12.8.2015 EKA KOULUPÄIVÄ

Koulutiellä 1966

Olisikohan ollut syyskuun ensimmäinen päivä, mutta vuosi oli kuitenkin 1966. Veljekset ovat oheisessa kuvassa yhdessä koulutiellä. Muutamaa askelta myöhemmin isonveljen ja pikkuveljen tiet eroavat Tapiolan Mäntytornin kohdalla. Ekaluokkalaisia olemme molemmat. Vanhemmat saattavat pikkuveljeni kansakouluun, minä neljä vuotta vanhempana menen oppikouluun. Ja minähän enää mitään saattajia tarvitse!

Iloitsen kahdesta asiasta: Uudesta olkalaukusta, joka erottaa opparilaiset reppuselkäisistä kansislaisista. Lukiossa hylkäsin olkalaukun ja aloin kantaa koulutarvikkeitani kangaskassissa. Vasta vanhoilla päivilläni olen palannut attasea-salkun jälkeen takaisin reppuun.

Toinen ilonaihe oli se, että isä oli vähän aikaisemmin hankkinut minulle ihka oikean kirjoituskoneen. Se oli käytetty Remington Rand, isokokoinen musta konttorikoneen rotisko, jonka jäykällä näppäimistöllä ei ollut mitään tekemistä ainakaan ergonomian kanssa. No, kaksisormijärjestelmällä se silloin toimikin. Minusta tuntui tuolloin, että nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsin. Koulumatkalla yritin olla teiden ylityksessä ihan hirveänkauheankamalan varovainen, etten jäisi auton alle ja kuolisi. Siihen olisi näet katkennut iloni suuresta aarteesta.

Jossakin vaiheessa opparia kävin konekirjoituskurssin ja opin tehokkaamman käyttöjärjestelmän, nimittäin 10-sormijärjestelmän. Silloin minusta tuntui, että lukemaan ja kirjoittamaan oppimisen lisäksi tämä sokkona kirjoittaminen oli mitä loistavin taito. Hiljattain tapahtuneen näön dramaattisen heikkenemisen myötä sokkokirjoitus on tullut aina vain tärkeämmäksi asiaksi.

Toisaalta: Eihän tämä bloggaaminen sen kummempaa ole kuin että laittaa sanoja peräkkäin ja pisteen lauseen perään. Tajunnanvirta tuo sanat sormien avulla ja näppiksen välityksellä  näyttöruudulle. Kyllä on kätevää!

Parasta Tapiolan yhteiskoulun ekalla luokalla oli ehdottomasti se, että sain Anna-Maija Raittilan uskonnonopettajakseni. Ihana ihminen, lämmin, rakastava ja rakastettava. Suurena järkytyksenä tuli tieto siitä, että Anna-Maija lähtee pois meidän koulustamme eikä opeta enää ketään. Me emme vielä tuolloin tienneet, että hiljaisuuden viljely, hengellisen kirjallisuuden kääntäminen ja runot tulisivat tekemään meidän opesta kirkollisissa kuvioissa eräänlaisen legendan jo eläessään.

Anna-Maijan lähtö ei ollut ainoa ensimmäisen vuoden mukanaan tuoma järkytys. Toinen karmea kokemus tuli kouluvuoden päätteeksi. Kevätjuhlissa meidän rehtori kuoli juhlasalissa silmiemme edessä kesken lakkiaisjuhlien. Oli juuri pitämässä puhetta korokkeella, kun sairauskohtaus iski. Kaatuessaan katsomosta katsoen oikealle hän samalla vei mennessään toisen puhujanpöntön molemmin puolin sijoitetuista koivuista. Jollakin oli dramatiikantajua, kun rehtorin takana ollut avoin punainen esirippu sulkeutui hetken hämmennyksen jälkeen. Seuraavaksi  joku opettajista kysyi mikrofonin välityksellä, että onko täällä paikalla yhtään lääkäriä tai sairaanhoitajaa. Taisi olla.

Vehnänjyvän päiväkirjassa 1963-1989 Anna-Maija kirjoittaa merkinnän 31.5.67:

Kuuntelin rehtorin puhetta.

Ajattelin: anna, Isä, minun olla tämän rakkauden ja luottamuksen arvoinen, tai: vastata kaikkeen tähän vastaisella elämälläni.

Hän puhui uskonnonopettajan tehtävästä evankeliumin julistajana ja antamisesta opettajana. Ja puhuessaan runoilijantyöhön siirtymisestäni hän lainasi Tie-runoa ja sanoi:

                           ääni lapsuususkon Jumalan

                           takaisin mua vaatii, kutsuu kotiin -

Niin, Lyyli, opettajatoveri, sanoi jälkeenpäin, että itsestäänhän Tauno puhui, itselleen. Miksi käyttikin niin moneen kertaan sanaa: jäähyväiset? Kiitosta se oli. ”Eläkää rikasta elämää” – sellaista kiitosta.

