Vuoden ensimmäisenä koulupäivänä espoolaisen Matinkylän koulun käytävillä kuuluu iloinen hälinä. Joululoman jälkeen oppilaat ja opettajat tapaavat toisiaan ja totuttelevat arkeen. 7c-luokalla on alkamassa yläkoulun ensimmäinen uskonnontunti. Opettaja Katri Kauppila, 35, esittelee itsensä ja jakaa uudet kirjat.
– Tänä vuonna käsittelemme suuria maailmanuskontoja. Kristinuskoa emme taida ehtiä käydä läpi. Sitä opiskellaan perusteellisemmin sitten ensi vuonna. Tulossa on hauskoja tunteja, koska saatte paljon uutta tietoa ja tunneilla myös keskustellaan paljon, hän lupaa.
Kauppilan odotukset osoittautuvat oikeiksi, sillä vain muutama oppilas kertoo opiskelleensa alakoulun tietoa muista uskonnoista. Alakoulun uskonnontunneilla käsiteltiin enimmäkseen oman kirkkovuoden tapahtumia ja Raamatun kertomuksia. Peruskoulun opetussuunnitelman mukaan yläkoulussa laajennetaan tietoa uskontojen merkityk-
sestä.
Uskonnot ovat yleissivistystä
Mitä oppilaat mahtavat ajatella siitä, miksi uskontoa opetetaan koulussa? Yksi käsi nousee heti viittaamaan.
– Yleissivistyksen takia, 13-vuotias Niilo perustelee.
Moni muukin teini luokassa sanoo ajattelevansa, että uskontoa tarvitaan, jotta voisi ymmärtää erilaisia elämäntapoja.
Vastaus on kuin suoraan virallisesta opetussuunnitelmasta. Peruskoulun uskonnonopetuksen tavoitteeksi määritellään laaja-alainen uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys.
Kauppila kertoo oppilaille, että muita uskontoja on hyvä tuntea, koska ne tulevat vastaan kaikkialla: lomamatkoilla, uutisissa ja omassa koulussa, jossa on kuutisenkymmentä muslimia.
Tunnin aiheena islamilainen kalenteri
Islaminopettaja Ali Mohamud Yonis toivottaa toimittajan lämpimästi tervetulleeksi tunnilleen Matinkylän koulussa. Seiskaluokkalaisten tunnin aiheena on islamilainen kalenteri, jonka mukaan eletään nyt vuotta 1433.
– Mitä ramadanin aikana tapahtuu, miksi sitä vietetään? Yonis kyselee oppilailtaan.
Hän kirjoittaa taululle islamilaisten pyhien päivien ja öiden nimiä. Niille yritetään yhdessä löytää myös suomenkielisiä selityksiä. Innostuessaan oppilaat puhuisivat mieluiten kieliä, joilla ovat oppineet uskonnostaan kotona. Albania, arabia, venäjä, urdu, persia ja monet muut kielet pulppuavat, kun he innostuvat vastaamaan kysymyksiin.
– Hei, kuunnellaan toisia täällä, eikä saa käyttää omaa kieltä, puhutaan suomea, Yonis pyytää silloin.
Uuden uskonnonvapauslain mukainen laki perusopetuksesta takaa jokaiselle oppilaalle oikeuden saada oman uskontonsa, kotikasvatuksensa tai kulttuurinsa mukaista opetusta koulussa. Enemmistön mukaista eli evankelis-luterilaisen uskonnon mukaista opetusta on kaikissa kouluissa. Ortodoksisen uskonnon mukaista opetusta saa niissä kouluissa, joissa ortodoksilapsia on vähintään kolme. Muidenkin uskontojen kuten vaikkapa buddhalaisuuden opetusta saa, jos vähintään kolmen lapsen vanhemmat sitä pyytävät.
Tiedon ja uskonnonharjoituksen raja?
Enemmistön uskonnonopetus on kaikille avointa ja siihen osallistuvat monien uskontokuntiin kuulumattomien perheiden lapset, joille kuuluisi lain mukaan oikeus elämänkatsomustiedon opetukseen.
Uskonnonopetukseen osallistumista heidän kohdallaan saattaa helpottaa se, että vuoden 2003 lakiuudistuksen myötä tunnustuksellisesta opetuksesta siirryttiin oman uskonnon opetukseen.
