Anekauppa ja omientuntojen sitominen palanneet kirkkoon

Prolegomena:

Oheinen teksti on kommenttipuheenvuoro, jonka pidin lauantaina (21.1.) Savonlinnassa alkaneen paikallisen seurakunnan ja Kallion seurakunnan yhteisessä reformaatioviikon tilaisuudessa. Kommentoin kirkkoherra Sammeli Juntusen esitelmää, jonka hän otsikoi "Reformaatiossa on kyse Jumalan sanasta".

 

2000-luvulla on julkaistu joidenkin historioitsijoiden pohdintoja siitä, mitä olisi tapahtunut, jos reformaatiota ei koskaan olisi ollut? Samankaltaisia ”entä jos” -tyyppisiä pikku esityksiä monesta muustakin historian vaihtoehtoisesta kulkumahdollisuudesta on helppo löytää internetistä.

Jos Martti Luther olisi vaiennettu Wormsin valtiopäivillä, emme olisi hänestä koskaan kuulleet. Hän olisi päättänyt päivänsä tekojaan katuvana munkkina tai muuna kirkonmiehenä, ja hänen muistonsa olisi häipynyt ajan virtaan. Kukaan ei olisi heittänyt pirua mustepullolla.

Maailmanhistoria olisi kulkenut toisin. Katolinen kirkko olisi nykyistäkin mahtavampi maailmassa. Tätä en sano jonkinlaisena pahana asiana. Uskonsodat, kenties monet muutkin sodat olisivat jääneet sotimatta. Tai sitten olisi sodittu jostakin muista syistä.

Pohjolan historiakin olisi kulkenut toisin. Koska raamatunkäännökset kansankielille ja monien kansankielien kehittyminen sivistyskieliksi olisi tapahtunut paljon myöhemmin, Suomen heimot olisivat kenties jo sulautuneet kielellisesti Ruotsin valtaväestöön. Ehkä tämäkin tilaisuus olisi ruotsinkielinen pyhimysjuhla, jossa kardinaalien Sammeli Juntusen ja Teemu Laajasalon johdolla kiiteltäisiin Kaitselmusta siitä, että Suomen kansa sai kerran armon tulla katoliseksi.

 

Onko kirjoitettava uusi kirkko-oppi ja omaksuttava vähemmistöidentiteetti?

Todellisuudessa näin ei tietenkään olisi käynyt. Martti Lutherin nosti esiin aika: ellei reformaatiota olisi aloittanut 1500-luvun alussa tämä saksalainen munkki, sen olisi ennemmin tai myöhemmin tehnyt joku toinen. Reformaation imu oli valtava, kuten Sammeli Juntunen äsken kuvaili.

Sammeli Juntunen kyseli esityksessään myös sitä, voisiko ”tämä”, siis kaiketi Lutherin uudistava työ, onnistua nykyisin. Kysymyksen taustalla lienee oletus siitä, että kirkko kaipaa ydinasioittensa kirkastamista.

Kuten Juntunen esityksensä loppupuolella kuvaili, reformaatioajan ihminen uskoi Jumalan olemassaoloon ja hyväksyi yleisesti kristinuskon suuren kertomuksen: Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa, kuoli meidän syntiemme tähden ristillä. Kaikki se tunsivat ja hyväksyivät.

Tänään on toisin. Kristinoppia ei suomalaisten keskuudessa tunneta kuten ennen, eikä sen oppeja pidetä niin tosina kuin ennen. Tässä tietenkin oletamme, että kyselytutkimuksilla kyetään tavoittamaan jonkinlainen todellinen kuva siitä, mitä mieltä ihmiset, kirkon jäsenet ovat.

Mutta oli aika, että moni osasi Vähän Katekismuksen, ehkä myös kristinopin jopa ulkoa.

On myös kovaa dataa. Kirkon jäsenmäärä vähenee ja myös kasteiden määrissä on huolestuttavia trendejä, ainakin alueellisesti. Aikanaan tästä kaikesta seuraa kirkon näkökulmasta uusia ongelmia. On tehtävä valintoja. Kehitämmekö uutta kirkko-oppia, vähän anglikaaniseen tai Venäjän ortodoksisen kirkon tyyliin, jossa kirkon muodollinen jäsenyys ei enää olekaan tärkeää, pikemminkin se, että on joskus tullut kastetuksi ja että ainakin asenne kirkkoa kohtaan on kohdallaan? Vai opetellaanko uutta vähemmistöidentiteettiä, joka esimerkiksi Helsingissä on joillakin alueilla jo totta – tätä asiaa nyt kuitenkaan suurentelematta.

