Helsingissä 50 vuotta 31.1. täyttävä poliisipappi Jaani Vilkkilä tyhjentää väkivaltaiset kuvat mielestään pelaamalla tetristä ja tanssimalla balettia. Toisinaan avuksi tarvitaan myös EMDR-terapiaa.
Kotimaa.fi:n sarjassa julkaistaan syntymäpäivähaastatteluja.
Miten sinusta tuli sinä, ja millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi hengellinen maailma?
– Synnyin Hyvinkäällä, jonne isovanhempani olivat aikanaan saapuneet sodan heittäminä. Ollessani kolmevuotias muutimme Vantaalle Pähkinärinteeseen. Se oli harvaan rakennettu, luonnonläheinen lähiö, jossa oli koulu, ostari ja minulle tärkeä yleisurheiluharrastus. Asuin Vantaalla kutosluokkalaiseksi asti. Ekaluokan kävin kerrostalon alakerrassa, koska koulussa ei ollut meille tilaa.
– Kotimme ei ollut millään tavalla kristitty. Faija ei kuulunut kirkkoon emmekä käyneet edes joulukirkossa. Minut oli kuitenkin kastettu vauvana. Ekaluokan opettajani oli vahvasti uskovainen, tiukka mutta tervehenkinen ja reipas. Veisasimme virsiä urkuharmonin säestyksellä ja ne upposivat syvälle. Vieläkin muistan ulkoa vanhan virsikirjan lastenvirsien numeroita. Tajusin jotenkin silloin, että olen kristitty. Usko tuntui kodikkaalta. Luotan, että kasteessa saa uskon. Koulussa aloin saada sille ravintoa.
– Kutosluokan jouluna muutimme vanhempien töiden perässä Tampereelle. Harrastukset jäivät, mutta rippikoulun jälkeen uppouduin sitäkin syvemmin seurakuntanuorten toimintaan. Kolusin läpi kahden seurakunnan nuortenillat, leirit ja nuortenmessut. Tampere ei ole minkään herätysliikkeen valta-aluetta. Karismaattista liikehdintää oli, mutta itse en ollut käsiennostajatyyppiä. Sain hengelliset evääni perusraittiista nuorisotyöstä ja messuista.
Jaani Vilkkilä 17-vuotiaana. Kuva: Jussi Salo
Miten sinusta tuli pappi ja poliisipappi?
– Mietin lukiolaisena äidinkielenopettajan ammattia, koska yläasteen ja lukion äikänopettajani olivat niin ihania ihmisiä. Ajattelin, että jos äikänopet ovat noin ihania, haluan olla yksi heistä. Teologia vei kuitenkin voiton. Seurakuntanuorissa tajusin, että haluan olla lähellä näitä asioita myös aikuisena. Monet kannustivat minua pyrkimään teologiseen.
– Poliisipapiksi hakeutuessani olin ollut eri seurakunnissa seurakuntapappina 16 vuotta ja neljä vuotta oppilaitospappina. Selasin Kirkko HR:n työpaikkailmoituksia huvin vuoksi, vain nähdäkseni, mitä kaikkea on tarjolla. Sanoin puolisolleni, että täällä on poliisipapin paikka auki. Hän vastasi: ”Hae sitä!”. Olin ollut kriisinhallintatehtävissä Kosovossa 2005–2006 ja kriisityön osaaminen oli jäänyt uinumaan. Nyt tajusin, että sille voisi olla tässä tehtävässä käyttöä. Hain paikkaa ja tulin valituksi.
Olet toiminut poliisipappina nyt reilut kolme vuotta. Mitä kaikkea työsi pitää sisällään?
– Työssäni kohtaan pääasiassa rikoksen tekijöitä, uhreja ja uhrien omaisia. Keskustelen myös ihmisten kanssa, jotka ovat vahingossa aiheuttaneet onnettomuuden tai kuoleman ja ovat siksi rikoksesta epäiltynä. Annan keskustelu- ja kriisiapua usein akuuteissa ja elämää mullistavissa tilanteissa.
– Lisäksi olen Helsingin poliisilaitoksen 1 600 työntekijän työpaikkapappi. Keskustelut koskevat joskus työssä koettuja vaikeita asioita sekä resurssien vähyyttä. Ihmisiä ahdistaa, jos heillä ei ole mahdollisuutta tehdä työtään niin hyvin kuin he voisivat ja haluaisivat. Vielä useammin keskusteluapua pyydetään, kun siviilissä on tapahtunut jotain, esimerkiksi läheinen on sairastunut vakavasti tai parisuhde on kriisissä. Myös kirkollisiin toimituksiin poliisit pyytävät pappiaan silloin tällöin. Tässä työssä ei ehdi sammaloitua.
Millaiset tehtävät ovat työssäsi rankimpia ja mikä tuo eniten iloa?