Ennen toista maailmansotaa uskonnonopetus lähti kirkollisesta luterilaisesta tunnustuksesta, mutta 1960-luvulta lähtien on keskusteltu kiihkeästi siitä, tulisiko uskonnonopetusta olla lainkaan, pitäisikö sen olla vapaaehtoista vai kaikille yhteistä uskontotietoa. Uskontotiedon puolustajat pitävät sitä neutraaleimpana ja tasapuolisimpana vaihtoehtona.
Kouluissa on lain mukaan kunnioitettava erilaisia uskonnollisia vakaumuksia, mutta yhtä lailla myös uskonnottomia oppilaita ja opettajia. Uskonnonopetus on erotettu uskonnonharjoittamisesta. On arvioitu, että nykyinen laki turvaa nimenomaan uskontoa tunnustavien yksilöiden, eikä uskonnollisten yhteisöjen oikeuksia.
Nykyisen uskonnonopetuksen hankala kysymys on se, missä kulkee uskonnollisen toiminnan ja uskontoa koskevan tiedon, kokemuksen ja näkemyksen välinen raja. Jotkut opettajat puhuvat mielellään uskonnonopetuksen omaa identiteettiä rakentavasta merkityksestä. Toiset taas korostavat sitä, että uskonnontunneilla saa tietoa uskonnoista samalla tavoin kuin biologiantunneilla luonnosta. On niitäkin, jotka ajattelevat, ettei uskonnosta voi lainkaan puhua ilman omaa kantaa, joka tulee väistämättä esiin.
Tärkeä side kulttuurisiin juuriin
Oman uskonnon opetusta pitävät hyvänä ratkaisuna esimerkiksi vähemmistöuskontojen edustajat. Katoliseen, ortodoksiseen tai islamilaiseen vähemmistöön kuuluvalle oppilaalle uskonnontunnit voivat olla tärkeä side omiin kulttuurisiin juuriin.
Katri Kauppila on uuden aallon uskonnonopettaja. Hän opiskeli opettajaksi viimeisimmän lakiuudistuksen aikoihin, ja pitää oppiaineen tilannetta hyvänä. Kouluopetuksessa ei varsinaisesti opiskella uskontoa, vaan pikemminkin uskonnosta ja uskonnoista. Hän sanoo opettavansa faktaa siitä, miten ihmiset uskovat.
– Usein uudet oppilaat kysyvät, uskonko minä Jumalaan ja vastaan siihen, että olen kirkon jäsen. Seurakunnan aamunavauksen aikana huomaan usein, että luokka tarkkailee reaktioitani. Haluan olla neutraali hahmo, pyrin tarjoamaan tietoa ja keskustelemaan oppilaiden omista ajatuksista. Olen kyllä ilmoittanut olevani käytettävissä, jos joku haluaa keskustella kahden kesken omasta elämäntilanteestaan, myös kirkon virkaan pätevöittävät opinnot teologisessa suorittanut Kauppila kertoo.
Opettajalta ei edellytetä hengellisyyttä
Uskonnosta on tullut entistä enemmän kouluaine muiden joukossa. Sen opettajana voi lain mukaan toimia kuka tahansa koulutuksensa puolesta pätevä henkilö. Uskonnonopettaja ei ole uskonnollinen kasvattaja eikä häneltä edellytetä hengellistä vakaumusta.
Silti rajankäynti uskonnon ja uskonnonopetuksen välillä on kuuma aihe. Islamilaisen, juutalaisen, katolisen tai vaikkapa adventistisen uskonnon tunneille osallistuvien oppilaiden vanhemmat toivovat, että opettaja olisi myös henkilökohtaisesti uskontokunnan jäsen.
Myös opetussuunnitelmien tasolla eri uskontojen mukaisen opetuksen tavoitteet poikkeavat toisistaan. Siinä missä enemmistöuskonnon opetus korostaa yleistä uskontojen merkityksen ja maailmankatsomuksellisten ainesten ymmärtämistä, vähemmistöjen suunnitelmat korostavat oman uskonnon identiteettiä ja sen perususkomuksia.