Nykysuomalainen harhailee elämässään markkinahenkisen kapitalistisen kulutuskulttuurin ja piilososialistisen, himoverottavan ja kontrolloivan holhousvaltion kaksinkertaisissa kahleissa. Hän luulee itseään vapaaksi ja riippumattomaksi, vaikka hän sisäisesti ja henkisesti on kaikkia edeltäviä sukupolvia kahlitumpi. Tätäkin Sammeli Juntunen kosketteli.

Tällaisen synkistelyn yhteydessä on kuitenkin painotettava, että ihmisen osaan Jumalan luomana olentona on aina voinut kuulua myös vierauden, ulkopuolisuuden, muukalaisuuden kokemusta maailmassa. Siinä suhteessa elämämme on varmaan sellaista kuin ennenkin.

 

Anekauppa ja omientuntojen sitominen ovat palanneet kirkkoon

Jotakin reformaatioaikaan yhdistävää omassa ajassamme kyllä on. Luterilaista kirkkoamme ja kenties koko eurooppalaista protestanttisuutta vaivaa tänään identiteettikriisi. Taustalla on koko kulttuurin muuttuminen ja lopulta tiettyjä globaaleja trendejä, tapahtumia ja voimia, jotka viimeisen sadan vuoden aikana ovat järkyttäneet länsimaisen ihmisen kokemusta olemassaolosta.

Martti Luther korosti pelastusta yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Hän vastusti anekauppaa ja kirkon valtaa ylitse kristityn ihmisen omantunnon. Haluaisin kysyä, ovatko molemmat hiipineet kirkkoomme takaisin, valepuvussa tietenkin, mutta eivät aivan pyytämättä tai yllättäen.

Jotta tämän päivän suomalainen luterilainen kävisi julkisuudessa vakavasti otettavasta kristitystä, hänen on ennen kaikkea suoritettava nyt vaadittavat poliittiset ja moraaliset uhrimenot. Tässä mukauttamisen paineessa minulle tulee mieleen Aldous Huxleyn dystopian Uljas uusi maailma pulloissa syntyvien ihmisalkioiden ja pienten lasten ”olouttaminen”.

Poliittisesti korrektin ja kelvollisen kirkon jäsenen olisi hyväksyttävä se, että Raamatun ymmärtäminen oikein on eri aikoina vaihtelevaa ja korostetusti aina tulkinnasta kiinni.

No, tietysti Raamattua pitääkin tulkita ja on aina tulkittu. Kaikki me sitä teemme. Silti kirkollista menoa seuratessa näyttäisi joskus siltä, että tiukan paikan tullen likipitäen kaikki Raamattuun vetoaminen olisikin vain tulkintaa ja siksi siitä voidaan olla eri mieltä. Poikkeuksena toki aina kulloinkin poliittisesti ajankohtaan sopiva aines, joka voi sitten olla hyvinkin normatiivista. Sellainen muinainen Raamatun sana ei kumma kyllä ole vanhentunutta eikä aikaan sidottua – jos se niin sanotusti sopii pirtaan.

Ongelma on, että kaikki tämä on hyvin lakihenkistä. Pakko hengellisyydessä on ankaraa lain saarnaa, samoin pakko suvaita mitä käsketään, vaikka vastoin omantunnon ääntä. Reformaatioaikaan viitaten, olemmeko me tosiaan uudenlaisten hengellisten sääntöjen kahleissa?

Vaikka Totuutta isolla T:llä kirkon identiteettikriisin keskellä ei enää olisikaan, kunnon kansalaisen kirkon jäsenenä olisi tänään kuitenkin kumarrettava niitä uusia ”pyhimyksiä”, uusia loukkaamattomia asioita, joita kansankirkkomme sivualttareille tuodaan palvontamenoja varten: hänen on vain suvaittava sitä, mitä päivän trendi kulloinkin suvaittavaksi käskee.

