Sata vuotta sitten viidesläisyys oli kirkon merkittävin uudistusliike. Se vastasi ajan haasteeseen ja toi kristinuskon sanoman teollistuvaan Suomeen, jossa vanhan kirkon rakenteissa ei osattu johdattaa murrosajan ihmistä Jumalan kohtaamiseen. Jumalan kutsuun vastattiin tässä ja nyt. Usko ja pelastus olivat ihmisen omissa käsissä eikä ulkoinen osallistuminen traditioon tyydyttänyt.
Toisen maailmansodan jälkeen viidesläisyys takertui yksilöhurskauden ja konservatiivisen etiikan tyyssijaksi, joka ei halunnut lukea aikojen merkkejä. Siitä tuli vihaisten miesten liike, jota johtivat verhojen takaa voimakkaat naiset. Toisessa tulemisessaan liike uudisti kirkon työmuotoja, mutta sanoma oli vanhaa.
Jossain matkan varrella tähän osallistui myös
Eero Junkkaala
, joka on varmaan kirkon pidetyin raamatunopettaja. Lempeä lintu naakkaparvessa. Arkeologiasta väitellyt tohtori, jota omat rakastavat ja vihaavat. Eksegeetti, joka haastoi alansa toteemipatsaan Heikki Räisäsen ja pystytti teologisen instituutin yliopiston kupeeseen. Hänen oma eksegetiikkansa ei silti ollut sitä juurikaan konservatiivisempaa. Israelin ystävä, joka arvostelee Israelia ja Vanhan testamentin tutkija, joka ärsyttää kreationisteja. Mahtaako ihan tosissaan kivittää homojakaan?
Junkkaala yhdistää pirteästi omaa muistelmaansa herätysliikkeen lähihistoriaan. Kumpaankaan ei ehdi kyllästyä, kun vuoro taas vaihtuu. Omakohtaisissa jaksoissakin kirkkohistoriallinen ote säilyy. Kuvaukset 1960-luvulla uskoon tulleen nuoren evankelioimismatkasta Eurooppaan tuovat mikrohistoriallisen kurkistusluukun herätysliikkeen arkielämään.
Junkkaalan kirja on siitäkin poikkeuksellinen teos viidesläisyydestä, ettei siinä ole asiavirheitä. Tämä koskee myös kappaleita, joissa käsitellään koko suomalaista herätyskristillisyyttä. Niissä on harvinaisen hyvin päivitetty alan tutkimuksen käsitys muutamalla osuvalla vedolla sutaistuna.
Omakohtaiset näkökulmat tuovat esiin uutta tietoa. Junkkaala on itse opiskellut Helsingin Raamattukoulussa ja kuvailee järjestöä, joka yleensä on jäänyt tuntemattomaksi. Sama koskee koulun johtajatarta Kerttu Vainikaista. Viidesläisyyden nyanssit ja henkilösuhteiden kiemurat ovat hallinnassa ja lukija saa oivaltaa, mikä esimerkiksi erotti Urho Muroman Uuras Saarnivaarasta.
Omakohtainen kokemus viidennestä herätyksestä ei ole ollut monille suomalaisille pelkästään helppo rasti. Junkkaala osaa kertoa siitäkin luvussa Pyhityskristillisyyden ansa. Puolustaessaan Raamatun arvovaltaa ja kääntymisen välttämättömyyttä liikkeen papit ovat eksyneet hengelliseen väkivaltaan.
Junkkaalan kynä olisi voinut näillä riveillä olla terävämpikin. Kansanlähetys on esimerkiksi pyytänyt hurjinta rulettiaan anteeksikin. Ehkä Junkkaala on itse ollut enemmän rusikoitujen kuin kuristajien puolella ja kuvaa siksi sisäänrakennettua lakihenkisyyttä kokemuspohjaisesti.
Tultaessa lähemmäksi nykyaikaa jää herätys taka-alalle viidennen liikkeen arvioinnissa. Tämä vastaa todellisuutta. Suuret herätykset olivat jo ennen sotia, sodanjälkeinen aika merkitsi niiden järjestäytymistä ja englantilais–amerikkalaisen kristillisyyden vakiintumista. Vielä 1960- ja 1970-luvulla oli lyhyet aallot, jolloin herätyshenkisyys nosti päätään ja perinteinen tapa uskoa kokosi joukkoja.
Uudempi kohina on ollut kirkkotaistelua, jossa keskeisiä kysymyksiä ovat naispappeus, raamatuntulkinnan rajat ja seksuaalietiikka. Viidesläisyys on näissä kysymyksissä profiloitunut kirkon konservatiivifalangiksi. Junkkaalankin nippa nappa tunnistaa konservatiiviksi, mutta kirjassaan hän tekee enemmän eroa jyrkkiin heimoveljiinsä kuin kirkon valtalinjaan. Hänen herätysliikkeessään monet ovat kulkeneet samaa tietä, tosin kirkon oppositiokin on vahvistunut.
Kirjoittaja on teologian tohtori Raahesta.
• Eero Junkkaala Viides herätysliike – Näin minä sen näen. Kirjapaja 2016. 197 s.
Kuva: Esko Jämsä
Lue myös: