Näköalapaikka ruotsinkieliseen Suomeen ja Porvoon hiippakuntaan avautuu Porvoon vanhasta kaupungista Pirunportailta, jotka sijaitsevat vain kivenheiton päässä piispantalosta. Luonnon muovaamat kiviset rappuset ovat nähtävyys.
Piispa Bo-Göran Åstrand suostuu kuvattavaksi Pirunportaissa. Reitti on tuttu vuodesta 2019 lähtien kaupungissa asuneelle piispalle, koska hän ulkoiluttaa koiraansa Porvoon idyllisillä kapeilla kujilla.
Koviin verbaalisiin vääntöihin tottunut piispa hätkähtää kuitenkin hieman haastattelun ylimääräistä kysymystä siitä, miten piru piispaa piinaa. Sitten hän kertoo saaneensa kesällä ikonin, jossa on Pyhä Yrjänä ja lohikäärme. Ikonimaalari oli ajatellut Åstrandia ja totesi, että piispana sitä varmaan joutuu taistelemaan sekä ulkoisia että sisäisiä vihollisia vastaan.
– Kun kysyt miten piru piinaa, niin sisäiset viholliset tulevat siinä muodossa, että alkaa epäillä ja menettää rohkeutensa.
Åstrandille paras tapa vastustaa pahaa on se, että joka ilta jättää työt ja hiippakunnan Jumalan käsiin ja sanoo, että nyt sinä saat hoitaa nämä, koska minä nukun.
– Aamulla rukoilen, että saisin tarvitsemani voiman ja rohkeuden tähän päivään.
Ikonissa Pyhä Yrjänä keihästää lohikäärmeen. Bo-Göran Åstrand taistelee sisäisiä vihollisia vastaan rukouksin ja käymällä rakentavia keskusteluja.
Piispa Bo-Göran Åstrand ulkoilee Pirunportaisssa Porvoon vanhassakaupungissa. Kuva: Kaj Aalto
PIISPA BO-GÖRAN, kuten hän omat viestinsä allekirjoittaa, ei yritä luoda kuvaa hiippakunnasta, jossa kaikki menee kuin Strömsössä. Monimuotoisuus tarkoittaa hyvin kirjavaa joukkoa, jossa kutakuinkin kaikki eri kirkolliset suuntaukset ovat edustettuina. Pohjanmaan uskonvarmat herätyskristityt, Ahvenanmaan tapakristilliset, naispappeuden vastustajat ja etelän vapaamieliset sateenkaariaktivistit muodostavat yhteisön, jota piispa yrittää pitää koossa.
Sitä paitsi seurakunnat ovat maantieteellisesti hajallaan.
– Kun puhun suomea, minulla on tapana sanoa, että meitä yhdistää kaksi K:ta, kieli ja Kristus tai Kristus ja kieli. Silloin kun menee hyvin, koen että Kristus yhdistää meitä, siinä on meidän yhteinen perustamme. Joskus on huonompia päiviä, silloin kieli ja Kristus, ruotsin puhuminen yhdistää enemmän.
Rivien välistä voi lukea, että ikivanhan sanoman tulkitseminen nykypäivän kiihkeään maailmanmenoon on vähintäänkin haasteellista. Teologeilla on kovat paineet saada diginatiivit ymmärtämään kirkon olemassaolon oikeutusta.
Toisaalta Porvoon hiippakunnan alueella 75 prosenttia väestöstä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on 10 prosenttiyksikköä enemmän kuin muualla Suomessa.
– Jollain ihmeellisellä tavalla tätä pystyy pitämään koossa nostamalla esiin sen, että usko Jeesukseen Kristukseen tosi paikan tullen kuitenkin liittää meidät yhteen, Åstrand sanoo.
Kielivähemmistönä olemisella on puolensa. Se on yhdistävä tekijä, jossa perinteellä on iso merkitys. Myös muuttoliike on hillitympää kuin muualla Suomessa. Toisaalta ruotsinkielisten osuus väestöstä pienenee. Porvoon hiippakunnan jäsenmäärä vuonna 1980 oli 287 000. Nyt jäsenmäärä on noin 221 000.
PORVOON HIIPPAKUNTA on ainutlaatuinen myös siinä mielessä, että siihen kuuluu kaksi ei-alueellista seurakuntaa. Saksalainen seurakunta Helsingissä sekä Olaus Petrin ruotsinruotsalainen seurakunta, jossa on noin 800 jäsentä. Näitä seurakuntia ei rajoita kirkon parokiaalinen järjestelmä, jonka mukaan seurakuntalaisten on asuttava kunnan alueella.
