille tulla kirkkoon omina itsenään. Minun sukupolvelleni sitä mahdollisuutta ei ollut.
Erimielisyys ja sen vahingollisuus ei katoaisi, vaikka vihkimisoikeudesta luovuttaisiin. Saa tilanne jatkuisi senkin jälkeen. Kyse on hyväksymisestä, eikä siinä asiassa mikään muutu toimintatavan muutoksella. Kyse on paljosta muustakin, kuin vain vihkimisestä. Kyse on kokonaisen uuden kulttuurin tuomisesta kirkkoon.
Bogi arvioi perusteellisesti eri näkökulmia ja niiden piirteitä. Myös lopussa tehty huomio valtion ja kirkon käsitysten eriävyydestä on hyvä. Se, että avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio, ei luonnollisestikaan merkitse sitä, että kirkon olisi pidettävä avioliittona mitä tahansa, mitä valtio sinä pitää, vaan se liittyy juuri siihen, että se on ulkonainen (eikä hengelinen) sosiaaliseen todelisuuteen liittyvä instituutio.
Minulle herää ainoastaan kysymys, miksi rajoittaa siunaaminen vain samaa sukupuolta oleviin pareihin, ts. yksittäiseen elämäntilanteeseen. Yhtä hyvin voisi siunata esim. seurustelevia, kihlapareja, tai eettisissä sitoutuneissa monisuhteissa eläviä. Jälkimmäinen voi kuulostaa radikaalilta siinä kulttuurissa, missä elämme, mutta sille on vieläpä vahvat vanhatestamentilliset esikuvat, ja Uuden testamentin seurakunnissa on myös ollut tällaisia liittoja, kun pitää erikseen mainita, että seurakunnan kaitsijan tulee olla yhden vaimon mies.
Joku ajattelee ehkä siunaamisen virallisena tunnustamisena, jolloin halutaan rajoittaa se vain joihinkin muodollisesti hyvin vakaviin tilanteisiin. Minusta on kuitenkin hyvä toivoa ja rukoilla Jumalan läsnäoloa monissa vaiheissa elämää: yrittää tunnistaa niitä lahoja, jota on saanut, pyrkiä tuomaan niitä Jumalan eteen, pyytää anteksi syntejä ja rukoilla siunausta ja johdatusta tulevaisuuteen.
Avioliittoon siunaaminen tai vihkiminen Raamatun mukaan on miehen ja naisen välinen liitto, siitä ei ole mitään vaihtoehtoa. Eikö kirkko voisi luopua samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ja antaa viranomaisten tehdä vihkimisen, koska juridisesti se on aivan sama, samat oikeudet kuin kuin jo pari vihittäisiin kirkossa.
”19:5 ja sanoi: ’Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi’
19:6 Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”
Tässä jakeessa sana, VAIMO, kertoo Jumalan tahdon. Missään kohdassa Raamattua ei kerrota samaa sukupuolta olevasta avioliitosta. Asia on niin tärkeä että kyllä siitä olisi Raamatussa maininta jos ei avioliitto olisi vain miehen ja naisen välinen.
Kirkko voi vihkiä ja siunata samaa sukupuolta olevat avioliittoon mutta Raamatun mukaan Jumala ei siunausta anna. Kysymys nyt on siitä uskommeko Raamatun sanaan vai emme.
Jumala on kyllä siunannut minun ja vaimoni vuosikymmeniä kestäneen liiton. Joka ilta sitä yhteisessä rukouksessa edelleen pyydämme. Enkä oikein tiedä enkä ymmärrä, miksi ja miten jotkut ihmiset voisivat tämän Kaikkivaltiaan siunauksen meiltä poistaa.
Ehkä toisten kristittyjen sisarien ja veljien halveksunta ja mollaaminen tuottaa joillekin mielihyvää. Ehkä tuntevat olevansa parempia kristittyjä. Ehkä tuntevat omaavansa sen ainoan oikean raamatuntulkinnan. Ehkä johonkin noin kuuteen raamatunjakeeseen perustuu koko heidän uskonsa. Tulkoot he siinä uskossaan autuaiksi.
Asia on henkilökohtainen myös monille niille, joiden on pakko lähteä omasta rakkaasta kirkostaan ja sen viroista.
Heidänkin kohdallaan asia on hyvin henkilökohtainen.
On kuin Pekka Pesonen puhuisi juuri minusta. En enää edes pysy laskuissa, miten monta kertaa minua on kehotettu jättämään kirkko puolustaessani vähemmistöjen oikeutta tasavertaiseen kirkon jäsenyyteen. Olen koko ikäni käynyt lähes joka sunnuntai kirkossa enkä tunne koko suvussa tai isovanhenmissa ketään, joka ei olisi kirkon jäsen. Nyt olen kuulemma joku ulkopuolelta huutelevat radikaali liberaali, joka ei kuulu seurakuntaan. Kyllä tällainen satuttaa ja panee miettimään, mutta onneksi kukaan kuka tuntee minut tai on kohdannut minut ei ole tullut sellaista sanomaan. Onko sinulle Pekka tultu sanomaan tällaista, kun annat ymmärtää että sinut pakotetaan jättämään kirkko?
Väärinkäsitykset on aina mahdollisia, joten niistä ei tarvitse ottaa nokkiinsa. Mitään sellaista en ole kirjoittanut, että itse olisin eroamassa kirkosta. Ei minulla ole mitään tarvetta siihen. Monilla muilla sen sijaan on. Heidänkin näkemyksensä on hyvä ottaa huomioon. Heidän tilanteensa huomiotta jättäminen on juuri samaa kovuutta, jota tässä valtataistelussa molemmin puolin on paljon.