Martti Luther halusi jokaisen lukevan Raamattua itsenäisesti, ilman kirkollisen vallan interventioita. Mutta tokkopa Luther silti ajatteli niin, että Raamattua tulkitsemalla voitaisiin legitiimisti päätyä melkein mihin tahansa lopputuloksiin. Luterilaisessa kirkossa ei ole paavin kaltaista opetusvirkaa, joka Raamatun tulkintaa ohjeistaisi. En minäkään kaipaa sellaista. Mutta olisiko tässä asiassa silti modernin reformaation aihetta meille? Eli että Raamattu todella on Jumalan sanaa, ihan aikuisten oikeasti Jumalan ilmoitusta.

­­­­­­­­

 

Me emme synny ateisteina

Sammeli Juntunen kiinnitti esityksessään huomiota siihen, että nykyisin meidän olisi kristittyinä entistä enemmän opetettava sitä ja puhuttava älyllisellä tasolla myös siitä, että Jumala oikeasti on olemassa.

Varmaan jossakin määrin ja joidenkin kanssa, kyllä. Itse ajattelen, että myös meissä nykyisissä ihmisissä uinuu kuitenkin luonnollinen Jumalan tuntemus. Sitä on vaikeaa meistä juuria. Emme me synny ateisteina ja taju meitä suuremmista voimista ihmisessä edelleen on. Tämä on varmasti kasvatuskysymys, mutta ei pelkästään sellainen. Kyse on jostakin, jonka Jumala on luomisessa ihmiseen istuttanut.

Mutta toki on niin, että moderni ihminen ei välttämättä osaa käyttää Jumala-tietoisuudestaan oikeita nimiä. Siksi meidän olisi sitkeästi julistettava nimenomaan persoonallisen, kolmiyhteisen Jumalan olemassaoloa. Tämä on tärkeää, koska kilpailevista selityksistä ei nykymaailmassa ole mitään pulaa.

Hyvin mielenkiintoinen ja mielestäni totuudellinen on Sammeli Juntusen ajatus siitä, että armosta puhuminen ei mene kunnolla perille, ellei ihminen ensin tiedä, mihin armo perustuu. Modernin ihmisen mahdollisesti tuntema epämääräinen paha olo ei ehkä todella helpotukaan sillä, että hänelle julistetaan armoa selittämättä ensin, että sinä olet syntinen, mutta Jeesus Kristus kuuluu olevan syntisten Vapauttaja. Tätä voisi havainnollistaa niin, että jos me nykyisin julistamme, että ”vastaus on Jeesus”, niin ihminen kysyy aivan oikeutetusti, ”mikä on se kysymys”?

 

Kirkon pitäisi pysyä kirkkona

Reformaatiota tarvitsemme siinä mielessä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon itseymmärrys pysyisi kirkkona.

Olette ehkä kiinnittäneet huomiota siihen, että esimerkiksi monien kirkkomme näkyvien puhuvien päiden suusta kuulemme tänään aika paljon puhetta sellaisista asioista kuin oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet, tasa-arvo, eettisyys ja ympäristökysymykset?

Älkää nyt käsittäkö minua väärin. Nämä ovat hyviä ja merkittäviä asioita. Totta kai näistä täytyy voida puhua kirkossakin julkisesti.

Kuitenkin tuntuu siltä, että puhe Jumalasta, Isästä, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä, synnistä, parannuksesta ja lähetyksestä, kuolemasta, tuomiosta ja iankaikkisuudesta on kirkonmiehille ja –naisille nykyisin julkisuudessa entistä vaikeampaa. Mutta eikö tämä olisi juuri sitä erityisosaamista, josta puhuu vain kirkko? Olemmeko uudenlaisten sääntöjen alla?

Viittaan tässä myös Joensuun ortodoksiprofessorin Serafim Seppälän viimesyksyineen esitelmään Espoon synodaalikokouksessa. Professori totesi siellä, että virallisesti luterilaisuus perustuu Raamattuun ja tunnustukseen, mutta niihin ei kirkon julkisuuspuheessa juuri vedota. Sen sijaan hänestä näytti siltä, että luterilaista kirkkoa ohjaavat ennen kaikkea vetoaminen tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin ja oikeudenmukaisuuteen. Raamattua ja tunnustusta voidaan sitten käyttää näiden varsinaisten premissien eräänlaisena havaintomateriaalina.