Tulevaisuudessa Porvoon hiippakunta voisi Bo-Göran Åstrandin mukaan käsittää suuremman alueen. Tämä koskee erityisesti kasvavaa Tamperetta, jonka kehyskunnissa asuu ruotsinkielisiä. He eivät voi kuulua Tampereen ruotiskieliseen seurakuntaan, koska eivät asu Tampereen alueella.
– Jos on onnistuttu saksalaisen seurakunnan kanssa, niin kai pitäisi olla mahdollisuus löytää toimiva malli tässäkin tilanteessa.
Entä se paljon puhuttu talous? Leikataanko myös ruotsinkielisissä seurakunnissa? Vastaus on kyllä ja ei. Jäsenmäärä ei kasva kuin poikkeustapauksissa ja väki vanhenee. Toisaalta ruotsinkielisen Suomen vakavaraisuus heijastuu ainakin joidenkin seurakuntien talouteen, joka on yleisesti ottaen vakaa. Joillakin seurakunnilla on isoja metsäomistuksia ja rahastoja, joiden tuotoilla paikataan rahanreikiä.
Euro on konsultoinut monin paikoin yhdistämään pieniä seurakuntia kantokykyisiksi. Kehitys jatkuu piispan mukaan tähän suuntaan, koska Porvoon hiippakunnan seurakunnat ovat alun perin olleet pienempiä kuin muiden hiippakuntien.
– Lähitulevaisuudessa seurakuntien määrä tulee olemaan 40, kun niitä aloittaessani piispana oli vielä 49. Liian pieni seurakunta ei ole taloudellisesti kykenevä ja työntekijöiden rekrytointikin vaikeutuu.
Suurella seurakunnallakin on haasteensa. Helsinkiläisen Johannes församlingin talous on kirkkoherra Johan Westerlundin mukaan tiukilla, koska seurakunnalla kaksi kallista kirkkoa, joista täytyy pitää huolta.
– Vaikka saamme aika paljon lahjoituksia, se helpottaa vain vähän. Joissakin yhteyksissä se voi toki tuoda tilanteeseen kultareunuksen.
Kirkkoherra Johan Westerlund Johanneksen kirkon edessä. Kuva: Kaj Aalto
TOIVOA JA USKOA tulevaisuuteen antava tekijä niin Helsingissä kuin koko Porvoon hiippakunnassa on rippikoulun suosio. Johannes församlingissa jopa yli sata prosenttia ikäluokasta käy rippikoulun. Osanottajia tulee myös suomenkielisistä seurakunnista ja rippikouluun tulee niitä, jotka kastetaan rippikoulun jälkeen.
– Isoskoulutus toimii myös hyvin, joten tällä seurakunnalla on tulevaisuus, kirkkoherra Johan Westerlund sanoo toiveikkaana.
Tulevaisuudessa maallikoiden osallistumista on lisättävä, mikä ei onnistu piispan käskyllä. Ihmisten sitouttamiseen ei ole totuttu eikä panostettu, kun seurakunnassa on paljon työntekijöitä, jotka hoitavat lähes kaiken. Westerlundin mukaan vapaaehtoisia on nuorisotyössä ja jumalanpalveluksiin saadaan avustajia.
– Jatkossa pyrimme antamaan vastuuta oikeasti antamalla [vapaaehtoisille] kirkon avaimet tai pääsyn seurakunnan tiedostoihin, mutta tässä asiassa ollaan vielä lastenkengissä.
Nuorten kirkkopäivät on Porvoon hiippakunnassa iso juttu. Tapahtuma on toiminut jo puoli vuosisataa nuorten vaikutusmahdollisuutena ja kohtaamispaikkana. Jokavuotiseen UK-tapahtumaan (Ungdomens Kyrkodagar) lähetetään 15–30-vuotiaita edustamaan seurakuntiaan tähän nuorten kirkolliskokoukseen.
Nuorten kirkkopäivien järjestelyistä vastaa Kirkkohallitus yhdessä hiippakunnan kanssa. Tapahtuman tuottajana on Rebecka Stråhlman, joka on nuorisotyön asiantuntija Kirkkohallituksessa. Hänen mukaansa nuorten osa on olla kapinallisia. Nuorena irtaudutaan perheestä ja luodaan omaa identiteettiä.
