9.11.1989

Berliinin muurin murtumisesta tulee tänään kuluneeksi 25 vuotta. Muistan tuon päivän, koska olin silloin ystävyyskoulumatkalla Tallinnassa ja kuulin tapahtumasta isäntäperheessäni Suomen televisioista. Vaikka aikaa on kulunut, mieleen on jäänyt, että perheessä oli hyvin vaikea uskoa uutista todeksi. Muuri kuitenkin oli avattu ja tapahtumat etenivät nopeasti. Kaksi vuotta myöhemmin Neuvostoliitto oli lakannut olemasta ja Viro jälleen itsenäistynyt.

Berliinin muurista tuli Euroopan toisen maailmansodan jälkeisen jaon symboli. Sodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan ja sen pääkaupungin neljään Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan miehitysvyöhykkeeseen. Neuvostoliitto miehitti kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa länsipuolta.

1940-luvun lopulla entisten Saksaa vastaan yhdessä taistelleiden liittoutuneiden välit olivat niin tulehtuneet, että Neuvostoliitto saartoi Berliinin länsivyöhykkeet kesäkuussa 1948. Tuon niin sanotun Berliinin saarron aikana elintarvikkeet oli tuotava Berliiniin lentokoneilla toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen vuonna 1949 länsimaiden vyöhykkeistä perustettiin Saksan liittotasavalta ja saman vuoden syksyllä Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (DDR). Berliinin epäselvä tilanne sai vuonna 1958 ja kesällä 1961 aikaan vakavan maailman rauhaa uhannen kriisin suurvaltojen välille. Berliinin vapaa kauttakulku uhkasi DDR:n olemassa oloa, kun miljoonat – erityisesti nuoret ja koulutetut – itäsaksalaiset pakenivat kaupungin kautta länteen. Neuvostoliitto ja DDR päättivät tämän johdosta 13. elokuuta 1961 sulkea sotavoimalla kulun länteen ja vähitellen varsinaisen betonimuurin rakentaminen erinäisine esteineen ja vartiotorneineen alkoi.

Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin valtaannousun jälkeen 1980-luvun lopulla alkaneet uudistukset johtivat siihen, että kommunistivalta alkoi vähitellen murtua itä-Euroopan maissa. Sitä, että Romaniaa ja eräitä Baltian maissa tapahtuneita aseellisia välikohtauksia lukuun ottomatta rautaesiripun nouseminen sujui verraten rauhallisesti, voidaan pitää jonkinlaisena ihmeenä.   Sittemmin maasta riippuen kehitys on demokratian näkökulmasta ollut enemmän ja vähän myönteistä. Useissa maiden kohdalla demokraattiset perinteet pitkän kommunistivallan ja sitä edeltäneet natsimiehityksen tai oikeistodiktatuurin johdosta puuttuivat kokonaan ja sen osaltaan on tehnyt demokratisoinnin vaikeaksi. Vaikka Saksassakin idän ja länsialueiden välisiä eroja voi yhä havaita, kokonaisuutena voidaan nähdä, että Saksojen yhdistyminen on pääosin onnistunut varsin hyvin. Euroopassa puhaltaa kuitenkin jälleen idän ja lännen välillä kylmät tuulet Ukrainan tapahtumien johdosta. Toivottavaa on, että vastaavanlainen maita ja kansoja jakaneiden muurien aikakausi ei jälleen palaisi maanosamme, vaan tässä suhteesta historiasta olisi opittu jotain.