– Uskonnontunneilla saa uutta perspektiiviä asioihin. Alakoulussa opetus tuntui vähän enemmän käännyttämiseltä, mutta nyt yläkoulussa siellä on opittu kyseenalaistamaan asioita, Sompion koulua Keravalla käyvä Karita Ihto kuvailee.
Hänen koulukaverinsa Vili Ripatti, Vera Karisto ja Ella Pauna ovat samaa mieltä: uskonnontunneilla on hauskaa. Viimeksi aiheena on ollut luostarilaitoksen kehittyminen. Munkkien elämä on tuntunut mielenkiintoiselta.
Lasten elämänkysymykset lähtökohdaksi?
Uskonnon didaktiikan professori Arto Kallioniemi ei ylläty nuorten kokemuksista. Hänen mielestään alakoulunkin opetusta voisi tuoda lähemmäs lasten omaa arkitodellisuutta ja ympäröivää kulttuuria.
– Alakoulun uskonnon opetus on haasteellista, eikä monilla opettajilla ole siihen juurikaan koulutusta. Alakoulussa painottuvat Raamatun kertomukset, joista osa jää koululaisille etäisiksi. Alakoulu-ikäisiäkin kiinnostaa, keitä ovat Jehovan todistajat. Opetuksessa voisi lisäksi ottaa nykyistä enemmän lähtökohdaksi lasten omat elämänkysymykset ja lasten hengellisyyden.
Asia ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Oppilaan pitää saada riittävä yleissivistys.
– Kyllä peruskoulun käyneen eurooppalaisen ihmisen pitää tietää, kuka oli Mooses ja mitä tarkoitetaan erämaavaelluksella, hän pohtii.
Omaa uskontoa kaikille: kunnianhimoinen tavoite
Kallioniemi kutsuu uskonnonopetuksen suomalaista nykymallia vanhempikeskeiseksi. Se asettaa lasten vanhempien uskonnon opetuksen lähtökohdaksi. Siitä hyötyvät Kallioniemen mielestä erityisesti pienet uskonnolliset ryhmät ja maahanmuuttajat, koska se vahvistaa vähemmistöihin kuuluvien oppilaiden identiteettiä ja kotoutumista.
Kallioniemi pitää periaatetta jokaisen oman uskonnon opetuksesta eurooppalaisittain ainutlaatuisena ja kunnianhimoisena hankkeena. Nykyään kysellään myös sitä, miten malli sopii maallistuvan yhteiskunnan koululaitokseen. Eräs ratkaistavaksi tuleva kysymys on myös se, mistä löydetään päteviä opettajia eri uskontoja varten.
Satuja valtion rahoilla?
Uskonnonopetuksen vastustajien argumentit ovat jotakuinkin samat kuin sata vuotta sitten: uskonnonopetus on kirkon valtaa tukevien ikivanhojen satujen opettamista valtion rahoilla. Hiukan uudempaa perua on monien vanhempien ajatus siitä, että uskonto on hyödytön oppiaine tai huoli siitä, että moneen eri uskonnonopetusryhmään jakautuminen erottelee oppilaita ja käy ajan kuluessa mahdottomaksi.
Monikulttuurisessa Suomessa ei ole yhtä vallitsevaa näkemystä siitä, mihin suuntaan uskonnonopetus tulevaisuudessa kehittyy. Puhe uskonnonopetuksen hyödyttömyydestä tai lopettamisesta saavat Kallioniemen kuitenkin eniten ymmälleen.
– Sanoisin, että Suomessa viiteenkymmeneen vuoteen uskonnonopetus ei ole ollut yhtä ajankohtaista ja tärkeää kuin nyt. Ennen ajateltiin, että uskonnonopetus on eettisesti kasvattava aine. Nyt voisi ajatella, että sitä tarvitaan edistämään ihmisten keskinäistä ymmärtämystä ja vuorovaikutusta. Tarvittaisiin tavallisia sivistyneitä ihmisiä, jotka puolustaisivat uskonnonopetusta tästä näkökulmasta.
Artikkelia varten on haastateltu uskonnonopettaja Katri Kauppilaa, uskonnon didaktiikan professori Arto Kallioniemeä, opetusneuvos Pekka Iivosta, ortodoksisen uskonnon opettaja Leena Mikkilä-Huttusta, sekä Espoon Matinkylän ja Keravan Sompion koulun oppilaita.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.