– Kuormittavimpia ovat tilanteet, joissa asiakas kertoo tarkasti kuvaillen esimerkiksi onnettomuudesta tai rikoksesta. Oma mieleni tuottaa niistä erilaisia häiritseviä kuvia. Mielikuvien häivyttämiseen ja tilanteista palautuminen täytyy erikseen järjestää aikaa. Keinoina ovat esimerkiksi tetriksen pelaaminen, EMDR-terapia, urheilun tuoma fyysinen rasitus tai jonkun luovan asian tekeminen kuten tanssiminen tai soittaminen. Aloitin päälle 40-vuotiaana baletin tanssimisen ja olen nauttinut siitä todella, vaikka aluksi olin kankea kuin betonipossu.
– Myös täydellinen toivottomuus kuormittaa. Sellaista kohtaa melko harvoin, mutta siinä tilanteessa huomaan jääväni miettimään ihmistä. Mielen tulee, mahtaako hän olla elossa vielä huomenna tai viikon päästä. Auttajana on ajateltava, että autan ihmisiä siinä hetkessä ja sen verran kuin pystyn. Sen täytyy riittää.
– Energisoivinta tässä työssä on, kun löytyy inhimillinen yhteys asiakkaaseen. Moni kertoo koskettavasti elämästään. Tuntuu myös hyvältä saada kertoa armahtavasta Jumalasta. Jos vaikka alaikäinen henkirikokseen syyllistynyt pohtii, mitä Jumala hänestä ajattelee, tuntuu hyvältä sanoa, että juuri tällaisia tilanteita varten Kristus tuli maailmaan.
Mitä olet oppinut poliisipappina ihmisestä ja yhteiskunnasta?
– Olen oppinut, että ihmisillä ei ole tasavertaiset lähtökohdat. Vaikka peruskoulussa ehkä ollaan samalla viivalla, ihmisten kotiolot vaihtelevat valtavasti. Tekisi mieli sanoa kaikille vanhemmille, että rakastakaa lapsianne, lakatkaa juomasta viinaa ja hoitakaa oma päänne kuntoon menemällä terapiaan.
– En halua romantisoida rikoksentekijöitä, mutta fakta on, että valtaosa heistä on ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat kasvuolosuhteidensa uhreja ja päihdepäissään tehneet spontaanisti jotain peruuttamatonta. Lukittujen ovien takana ei ole keskimäärin pahoja ihmisiä. Sellistä lähtiessäni sanon usein, että me ollaan Taivaan Isän kasvojen edessä ihan samalla viivalla ja Kristuksessa hänelle rakkaita molemmat.
– Olen myös oppinut, että äärimmäisen hädän tai menetyksen hetkellä ei pidä yrittää lohduttaa. Silloin auttaa läsnäolo ja kuuntelu, kriisiin joutuneen ihmisen tunteiden vastaanottaminen. Lisäksi on hyvä kysellä perusasioista: Oletko muistanut syödä, juoda ja hengittää syvään? Oletko saanut nukuttua ja pystytkö yhtään ulkoilemaan?
– Ihmisten murheiden kuuntelu on vahvistanut kriisitietoisuuttani. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Samalla on tullut tärkeäksi pysähtyä hyviin hetkiin. Ne ovat kuin perhosia. Jos juoksen perässä tai yritän vangita niitä, ne karkaavat tai kuolevat ja haalistuvat.
Mitä ajattelet Jumalasta? Mikä on pappina ydinviestisi ihmisille?
– Uskoni lainehtii, elää ja muuttaa muotoaan. Se on Kristukseen takertuvaa ja etsii turvaa Raamatun lupauksista. Niin mielelläni tekisin Jumalasta toiveitteni näköisen. Mutta yritän etsiä sitä, miten hän Sanassa ilmoittaa itsensä.
– Moni on pettynyt lapsenuskossaan Jumalaan, joka ei ole auttanut, kun ihminen on ollut pahimmassa hädässä. Tämä on hirveän ymmärrettävää. Tuntuu, että kaikkein suurimmissa ja kipeimmissä rukousaiheissa emme usein saa vastauksia. Ydinviestini on silti, että Jumala ei hylkää vaan rakastaa. Tämä on totta, vaikka järki tai havaintomme huutaisivat muuta. Jumala on aina suurempi kuin minun kärsimykseni.
Miten juhlit 50-vuotispäivääsi?
– Tarkoitus oli pitää isot kemut ja myös lauluseurat, joissa laulettaisiin ihanimpia virsiä ja hengellisiä lauluja. Mutta nyt ei kannata kutsua ihmisiä koolle, joten käyn varmaan brunssilla kaupungilla ja vietän iltaa perheen kanssa. Minulla on neljä lasta ja olen myös yhden lapsenlapsen vaari.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.