Kiuruveden kappalaisesta Elias Simojoesta (1899–1940) on kirjoitettu ja puhuttu paljon. Hän oli aikansa tunnettu poliittinen ja kirkollinen toimija, aatteellinen puhuja vailla vertaa.
Simojoki oli ristiriitainen persoonaa, ja hänestä on tehty milloin tinkimättömän isänmaallinen heimosoturi, puolustustahdon herättäjä tai milloin avoimen fasistinen valtiovallan vihollinen.
Elias Simojoki ehti osallistua neljään sotaan, Suomen sisällissotaan 1918, Aunuksen retkeen 1919, Karjalan vapaustaisteluun 1921 ja talvisotaan, jossa hän kuoli 1940. Simojoki oli aktiivinen myös Lapuan liikkeessä ja vasemmistolaisten kyydityksissä 1930-luvulla.
Vahvasta kirkollisesta identiteetistään huolimatta Elias Simojoki oli mitä poliittisin ja yksisilmäisin toimija. Hän oli aktiivisesti mukana Akateemisessa Karjala-Seurassa, Sinimustat-järjestössä ja Isänmaallisessa kansanliikkeessä, IKL:ssä, jonka kansanedustajana hän istui.
Simojoen tapa yhdistää kristillisyys ja isänmaallisuus johti hänet eurooppalaisen fasismin aatevarastolle. Mutta oliko hän fasisti?
***
Miikka Siirosen kirja Mustan lipun alla pureutuu Elias Simojoen aatteellisuuden ja psykologian taustoihin. Samalla hän tulee avanneeksi Suomen sisällissodan jälkeisen äärioikeiston, äärivalkoisten, ajattelumaailmaa laajemminkin.
Siironen löytää Simojoen intohimoiselle heimoaatteen, isänmaallisuuden ja kristillisyyden yhdistämiselle syitä herännäisyyden yhteisödynamiikasta sekä eurooppalaisesta kansallisuusaatteesta ja päätään nostavasta fasismista.
Simojoki – vuoteen 1926 asti Simelius – osallistui taisteluihin vuonna 1918 valkoisten puolella. Siironen pohtii sotakokemusten vaikutusta ja Simojoen kykyä selviytyä näkemästään arvelen, että Simojoki koki viholliset voimakkaasti toiseuden ja pahuuden edustajiksi. Tämä suhtautumistapa jatkui myöhemminkin ja sai käyttövoimaa samastamalla isänmaallisuuden ja Jumalan tahdon.
Uskonnon ja isänmaallis-aatteellisen toiminnan yhteiselo kuului Simojoen ajatteluun jo varhain. Hän ikään kuin jumittui nuoruutensa ihanteisiin ja sotaretkillä koettuun aseveljeyteen ja sen mytologisointiin.
Toimiessaan IKL:n Sinimusta-nuorisojärjestön johtajana hän pääsi toteuttamaan sisäistä kutsumustaan.
Siironen kirjoittaa: ”Elias teki paljon muuttuakseen nuorison kaltaiseksi – yhden asian ihmiseksi. 35-vuotiaana ‘musta Simppa’ oli aikuisen ihmisen vallalla ja kokemuksella varustettu, mutta teini-ikään psykososiaalisesti jumittunut. Oivallinen roolimalli itseään etsivälle nuorisolle siis.”
***
Jos Elias Simojoki olisi ollut vain poliittinen agitaattori ja kansanvillitsijä, hän ei ehkä olisi niin kiinnostava hahmo. Hän oli myös pappi ja toimi tavallisessa seurakuntatyössä tuntien siihen myös kutsumusta. Häntä on luonnehdittu vilpittömäksi kristityksi, lapsirakkaaksi ja runojen ystäväksi.
Kiuruveden syrjäseuduilla Simojoki näki kansan köyhyyttä ja kurjuutta, joka kosketti häntä syvästi. Kansanedustajana hän yritti puhua myös työväen asian puolesta. Työväestön voittaminen IKL:lle oli Simojoesta ratkaiseva kysymys, samoin IKL:n toiminta työväestön hyväksi oli yhteiskunnallista vanhurskautta.
Siirosen mukaan Simojoki ei kuitenkaan hahmottanut työväenluokkaisuutta kulttuurisena kysymyksenä. Hänestä työväki oli marxilaisuuden ja kapitalismin sokaisemaa, josta vain isänmaa ja Jumala heidät voisi pelastaa.
Kirkon piirissä äärivalkoinen ajattelu ja Simojen yltiöisänmaallinen toiminta sai jonkin verran ymmärrystä, mutta kirkon ajattelun mannekiiniksi hänestä ei ollut. Kiuruvedellä jopa kerättiin adressia hänen erottamisekseen.
Rakastetusta ja ihaillusta kappalaisesta oli tullut hämmästyksen ja jopa pilkan aihe.
Simojoen luoma aatteellinen kupla puhkesi ja hän joutui laajasti kritiikin kohteeksi osallisuudestaan Viron kapinahankkeisiin. Kotimaa kirjoitti tuolloin, että Simojoen isänmallisuus tai osallistuminen politiikkaan ei ollut sinänsä ongelma, mutta hänet vallannut ”väkivallan ja laittomuuden henki” sen sijaan olivat.
***
Entä oliko Elias Simojoki oikeasti fasisti? Kysymys vilahtaa pitkin Siirosen kirjaa, jossa lainataan aikalaisia, joiden mukaan Simojoki ei pohjimmiltaan ollut fasisti. Suoraa yhtäläisyyttä esimerkiksi Italiaan ja Mussoliniin ei haluttu tehdä.
Siironen kuitenkin tulee toisenlaiseen loppupäätelmään. Jos ajattelusi on yhteistä fasismille ja toimit kuin fasisti, niin etkö myös silloin ole sellainen. Simojoki oli monista eri näkökulmista katsottuna täysiverinen fasisti, ja sellaisena aikansa paljastava peili.
Siiroselle Simojoki on poikkeusyksilö, joka pesusienen tavoin imi itseensä maailmasotien välisen ajan aatteellisuutta. Suomessa hän oli poliittisilla ylikierroksilla käyvä äärivalkoisten soihdunkantaja. Hän eli heimoisänmaallisen lumouksen ilmapiirissä ja yritti toiminnallaan synnyttää sitä muissa.
”Elias Simojoen utopia oli kansallinen ja hengellinen herätys. Hän kytki kohtalonsa eurooppalaiseen fasistiseen liikkeeseen, joka tuhoutui sytyttämässään maailmanpalossa”, Siironen summaa näkemystään.
Mustan lipun alla on vauhdikkaasti ja suorasukaisesti kirjoitettu.
Miikka Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena. 328 s.
Kuva: Oulun maakunta-arkisto. Elias Simojoki mustapaitaisena uskon ja isänmaan miehenä. Hänen tähtensä alkoi sammua 1930-luvun loppupuolella, ja häneen kohdistui voimakasta kritiikkiä.
Ilmoita asiavirheestä