Lokakuun 31. päivänä 1517 Luther lähetti 95 teesiään otsikolla ”Disputaatio aneiden vaikutuksesta ja voimasta” liitteenä kirjeessään Mainzin arkkipiispa Albrechtille. Kirjeessään Luther ilmaisi vakavan huolensa aneisiin liittyvästä saarnaamisesta ja käytännön toiminnasta arkkipiispan vastuulla olevalla alueella ja vaati häneltä siihen muutoksia. Samana päivänä hän lähetti toisen kirjeen omalle piispalleen Hieronymus Brandenburgilaiselle. Kun Luther lähetti teesinsä muutamille kollegoilleen ja varsin todennäköisesti myös kiinnitti ne Wittenbergin Linnankirkon oveen, hän toivoi saavansa aikaan akateemisen väittelyn avoimista ja ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liittyivät aneita koskevaan oppiin ja käytäntöön. (Vastakkainasettelusta yhteyteen, luterilais-roomalaiskatolisen ykseyskomission raportti, kohta 40)

Ei ole lainkaan varmaa, että Luther olisi aikoinaan yrittänyt vasaroida teesejään rautaiseen kirkonoveen, mutta teesit kyllä laitettiin jakoon. Ja niistähän sitten messu ja meteli syntyikin! Tuossa vaiheessa Lutherin teologiseen uudistusohjelmaan ei varmaankaan liittynyt mitään mullistavia kirkkopoliittisia pyrkimyksiä, sillä ei hänellä ollut mitään aikeita perustaa omaa kirkkoa. Kunhan vain tahtoi tukeutua Raamatun opetukseen ja tuoda esille sen todellisen sanoman. Mutta minkäs teet, kun vähän myöhemmin tuli kenkää katolisesta kirkosta.

Syksyllä 1517 Saksin alueelle oli ilmestynyt kuuluisa anekauppias, dominikaani-isä Johannes ”kun kolikko kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa” Tetzel. Tuo myyntipuhe taivaaseen vilahtavista sieluista oli suhteellisen säyseää Tetzeliä. Rankempaakin menoa löytyi. Myymiensä aneitten kautta hän lupasi armon itsensä Neitsyt Marian raiskaamiseen tai hedelmöittämiseen verrattavista synneistä ja kehuipa hän anekauppansa ansiosta pelastaneensa enemmän sieluja kuin itse Pietari saarnoillaan.  Nämä mainoslauseet olivat viimeinen pisara Lutherille. Sulkakynä ainakin alkoi heilua, vaikka vasara ei olisikaan oikeasti saanut töitä.

Ensimmäinen teesi kuuluu seuraavasti: ”Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: Tehkää parannus jne., niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta.” Parannuksesta ihminen ei siis selviä kerta kaikkiaan. Paavi ei voi antaa anteeksi muita rangaistuksia kuin niitä, jotka hän itse on määrännyt (teesi 5). Ne, jotka luulevat voivansa olla varmoja pelastuksestaan ostaessaan anekirjeen, tuomitaan ikuisesti kadotukseen niiden kanssa, jotka opettivat tämän heille (teesi 32). Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi (teesi 62). Kristittyjä pitäisi kehottaa seuraamaan Kristusta rangaistusten, kuoleman ja helvetin kautta ja siten pääsemään taivasten valtakuntaan monen ahdistuksen eikä suinkaan väärän varmuuden kautta (teesi 95).

Me luterilaiset olemme ottaneet jo vähän förskottia ensi vuoden reformaatio 500-vuotisjuhlasta. Tänään Lundissa ja huomenna Malmössä biletetään ekumeenisissa merkeissä. Suomessa Kirkon tiedotuskeskus julkaisi jokin aika sitten tiedotteen, jonka otsikossa mainittiin, että paavi Franciscus ottaa osaa reformaation muistotilaisuuteen. Well, muistotilaisuuksia pidetään lähinnä niille, jotka ovat kuolleet.

Ei kai kirkkohistorian miellyttävin paavi nyt kuitenkaan ole tullut Ruotsiin luterilaisuutta kuoppaamaan? Se olisi aika murheellinen tieto Ruttopuiston rovastille, jonka papiksivihkimyspäivä 37 vuotta sitten oli myös 31.10. Koen vihkimyspäiväni osuneen ajallisesti suorastaan naulan kantaan. Ja mitä taas tulee tähän oman kirkkoni hengellisesti velttoon nykytilaan, niin on pakko myöntää, että vasarahommiin voisi ihan hyvin käydä. Teesini koskisivat ns. halpaa armoa, jolla syntisen asemesta vanhurskautetaankin synti. Missä ihmeen vaiheessa Jumalasta on tehty jonkinlainen säälittävä lällykkä, jonka sanomisilla ei ole mitään merkitystä ihmisten omien mielipiteitten rinnalla? Ennen sentään katekismuksessakin sanottiin, että Jumalaa tulee sekä peljätä että rakastaa. Mihin se pelkääminen on jäänyt, häh?