Ihmisoikeudet, tasa-arvo, suvaitseminen, yksityisautoilun välttäminen, roskien lajittelu ja metsien suojelu ovat oikeasti tärkeitä asioita. Kyllä minäkin yritän käyttää joukkoliikennettä aina kun se on järkevää. Tulin tännekin junalla.

Mutta eräässä mielessä näistä asioista puhuvat kaikki. Toki kirkonkin pitää voida ottaa näihin asioihin kantaa. Mutta ovatko nämä asiat autuuden ehtoja? Niistä voi helposti tulla myös sellaisia.

Jos kirkon ääni julkisuudessa on vain tai lähinnä ihmisoikeuksien ja tasa-arvon ääni, on olemassa vaara, että 500 vuotta reformaation jälkeen kirkko ja sen itseymmärrys näyttäytyvät julkisuudessa ainoastaan erilaisia hyvinvointivaltiota täydentäviä palveluja tuottavana instituutiona, tai kansalaisjärjestönä. Sellaisesta saa toki julkisuudessa pisteitä ja hyväksyntää. Kukapa nyt vastustaisi hyvän tekemistä. En minä ainakaan. Mutta se olisi merkillinen, riisuttu, yksipuolinen ja vääristävä kuva kirkosta.

Jos se yhtään lohduttaa, ilmiö ei ole vain suomalainen. Se on ainakin yleispohjoismainen.

Luterilaisen teologisen näkemyksen mukaan kristityillä ei voi olla erityistä muita parempaa kristillistä etiikkaa. Tästä tosin voidaan ilmeisesti olla myös eri mieltä. Sen sijaan luterilaisuus liittyy luonnollisen lain myötä siihen tolkun ihmisten jakamaan käsitykseen oikeasta ja väärästä, jonka perusteella yhteiskuntaa muutenkin rakennetaan ja lait säädetään.

Mutta jos näin on, sitä suuremmalla syyllä kirkon kannattaa miettiä, mihin se vähenevät resurssinsa kohdistaa, millä kärjellä se ikään kuin hyökkää, vaikka kaikki kirkon elämän osatekijät olisivatkin mukana.

Kirkon ainoa oma asia on evankeliumi. Sitä ei julista kukaan muu maailmassa.

 

Evankelis-luterilainen kirkko on suomalaisten paras ystävä

Kaiken sanotun jälkeen haluaisin silti vielä muistuttaa, että Suomi on edelleen hyvin kristillinen maa ja kansa, ja kirkolla on tälle kansalle suuri merkitys. Lähes kaikki suomalaiset on kastettu ja useimmat lapset edelleen kastetaan. Sitten heidät opetetaan ja useimmat meistä siunataan maan poveen kristillisen menoin, ja mitä kaikkea siinä välillä tapahtuukaan. Kirkkoon kuuluu kansan suuri enemmistö.

Seurakunnat toimivat arkista ja pyhää työtään tehden kaikkialla Suomessa. Kirkolla lienee maailman kirkkojen kaikkein koulutetuin työvoima ja globaalissa vertailussa aivan loistavat resurssit melkein vaikka mihin. Kirkon yhteiskuntasuhteet ovat kunnossa. Evankelis-luterilainen kirkko on suomalaisten paras ystävä ja niin haluaisin toivoa, myös kansamme turvapaikka silloin, kun ne pahat päivät ihmiselle tulevat.

Reformaation 500-vuotisjuhlan aikana kirkon pitäisi minun mielestäni luottaa itseensä, eli omiin kastettuihin jäseniinsä. He ovat kirkko. Organisaationa ja regimenttinä kirkon pitää myös rakastaa tätä kansaa, jakaa sen ilot, surut ja kohtalot ja antaa sille toivoa. Vaikka edellä kuvattuja vaikeuksia, kristillisestä perinteestä vieraantumista ja kirkon ydintä uhkaavaa hämärtymistä toki esiintyy, ei peli tässä maassa ole millään tavalla menetetty.

Kirkon jäsenmäärä voi pienentyä ja sen resurssit heikentyä. Me elämme nyt vaikeaa aikaa, mutta emme lainkaan vaikeinta aikaa, mitä kristinusko on kokenut ja eri puolilla maailmaa parhaillaan kokee.

Jos kirkko pitää itsensä kirkkona, kaikki on kunnossa ja tulevaisuus on hyvä, niin kauan kuin Jumala niin tahtoo. Uskon, että Martti Lutherkin haluaisi uskoa siihen.