– Tietty kapinallisuus on terveellistä yhteiskunnassa yleensäkin. Muuten pysähtyisimme ja taantuisimme. Nuoret auttavat avaamaan silmiämme näkemään ajankohtaiset asiat juuri nyt, eli kysymykset, joiden kanssa ihmiset painivat.
Raskaita rakenteita edustavan hiippakunnan satavuotisjuhlat tuskin nuoria kiinnostavat, koska heille paikallinen seurakunta on tärkeä. Suurin haaste Stråhlmanin mukaan on uudistumisen pelko.
– On uskallettava tehdä asioita uudella tavalla ja päästettävä irti vanhoista rakenteista.
KOSKA KIRKKO ei ole enää Suomessa samanlainen auktoriteetti kuin ennen, seurakuntien on toimittava kilpailutilanteessa erilaisten ismien kanssa. Piispa Bo-Göran Åstrandin mukaan kirkon on oltava kuunteleva rinnalla kulkija, joka ottaa todesta seurakuntalaisten näkemykset elämästä.
– Jos haluaa olla relevantti tänä päivänä, perusedellytys on se, että ihmiset kokevat tulevansa kuulluiksi. Rinnalla kulkeminen tarkoittaa myös kirkon keskeisen sanoman rakastavasta Jumalasta nivomista ihmisten arkeen sillä tavalla, ettei sitä koeta pelkiksi sanoiksi, vaan ihmiset saavat apua arjen asioissa. Tänä päivänä ei voida vain julistaa, että näin asiat ovat. Tämä on Åstrandin kokemus jo seurakuntapapin töistä.
– Toisten auttamisen ilmapiirissä toteutuu todellinen rinnalla kulkeminen.
Kannanottoja yhteiskunnallisiin asioihin on saatu kuulla myös Bo-Göran Åstrandin suusta – viimeksi rasismikeskustelussa. Hän oli yksi henkilöistä, joilta valtioneuvosto pyysi lausunnon hallituksen rasisminvastaista ohjelmaa varten viime kesänä. Ihmisarvoon liittyvät kysymykset ovat lähellä piispan sydäntä.
– On tilanteita, jolloin piispan, kirkkoherran tai diakonin on reagoitava. Kun ihmisiä sorretaan tai sysätään syrjään, silloin meidän täytyy yhdessä muiden kanssa nostaa asiat esiin.
KIRKOLLISESSA ELÄMÄSSÄ Åstrandille on tärkeätä, että seksuaalivähemmistöt eivät koe olevansa nurkkaan ajettuja, vaan ovat tervetulleita ja tulevat kuulluiksi kuten kaikki muutkin.
Onko sitten asioita, joihin kirkon ei pitäisi ollenkaan puuttua? Ainahan voidaan sotkeutua politiikkaan ja joutavaan kiistelyyn, jossa vain ryvettyy.
Åstrand muistelee, mitä piispat arkkipiispan johdolla tekivät viime vuoden helmikuussa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. He julistivat, että kyseessä oli epäoikeudenmukainen sota Ukrainaa vastaan.
– Vahvuutemme oli se, kun me piispat yhdessä myös sanoimme, että se mitä Venäjän ortodoksikirkko tekee Kirillin johdolla, on sellaista mitä emme millään tavalla voisi puolustaa, hän sanoo ponnekkaasti.
Vaikka tässä astuttiin politiikan alueelle, kirkko ei voinut vaieta, eikä hän kadu kannanottoa. Voisiko kirkko tehdä enemmän rauhan puolesta nyt, kun Suomi vahvistaa armeijaa ja panostaa paljon rahaa Natoon ja varustautuu sotaan?
Åstrand kertoo Matteuksen seurakunnassa Helsingissä rauhan puolesta järjestetystä esirukousillasta. Ihmiset eri kulttuureista, kansallisuuksista ja kielistä – myös venäläisiä – kohtasivat ja kävivät yhteiseen rukoukseen Ukrainan puolesta. Tilaisuudessa rukoiltiin myös oikeudenmukaisen rauhan puolesta maailmassa ja tässä konkreettisessa tilanteessa.
– Seurakuntien tehtävänä on tarjota kohtaamispaikka rukoilemaan tuleville ihmisille, olivatpa he mistä tahansa. On tärkeätä kokoontua niiden asioiden ympärille, jotka ovat suurempia kuin ne asiat, jotka meitä erottavat.
Lue myös:
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä