Internet on riitojen luvattu hiekkalaatikko. Siellä aiheet ovat monesti pieniä mutta toisinaan isoja – sellaisia, joista on vaikea sanoa mitään uutta.
Kuten elämä ja kuolema. Epäilys ja varmuus. Tiede ja usko.
Tällaisten teemojen ympärillä pyörii Eveliina Lauhion tietokirja Mihin minä uskon. Se selvittää, mitä 15 eri julkisuuden henkilöä ajattelee uskosta ja uskonnosta. Uskomusten kirjo on laaja: yksi puhuu henkioppaille, toinen pitää ateismia merkkinä järkevyydestä, kolmas uskoo Jumalaan, neljäs puhuu panteismista.
Tällainen puhe ei ole kadonnut mihinkään, mutta sen rooli on muuttunut. Uskosta puhuminen on yksi rakennuspalikka valtaisassa identiteettikeskustelussa. Sen paikka onkin luontevasti niin naistenlehtien henkilökuvissa kuin uskonyhteisön sisällä käytävässä keskustelussa. Lauhion kirjan lyhyet monologit ovat keveitä lukea. Silti niistä monessa puhuja ui yllättävän syvissä vesissä.
Rockyhtye Apulannan laulaja-kitaristi Toni Wirtanen toteaa, että häntä ärsyttää nykykirkon ”laimeana nuoriso-ohjaajana” näyttäytyvä Jeesus. Hän kertoo perehtyneensä läheisesti Raamattuun ja etsineensä pitkään Jumalaa mitään löytämättä. Kirjailija Pirkko Saisio kertoo yliluonnollisesta kokemuksesta ja siitä, kuinka hän on ateistisen perheen lapsena liittynyt kirkkoon 15-vuotiaana ja eronnut siitä 18-vuotiaana.
***
Kirjan kaltainen yleistajuinen puhe on yllättävän virkistävää, sillä samalla kun uskosta on tullut puhetta identiteetistä, siitä on tullut myös yksityistä. Ja kun uskonasiat ovat yksityisiä, niiden olemassaolo alkaa joidenkuiden näkökulmasta haipua pois. Lauhion teoksen yksi suurista onnistumisista onkin tuoda puhetta uskosta näkyvämmäksi. Parhaimmillaan Mihin minä uskon on elävä muistutus siitä, että ympärillämme on monenlaisia uskomuksia, joista valtaosaa emme allekirjoita.
Rockmuusikko, kirjailija ja vankkumaton ateisti Kauko Röyhkä puhuu uskosta tavalla, joka varmasti loukkaa monia uskovia. Samoin kansanedustaja Päivi Räsäsen käsitykset saavat varmasti monen maallistuneen pyörittelemään silmiään.
Mitään uutta haastatellut eivät keskusteluun tuo. Kirjan anti onkin eri näkökulmien avaamisen lisäksi puhdas tirkistely. Julkkisten yksityiselämä ja ajatukset kiehtovat aina, se selviää jo seuraamalla uutisointia esimerkiksi juontaja Axel Smithin oikeudenkäynnistä.
Erityisen mielenkiintoista on lukea Helsingin hiippakunnan piispan Irja Askolan uskosta, sen ylä- ja alamäistä. Hän piirtää runolliseen tyyliinsä vivahteikkaan kuvan siitä, miten hänen uskonsa on elämän myötä muuttunut. Askolan lahjakkuus kielenkäyttäjänä näkyykin hänen vaivattomuudessaan kuvata monimutkaisia ilmiöitä, kuten vuotta elämässään epäilysten ja epäuskon painamana.
***
Heikkouksiakin kirjassa on. Pitäytyminen julkkisten monologimaisissa kertomuksissa tekee kirjasta toisteisen. Pekka Poudan, Tuomas Enbusken ja Kauko Röyhkän näkökulmat ovat hyvin samanlaisia, vaikka Röyhkä onkin mielipiteissään huomattavasti röyhkeämpi kuin lempeämpi Pouta. Toisaalta kirjan rakenne tekee tylsien kohtien yli hyppäämisestä helppoa.
Mihin minä uskon on suurempi kuin osiensa summa. Erilaisia näkökulmia tärkeämpää on se, että tällainen erimielisten puhe tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta. Kirkossakin eri näkemykset avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta tuntuvat vuosien riitelyn jälkeen yhä huutavan toistensa ohi. Näinä aikoina monelle on tärkeää keskittyä puhumaan samanmielisten kanssa ja lukemaan uutisia vain omasta näkövinkkelistään.
Omaan maailmankuvaansa ja -katsomukseensa käpertymistä voi ehkäistä sillä, että avaa suunsa ilman pyrkimystä käännyttää toista omalle puolelleen. Keskustelun voi aloittaa vastaamalla kysymykseen, mihin minä uskon.
Kuva: Olli Seppälä