 

Post illa verba textus:

Minun tekstini ymmärtämiseksi olisi varmaankin hyvä lukea myös Sammeli Juntusen teksti. Tietojeni mukaan se julkaistaan ensi viikolla Savonlinnan seurakunnan kotisivuilla.

14 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Erinomaista pohdintaa. Mutta yksiasia on jäänyt luennoitsijalta huomioimatta. Nimittäin se ,että Suomen Kirkko ei ole uskovien yhteisö , ei edes uskonnollisten yhteisö, vaan kansankirkko jonka jäseninä ovat kaikki kastetut ja kirkollisveron maksavat.

    Kansankirkon olemus on sen moninaisuus. Mikään ryhmittymä ei voi monopolisoida kirkkoa . Jollei haluta uskovien kirkkoa ,niin on hyväksyttävä kaikki suuntaukset ja ryhmittymät sekä sukupuoliset taipumukset jäsennistölle.

    Jos kansankirkkoa aletaan reformoimaan niin silloin sen moninaisuus häviää ja monet ryhmittymät joutuvat perustamaan omia kirkkokuntiaan. En usko näin käyvän ,koska verojen antamista helpoista veroista ei suosiolla haluta luopua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Jussi Rytkösen kirjoitus toistaa teemoja, joista hän kirjoittaa usein. Yksi niistä on tasa-arvo-ja ihmisoikeusetiikan kritisointi. Rytkösen ajattelu etenee jokseenkin samalla tavalla kuin muissakin hänen kirjoituksissaan. Toisaalta hän sanoo:

    “Älkää nyt käsittäkö minua väärin. Nämä ovat hyviä ja merkittäviä asioita. Totta kai näistä täytyy voida puhua kirkossakin julkisesti.”

    Mutta toisaalta hän sanoo:

    “Mutta eräässä mielessä näistä asioista puhuvat kaikki. Toki kirkonkin pitää voida ottaa näihin asioihin kantaa. Mutta ovatko nämä asiat autuuden ehtoja? Niistä voi helposti tulla myös sellaisia. Jos kirkon ääni julkisuudessa on vain tai lähinnä ihmisoikeuksien ja tasa-arvon ääni, on olemassa vaara, että 500 vuotta reformaation jälkeen kirkko ja sen itseymmärrys näyttäytyvät julkisuudessa ainoastaan erilaisia hyvinvointivaltiota täydentäviä palveluja tuottavana instituutiona, tai kansalaisjärjestönä. Sellaisesta saa toki julkisuudessa pisteitä ja hyväksyntää. Kukapa nyt vastustaisi hyvän tekemistä. En minä ainakaan. Mutta se olisi merkillinen, riisuttu, yksipuolinen ja vääristävä kuva kirkosta.”.

    Rytkönen näyttää tarkoittavan, että Ihmisoikeus-ja eettiset asiat ovat tärkeitä, mutta koska niistä puhuvat “kaikki” (esim. nykyinen hyvinvointivaltio) niin kirkon ei pitäisi puhua niistä, vaan evankeliumista, josta ketkään muut eivät puhu.

    Mielestäni Rytkösen kirjoitus antaa sellaisen vaikutelman, että hän ei pidä kirkon sisäisten eettisten ongelmien (mm. perinteisen opetuksen koskien naisia, seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjä jne.) esiinnostamisesta ja niistä keskustelemisesta. Ihmisoikeuspuhe kirkoissa liittyy nykyään nimittäin yleensä juuri kirkon omien perinteiden kriittiseen arviointiin. Koska Rytkönen ei tästä pidä, hän antaa ymmärtää että perinteiden kriittinen uudelleenarviointi on uhka kristinuskon ydisasioille ja evankeliumille,ja että evankeliumin ja ihmisoikeuksien välillä olisi jonkinlainen vastakkainasettelu.

