Helsingissä kuluneella viikolla keskiviikosta perjantaihin koolla ollut kansainvälinen kirkkohistoriallinen symposium oli valinnut teemakseen ekumeenisen yhteistyön ja maailmanpolitiikan.
Contemporary Church History / Kirchliche Zeitgeschichte -konferenssi kokosi paikalle runsaat 30 osanottajaa. Suomalaisten ohella varsinkin saksalaiset olivat hyvin edustettuina.
Monet kahden työskentelypäivän aikana kuulluista esitelmistä keskittyivät kylmän sodan aikakauden tapahtumiin. Jotkin esitelmät käsittelivät huomattavasti pidempien ajanjaksojen ilmiöitä.
Torstain työskentelyyn kuului monien esitelmien ohella paneelikeskustelu, jossa tutkijat Juha Meriläinen, Matti Peiponen ja Antti Laine kysyivät, voiko Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) muuttaa maailmaa.
Paneelikeskustelussa liikuttiin kylmän sodan ajanjaksossa. Pääteemoja olivat, miten KMN hoiti kirkkojen välistä avustustoimintaa, kansainvälisiä asioita ja rasisminvastaista työtä.
Yksi keskustelussa noussut väite oli, että KMN:n toisen maailmansodan jälkeisen laajan jälleenrakennusohjelman tarkoitus ei ollut ainoastaan tuoda apua sodan hävityksestä kärsineille kirkoille ja ihmisille, vaan toiminnalla oli myös uskonnollisia, ekumeenisia, kirkollisia ja poliittisia motiiveja.
Koko KMN:n jälleenrakennusohjelma oli Meriläisen mukaan eräänlainen kirkollinen versio tunnetusta Marshall-avusta, jolla sodan hävittämää Eurooppaa nostettiin amerikkalaisella rahalla taloudellisesti jaloilleen.
Myös KMN:n rahoitus tuli kylmän sodan alkuvuosina 1940- ja 1950-luvuilla keskeisesti Pohjois-Amerikasta.
Keskustelussa todettiin, miten KMN joutui kylmän sodan aikana taiteilemaan kahteen blokkiin jakautuneessa maailmassa. Osa sen jäsenkirkoista toimi kommunistisissa yhteiskunnissa.
Keskustelijoiden mukaan kylmän sodan aikainen maailmanpolitiikka oli niin monimutkaista, että KMN ei kyennyt muuttamaan historiaa. Pikemminkin se sopeutui vallitsevaan tilanteeseen. Järjestön saavutuksiin kuului se, että se vaikeista olosuhteista huolimatta kykeni pitämään ekumeenisen liikkeen kurssissa.
Peiponen muistutti keskustelussa, että olisi ehkä eräässä mielessä ollut loogista, että alkuvuosinaan hyvin neuvostokommunismin vastainen KMN olisi identifioinut itsensä juuri länteen kuuluvaksi. Se pysyi kuitenkin kylmän sodan vuosina niin neutraalina kuin mahdollista.
KMN ja sen alainen Kirkkojen kansainvälisten asioiden komissio (CCIA) kykenivät myös kommunikoimaan vaikeana aikana sekä idän että lännen kanssa.
Rasismin vastainen työ muutti roolia
KMN aloitti 1960-luvulle tultaessa myös rasisminvastaisen työn. Tätä varten muodostettiin Rasisminvastainen ohjelma (PCR). Sen myötä KMN ei ollut enää vain julkilausumien antaja, vaan sai ristiriitaisemman roolin.
Keskustelussa kävi ilmi, että maailmanneuvostoa arvosteltiin siitä, että se keskittyi ”valkoisen rasismin” vastaiseen toimintaan eikä välttämättä huomannut riittävästi muita syrjinnän muotoja – esimerkiksi Itä-Afrikan aasialaisiin kohdistunutta afrikkalaista rasismia.
Rasisminvastaiseen työhön päädyttiin keskustelijoiden mukaan monesta syystä. Taustalla oli kolmannen maailman kirkkojen odotuksia. Ellei tähän työhön olisi ryhdytty, monet noista kirkoista eivät ehkä olisi jääneet KMN:n jäseniksi.
Mutta myös eurooppalaisten näkökulmasta rasisminvastainen työ oli merkittävää. Olihan juuri Eurooppa synnyttänyt kansallissosialismin ja sosiaalidarwinismin kaltaiset ilmiöt. Tästäkin syystä oli keskustelijoiden mukaan luonnollista, että länsimaiset jäsenkirkot keskittyivät myös valkoisten, länsimaisten ihmisten harjoittamaan rasismiin.
Kirkkojen maailmanneuvostoa on joskus syytetty teologisen työskentelyn ja lähestymistavan puutteista. Keskustelun päätteeksi Peiponen muistutti siitä, että monet ekumeenisen liikkeen pioneereista eivät olleet kirkonjohtajia eivätkä teologeja. Siksi heidän lähestymistapansa ja motivoituneisuutensa kirkkojen ykseyspyrkimyksiin oli usein käytännöllinen – esimerkiksi juuri päättyneiden maailmansotien vuoksi rauhantyötä arvostettiin.
Jos KMN:a verrataan esimerkiksi Punaiseen Ristiin, huomataan Peiposen mukaan, että jälkimmäisen idea on hyvin käytännöllinen.
– Ehkä moderni ekumeeninen liikekin on pohjimmiltaan rakennettu juuri käytännöllisistä näkökohdista, Matti Peiponen pohdiskeli.
Contemporary Church History / Kirchliche Zeitgeschichte -konferenssi päättyi tänään perjantaina. Konferenssin suomalaiset pääjärjestäjät olivat Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Aila Lauha ja yliopistonlehtori Mikko Ketola.
Kuva: Jussi Rytkönen. Kuvassa vasemmalta tutkijat Antti Laine, Matti Peiponen ja Juha Meriläinen.