Ja sitten tapahtui se, joka on meillä kaikilla miltei vain kuin filminauhalla, ei tunteissa, sillä ei saattanut torjumatta nähdä miten hän kaatui – kuin puu kauniisti, juuri elämää, rakkautta, kiitollisuuden täyteläistä kokemusta säteillen… juuri äsken, äskeisellä sekunnilla, vaikka sydänkohtauksen oli täytynyt tulla jo ennen kuin henki jätti lopulliset hyvästinsä.

Nämä kouluun liittyvät menetykset – nyt sen vasta ymmärrän – vaikuttivat minuun niin, että tuosta syksystä lähtien lähdin lähes poikkeuksitta  kouluun apeana, allapäin. Uusi rehtori tapasi aina syksyisin pitää meille koululaisille tsemppauspuheen siellä juhlasalissa, jossa vanha rehtori… Ja uusi rehtori muistutti, että kun te nyt olette pitkän lomajakson jälkeen tulleet pirteinä alkamaan tätä uutta kouluvuotta…

Pirteä, kuka tässä on pirteä? Kesänkin juuri menetimme.

Balsamia haavoille oli, että kun tulin sitten aikanaan papiksi Vanhankirkon seurakuntaan, niin sain kohdata Anna-Maijan monen monta kertaa Bullalla, Bulevardin ja Annankadun kulmassa olevassa seurakuntien talossa. Hymy oli entinen, samoin pehmeä ja rauhallinen puhetyyli. Jos jostakin luterilaisesta ihmisestä voi sanoa, että hän rukoilee lakkaamatta, niin se on kyllä ollut Anna-Maija. Tai opettaja, niin kuin minä häntä yhä kutsuin. Hänen katseensa oli lempeä, kun hän kerran sanoi: ”Älä, Hannu hyvä,  enää kutsu minua opettajaksi. Sano Anna-Maijaksi vaan.”

Anna-Maijan hautajaispäivänä olin töissä, mutta kävi niin ihmeellisesti, että kahden toimituksen välissä oli sellainen rako, että ehdin juuri sopivasti kurvata Agricolan kirkkoon ollakseni läsnä varsinaisen siunauksen ajan.

* * * * * * * *

Muistatteko, lukijat, kuulleenne siitä vanhasta rovastista, joka tokaisi kirkossa kesken saarnan:"Hiljaa, kakarat, siellä lehterillä: minä saarnaan koko päivän!" Ruttopuiston rovasti on vielä kiusallisempi tapaus kuin tuo entinen rovasti: minä olen luvannut blogata koko elokuun ajan joka päivä. Kas, tässä teille blogi 12/31. Tuttua virttä tapaillakseni: Joka päivä on blogi uus...

siunaa koulutie

7 kommenttia

  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Sympaattinen muistelo. Kiva kun joku jaksaa blogata.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Merja Ruuska sanoo:

    Kiitos blogista. Minäkin muistan oppikouluun pyrkimisen ja sen riemun, kun pääsin. Jäimme äitini ja hyvän ystäväni kanssa odottamaan tuloksia, jotka valmistuivat illan suussa. Minä ryntäsin rehtorin kansliasta alas portaita: ”Äiti, mä pääsin oppikouluun!”

    Isä osti lahjaksi rannekellon ja se oli iso asia. Kello on vieläkin tallessa. Tuntui tosi aikuiselta 11-vuotiaalle, kun oli oma rannekello. Koulussa tykkäsin eniten äidinkielestä ja oppikirjasta ”Auringon alla”, sen saduista ja tarinoista. Myös kirja on vielä hyllyssäni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Minun oppikouluun pääsyni oli dramaattinen sikäli, että äiti vei minut Sysmän yhteiskouluun, mutta siellä ei otettukaan enää ekaluokkalaisia, oli vain ehtolaisten kuulustelut ja sen sellaista. Siitä sitten kiireesti bussilla Heinolan yhteislyseoon, jonka pääsykokeista myöhästyin puoli päivää, mutta rehtori Loiviola otti minut ystävällisesti vastaan ja järjesti suulliset kuulustelut niistä aineista (maantieto ja äidinkieli), jotka olivat olleet jo aamupäivällä. Kun muut pyrkijät palasivat ruokatauolta, jatkoin heidän kanssaan uskonnon ja laskennon osalta. Muistan aina eka kysymyksen, jonka uskonnonopettaja kirjoitti taululle: Kuka oli ensimmäinen patriarkka ja mikä oli hänen koettelemuksensa? Patriakka-sanaa en ollut ikänä kuullut, mutta koettelemus-termi avasi minulle kysymyksen. Onpa tullut myöhemmin patriakkakin tutuksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • KORJAUS: johtuukohan feminismistä vai mistä, että patriarkka-sana muuntui patriakka-muotoon edellisessä kommentissani?!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121