    Rytkönen antaa myös ymmärtää että asiat olivat ennen paremmin, ihmiset olivat vapaampia ja kirkkokin keskittyi ensisijaisesti omiin ydinalueisiinsa. Rytkösen mukaan nykyihminen on “henkisesti kaikkia edeltäviä sukupolvia kahlitumpi”. Mutta onko näin? Olen lukenut tutkimuksia siitä mitä käytännön kirkkokuri oli Suomessa vaikkapa 1800-luvulla. Kirkko normitti ja kontrolloi ihmisten elämää sen kaikilla alueilla (etenkin seksuaalisuuden alueella). Sanktioita jaeltiin, jos joku ei ollut normin mukainen. Kirkot ja uskonnolliset yhteisöt eivät nykyäänkään julista vain evankeliumia, eivät nekään vanhat kirkot, joiden eettistä linjaa toimittaja Rytkönen näyttää ajattelevan erityisellä myönteisyydellä (Katolinen kirkko ja ortodoksikirkko). Kristilliset kirkot Afrikassa kannattavat mm. pitkiä vankeusrangaistuksia homoseksuaalisista suhteista. Venäjän ortodoksikirkko kannattaa homopropagandalainsäädäntöä ja juuri saimme eilen lukea Helsingin Sanomista että se kannattaa Venäjän duuman nykylinjaa siitä, että perheväkivalta (esim. lasten ruumiillinen kurittaminen ja vaimon lyöminen) ei ole enää rikos vaan “hallinnollinen rike”, josta saa lievempiä rangaistuksia kuin ennen.

    Rytköstä näyttää harmittavan, että nykyään kirkoissa esiintyy perinteiden kriittistä uudelleen arviointia. Häntä ei erityisemmin harmita etiikasta, moraalista jne. puhuminen, olipa sitä paljon tai vähän, kunhan kirkon sisäisiä eettisiä epäkohtia ei arvioida kriittisesti. Tällainen eettisyys on “liiallista”.

    Eikö kirkkojen pitäisi puhua sellaisista asioista (ihmisoikeudet, ympäristöasiat jne.) joista “kaikki muut” jo puhuvat?

    Eikö kirkon pitäisi puuttua omiin sisäisiin eettisiin epäkohtiinsa (ja harjoittaa kriittistä eettistä itsearviointia) koska “kaikki muut” jo harjoittavat ihan tarpeeksi eettistä kriittistä itsearviointia? (pitäisikö siis joidenkin muiden kuin kirkon ihmisten puuttua kirkon sisäisiin eettisiin epäkohtiin, vai eikö kenekään pitäisi puuttua kirkon eettisiin epäkohtiin?) Ja eikö kirkon ja kristittyjen ihmisten pitäisi kantaa vastuuta ympäristöstä, koska muut yhteisöt ja ihmiset kantavat jo aivan riittävästi vastuuta ympäristöstä? Eivätkö kristityt ihmiset ja kirkot ole yhtä lailla roskien ja jätteiden tuottajia ja ympäristön resurssien käyttäjiä – ja vastuussa näistä asioista – kuin muutkin?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jari Haukka sanoo:

      HYvä Sari R-L

      Ei ole olemassa yhteisöä nimeltä “ortodoksikirkko”, tarkoitit varmaankin ortodoksista kirkkoa.

      Muuten en rohkene kommentoida monissa yhteyksissä julistamaasi sekularistis-ateistista ideologiaasi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Sari R-L: “Rytkönen näyttää tarkoittavan, että Ihmisoikeus-ja eettiset asiat ovat tärkeitä, mutta koska niistä puhuvat “kaikki” (esim. nykyinen hyvinvointivaltio) niin kirkon ei pitäisi puhua niistä, vaan evankeliumista, josta ketkään muut eivät puhu.”

      Näin Rytkönen ei todellakaan kirjoittanut. Päinvastoin. Hän painotti sitä, että puhuessaan varsinaisesta asiastaan (evankeliumista, kolmiyhteisestä Jumalasta ja hänen työstään) kirkko ei voi vaieta myöskään ihmisoikeuksista.

      Jussi Rytkönen: “Mutta eräässä mielessä näistä asioista puhuvat kaikki. Toki kirkonkin pitää voida ottaa näihin asioihin kantaa. Mutta ovatko nämä asiat autuuden ehtoja? Niistä voi helposti tulla myös sellaisia.”

