Haluatko kertoa Jeesuksesta, mutta sopivaa tilaisuutta ei tunnu löytyvän ja sanat juuttuvat kurkkuun? Viisi jäsentä kirkon evankelioimistyön toimikunnasta kertoo oman tapansa.
1. Katan kenttäaterian
Pyrin kattamaan ihmiselle kenttäaterian eli jonkin siunaavan evään heti nautittavaksi, ilman ehtoja. Usein muistutan ihmistä hänen kasteestaan, jossa hänelle on annettu pelastuksen lahja.
Jos ihmistä selvästi painaa suru, katumus tai pelko, saatan ehdottaa, että rukoilisin hänen puolestaan, siunaisin hänet tai julistaisin synninpäästön. Se on ollut monelle hätkähdyttävän hyvä kokemus, vaikka teen sen äärimmäisen arkisesti yksinkertaisin sanoin.
Olen aktiivinen ottamaan kontaktia, sillä kiinnostun luontaisesti ihmisistä ja heidän elämäntarinoistaan. Keskustelussa syntyy usein aivan itsestään väylä, jossa voin rohkaista ihmistä luottamaan Jumalaan ja Jeesukseen.
Ammattini on jo itsessään kristillinen todistus, vakaumusta ei tarvitse alleviivata. Heittäydyn kyllä innokkaasti kertomaan elämästäni ja Jumalasta, jos toinen siihen yllyttää.
Heli Karhumäki,
Sana-lehden päätoimittaja
2. Puhun kuulijoille tutuista asioista
Konfirmaatiomessussa pidin saarnan käyttäen kuvia uutisista ja tutuista TV-sarjoista, kuten House ja Downton Abbey. Porukka kuunteli hievahtamatta ja hörähteli oikeissa kohdin kevennyksille. Tajusin, että viesti meni perille. Jälkeenpäin eräs isä tuli kiittelemään ja keskustelimme uskosta ja rippikoulun merkityksestä.
Viestin perillemeno ja uskon syntyminen ovat mystisessä vuorovaikutuksessa keskenään. Koskaan ei voi tietää, mitä sana herättää. Myönteisestäkin palautteesta on vielä matkaa Jumalan herättämään uskoon. On pidettävä pää kylmänä, ettei rakastu myönteisen palautteeseen, vaan jättää tilaa ja aikaa tuolle mystiselle vuorovaikutukselle.
Jouni Turtiainen,
Espoonlahden seurakunnan kirkkoherra
3. Ystävystyn uusien ihmisten kanssa
Evankeliointi on elämäntapa, jossa ystävystyn sellaisten lähipiirissäni elävien ihmisten kanssa, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.
Elämäntavassa on neljä askelta: Siunaan, ystävystyn, autan missä voin ja kerron Jeesuksesta.
Tämä todella toimii, ja Jumala johdattaa tilanteita joskus hyvinkin yllättävillä tavoilla.
Sointu Kaikkonen,
Kangasalan seurakunnan lähetyssihteeri
4. Olen mies, jota ei tarvitse pelätä.
Jeesus on valloittava ja turvallinen persoona, hyvin harvat oikeasti vastustavat häntä, jos saavat mahdollisuuden tutustua. Minun käytöksestäni ei valitettavasti voi aina sanoa samaa. Rukoilen, että Jeesus auttaisi minua olemaan sellainen mies, jota lähimmäiseni eivät pelkää ja jonka he voivat hyväksyä ystäväkseen.
Jos olen luotettava henkilö omissa ihmissuhteissani, tulee sekin hetki, jossa saan kertoa sen toivon perustasta, jolle rakennan elämääni.
Evankeliointi on kylmä ja kapea ilmaisu, melkein kuin kaupattaisiin pölynimureita ovelta ovelle. Minulle tärkeintä on evankeliumin ydin, Jeesus Kristus. Kerron hänestä niin kuin muistakin minulle rakkaista persoonista. Heidän tuntemisensa välittyy minusta koko elämäni kautta.
Se, ottaako joku vastaan Jeesuksen omaksi Vapahtajakseen, on hänen ja Jeesuksen välinen asia. Minä saan olla Jeesuksen rakkauden välittäjänä ja kohteena.
Arto Valkeapää,
Kansan Raamattuseuran julistaja
4. Puhun viran puolesta
Olen huono evankelioija, jos evankelioiminen tarkoittaa sitä, että siviili-Marko kysyy tutulta tai tuntemattomalta: ”Haluatko kuulla Jeesuksesta?” Sitten kyllä osaan puhua, jos annetaan estradi kirkossa tai rippikoulussa, jonne saan tulla papin paita päällä. Virka ja papin kaulus antavat luvan.
Jeesustelu koetaan usein naisellisena, mutta se on suoraselkäinen mies, joka tekee sitä mitä virka edellyttää.