      Juuri tästä on kyse: onko myönteinen suhtautuminen esim. samaa sukupuolta olevien parisuhteiden (avioliiton) sallimiseen kirkossa autuuden (pelastuksen) tai edes paremman kristillisyyden ehto. Onko?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Jussi Rytkönen :”On myös kovaa dataa. Kirkon jäsenmäärä vähenee ja myös kasteiden määrissä on huolestuttavia trendejä, ainakin alueellisesti. Aikanaan tästä kaikesta seuraa kirkon näkökulmasta uusia ongelmia. ”

    Tuon näkökulman voisi hyvin olettaa kuuluneen omana aikanaan myös Lutherille. Renessanssin aika oli käsillä. Perspektiivi oli tullut taiteesen ja Ikonien taustoilta alkoivat hävitä taivaskuvat tehden tilaa maallisemmille maisemille. Tuossa vaiheessa katolinen kirkko kielsi uusien ikonien maalauksen ja Luther muiden kirkonmiesten mukana oli huolissaan siitä, että ihmiset olivat “kadottamassa taivaan” näköpiiristään ja pelkäsi, että tuo “kadotus” olisi ikuinen.

    Eihän se “kadotus” ikuinen ollut eikä taivas kadonnut mihinkään, vaan muutos tapahtui ainoastaan ihmisten ajattelussa ja tietoisuudessa. Harmi, että esim. Giordano Bruno poltettiin roviolla siksi, että hän esitti hypoteesin, että maapalloa ei voi määritellä maailmankaikkeuden keskipisteeksi, koska maailmankaikkeus on ääretön. Ei hän kyllä sanonut sitäkään, etteikö niin voiskini olla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jussi Rytkönen sanoo:

    Kunnioitetut lukijat, valitettavasti tekstissäni on pieni asiavirhe. Siteerasin professori Serafim Seppälää muistinvaraisesti väärin.

    Syyskuussa Espoon hiippakunnan synodaalikokouksessa hän sanoi vaikuttavan siltä, että “tasa-arvo, ihmisoikeudet ja suvaitsevaisuus” (ei siis “oikeudenmukaisuus”) olisivat luterilaisuudessa asioita, joita ei tarvitse perustella millään ja joita käytetään – Raamatun ja tunnustuksen asemesta – omien näkemyksien perusteluina.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Jussi Rytkönen :”Syyskuussa Espoon hiippakunnan synodaalikokouksessa hän sanoi vaikuttavan siltä, että “tasa-arvo, ihmisoikeudet ja suvaitsevaisuus” (ei siis “oikeudenmukaisuus”) olisivat luterilaisuudessa asioita, joita ei tarvitse perustella millään ja joita käytetään – Raamatun ja tunnustuksen asemesta – omien näkemyksien perusteluina.”

    Kiitos selvennyksestä. Henk.koht. olen tässä, kuten monessa muussakin asiassa samaa mieltä Serafim Seppälän kanssa, vaikka en vajavaisine kykyineni pysty selvittämään asioita “populistisesti”. Tärkeä näkökulma mm. avioliittoa koskevassa teologisessa “eipäs-juupas” väittelyssä mielestäni on, että keskustelu ei pääty Raamattuun, vaan alkaa siitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sari Roman-Lagerspetz sanoo:

    Jussi Rytkönen kirjoittaa:

    “…kunnon kansalaisen kirkon jäsenenä olisi tänään kuitenkin kumarrettava niitä uusia ”pyhimyksiä”, uusia loukkaamattomia asioita, joita kansankirkkomme sivualttareille tuodaan palvontamenoja varten: hänen on vain suvaittava sitä, mitä päivän trendi kulloinkin suvaittavaksi käskee.”

    Rytkösen kirjoituksesta ei kuitenkaan käy ilmi, mitä nämä “uudet pyhimykset, loukkaamattomat asiat” ovat, joita päivän trendien mukaan tulisi suvaita? Rytkönen vaan noin yleisellä tasolla näyttää vastustavan “suvaitsevaisuuden kahleita”.

    Kun tarkastelee menneisyyttä niin kirkossamme, tai Suomessa ylipäätään, ei ollut esimerkiksi sellaista nykytrendiä, että juutalaisia tai juutalaisuutta pitäisi suvaita. Tämän voi todeta vaikkapa lukemalla Santeri Jacobssonin kirjan “Taistelu ihmisoikeuksista” (Gummerus, 1951). Hengellisen säädyn edustajat Suomessa eivät olleet nykytrendin mukaisen “suvaitsevaisuuden kahleissa”. Jacobssonin kirjasta voi lukea hengellisen säädyn edustajien puheita koskien “juutalaiskysymystä”. Entäpä nykyinen suvaitsevaisuustrendi koskien ylipäätään toisuskoisia? Tällaisia suvaitsevaisuuskahleita ei ollut ennen. Uskonnonvapauskin on huomattavan nuori nykytrendi, joka “kahlitsee” ainakin siten, että esimerkiksi kaikkia suomalaisia ihmsiä ei voida pakottaa enää kuulumaan ev.lut.kirkkoon kuten ennen oli laita.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Sari R-L :”Rytkönen vaan noin yleisellä tasolla näyttää vastustavan “suvaitsevaisuuden kahleita”.”

      Samoja kahleita kyllä vastustan itsekin, kun en ymmärrä, että miksi esim. meidän puolueisiin sitoutumatonta, veloituksetonta ja mielestämme myös yhteisöllistä lähimmäisenrakkautta ilmentävää vapaaehtoistyötä vakaumuksemme mukaisesti tehneinä pitäisi olla halukkaita kustantamaan ikuisesti ”suvaitsevaisuutta”, jonka ilmennystä on esimerkiksi se, että voimassa olevassa kansainvälisessä asiakirjassa on säilytetty myös mm. talvisodan alkaessa neuvostokoneen tulituksen kohteeksi joutuneessa lapsiryhmässä ollutta 10-vuotiasta Suomen Suojeluskunnan sotilaspoikiin liittynyttä isääni koskevat kollektiiviset sotasyyllisyysartiklat maailman pahimmista koskaan vanhenemattomista rikoksista, enkä ymmärrä mitä ”suvaitsevaisuutta” on sekään, että mm. isovanhempiimme kuuluvat Lotta-Svärd –järjestön jäsenet joutuivat piilottamaan mm. Lotta-pukunsa ja häpeämään vuosikymmenet sitä, että he puolustivat tätä maata ja sen valtiojärjestelmää ateistisen ja diktatoorisen suurvallan hyökkäystä vastaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Eija Moilanen sanoo:

    En ota kantaa kirjoitukseen kuin siinä mielessä, että Jussi Rytkönen esittää ajatuksiaan selkeästi. Minusta on ollut kiva lukea hänen kirjoituksiaan. Sen verran totean hiukan pilke silmä kulmassa, että Sammeli Juntunen olisi varman mielissään, jos häntä tituleerattaisiin isä Sammeliksi pohdinnoissa, jos reformaatiota ei mahdollisesti olisi ollutkaan. 🙂

    Ilmoita asiaton kommentti
  • kimmo wallentin sanoo:

    “Anekauppa ja omientuntojen sitominen palanneet kirkkoon”

    Kirkollisvero = tämän päivän anekauppa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Hyvä Kimmo! Sinä sen sanoit: Kirkollisvero on anekaupan suora vastine . Joku oikeaoppinen tulee väittämään että ei niin ole . Ei voronsa maksavalle luvata syntejä anteeksi. No se on edistystä mutta kirkollisveron maksaminen on kirkon jäsennyyden ehtoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Markku: “Joku oikeaoppinen tulee väittämään että ei niin ole . Ei voronsa maksavalle luvata syntejä anteeksi.”

      Ehkä ei, mutta kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta (“Extra Ecclesiam nulla salus”), joten jos iankaikkista elämää janoaa, niin pakkohan kirkkoon on silloin kuulua ja verot maksaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ”Eli että Raamattu todella on Jumalan sanaa, ihan aikuisten oikeasti Jumalan ilmoitusta.” Siinäpä se, napakka ja hyvä toteamus. Mutta ei kun ei. Kirkko ei voi ottaa raamattukäsityksen selvittämistä työn alle. Kirkolliskokous totesi kolmisen vuotta sitten, ettei raamattukäsityksen selvittäminen kuulu kirkolliskokouksen päätöksentekoalueeseen. (Kotimaa, Antti Berg 15.5.2018). Kirkkopolitiikasta maksettava hinta on kuitenkin liian kova. Vetosin tuolloin siihen, että kirkolliskokouksen ei pitäisi tehdä päätöksiä vetoamalla sen paremmin vain raamattusitaatteihin kuin ajan henkeenkään. Raamatun arvovallan kunnioittamista olisi ottaa johtamisen vastuu. Yksityinen ihminen aprikoikoon mielensä mukaan mutta kirkko ei voi seilata miten sattuu. Tai siis, näkyy voivan.

    Ilmoita asiaton kommentti