Marko Sagulin,
Kangasalan seurakunnan nuoriso- ja nettipappi
5. Kerron tosikertomuksia
Minua pyydettiin pitämään jouluhartaus Lions-järjestössä. Käytin Riitta Lemmetyisen kirjoittamaa tositarinaa DDR:n aikana pakkoadoptoidusta pojasta. Itä-Saksassa lapsia vietiin pois kristityistä perheistä ja heidät annettiin ateistien kasvatettaviksi.
Eräs henkilö kertoi ihmetelleensä, että tällaisessa tilaisuudessa on mukana uskonnollinen ulottuvuus. Hänen mielestään puheeni osui kuitenkin kohdalleen, sillä ”siinä ei ollut lainkaan liturgiaa”.
Pyrin yksinkertaisuuteen. Evankeliumia ei tarvitse keventää, mutta yritän tehdä sen mahdollisimman ymmärrettäväksi juuri kyseiselle joukolle. Tosikertomukset ovat siihen sopivia, ne murtavat jään.
Osmo Kontinen,
Joutsenon seurakunnan juuri eläkkeelle jäänyt kirkkoherra
Lue Riitta Lemmetyisen kertomus Jouluksi kotiin (teoksesta Tämä on se päivä, Perussanoma 2013 – julkaistu tekijän luvalla):
Sodan jälkeisessä Itä-Saksassa lapsia otettiin pois niiltä vanhemmilta, joiden katsottiin olevan tasavallan vihollisia. Siihen riittivät yhteydet länsipuolelle tai kristillinen vakaumus.
Varhaislapsuudestaan Henry muisti tilanteen, jossa hän oli huutanut ja vastustanut ympärilleen kietoutuvia käsivarsia, minkä pienillä voimillaan saattoi. Äiti ei ollut kyennyt estämään virkapukuisia miehiä viemästä häntä pois.
Vähitellen tapahtuman muisto haalistui pienen Henryn mielessä. Kohta hän eli siinä uskossa, että oli Henry Turm, jolla oli August ja Henrietta -nimiset vanhemmat.
Henrietta oli hyväsydäminen ihminen, August ankara kasvattaja, joka ahkeroi DDR:n poliittisten ihanteiden hyväksi. Siitä isä oli löytänyt elämän tarkoituksen ja ohjasi pojankin tasavallan nuorisojärjestöön. Henry tempautui mukaan, ja hän näki elämän tarkoituksen olevan kommunismin ihanteiden saavuttamisessa.
Näin kului kuusitoista vuotta, kunnes ottovanhemmat menehtyivät auto-onnettomuudessa. Vähän sen jälkeen Berliinin muuri murtui. Stasin arkistot avattiin, ja Henry löysi tiedon, että oli lapsena joutunut pakkoadoptoiduksi. Hän ei ollutkaan Henry Turm vaan Johannes Berger. Oli kuin mannerlaatta olisi järkkynyt nuoren miehen jalkojen alla. Sen myötä järkkyi myös kysymys elämän tarkoituksesta.
Henry istuu junassa matkalla kotiin. On jouluaaton aamu. Nyt hän seisoo ovella, jossa lukee ”Berger”. Sydän hakaten hän painaa soittokelloa. Kuuluu naisen ääni: ”Daniel, menetkö avaamaan?” Nuori poika tuijottaa tulijaa. Nainenkin tulee ovelle ja toteaa: ”Haluatte varmaan tavata miestäni…” Pitemmälle hän ei pääse. ”Johannes!”
Eteiseen tulee isä. Henryllä ei ole hänestä mielikuvaa, mutta hän rientää isäänsä kohti. Viimeisenä myös veljekset halaavat toisiaan.
Illalla perhe menee joulukirkkoon. Henry ei muista käyneensä kirkossa. Mitä joulukirkossa tapahtuu? Mihin isä hävisi?
Urut alkavat soida papin seisoessa selin alttarilla. Sitten hän kääntyy ja lausuu: ”Rakkaat kirkkovieraat.” Ei voi olla totta – se on isä. Kun isä lukee jouluevankeliumia, Henry ei voi kyyneleilleen mitään.
”Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun.”
Henry samastuu matkaa tekevään Joosefiin. Siinä oli mies, joka tiesi, kuka oli ja mihin sukuun hän kuului. Nyt Henrykin tietää. Hän on päässyt kotiin oman itsensä luo ja perheensä luo.
”Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja” (Luuk. 2:10–11).
Vähä vähältä joulun sanoma alkaa avautua. Entä elämän tarkoitus? Henry tajuaa, että enempää ei ihminen voi vastaukseksi löytää kuin hän tänä jouluna. Hän löysi kotiin oman itsensä luo, kotiin toisten luo ja kotiin Jumalan luo.
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Telegraph: Uskosta puhuminen aiheuttaa torjuntaa useammin kuin kiinnostusta