Presidentti Mauno Koiviston siunauspuheessa tänään Helsingin tuomiokirkossa emerituspiispa Eero Huovinen otti punaiseksi langaksi kädet. Käsi-teema nousi esiin erilaisissa asiayhteyksissä ja erilaisin kielikuvin.
”Rakas saattoväki. Mauno Koiviston yksi persoonallinen piirre olivat hänen suuret kätensä. Rohkenen uskoa, että lukuisat suomalaiset ovat kiinnittäneet katseensa Koiviston kookkaisiin kämmeniin. Satavuotiaan ja itsenäisen Suomen historiaan Mauno Koivisto ehti jättää syviä kädenjälkiä”, Huovinen aloitti puheensa.
Piispa Huovisen siunauspuhe:
Mauno Koiviston kädet olivat rauhan kädet. Silloinkin, kun isänmaata piti sodassa puolustaa, hän halusi toimia sovinnollisen tulevaisuuden puolesta. Monien tuntemattomien sotilaiden keskellä Mauno Koivisto on ollut suomalaisille ”tunnettu sotilas”, esimerkillinen veteraani.
Vielä tämän vuoden puolella, kun tutut lentopallomiehet kävivät tervehtimässä presidenttiä, hän muisteli tapahtumaa Törnin osastossa. Oli saatu kaksi venäläistä vankia, joiden saattaminen selustaan määrättiin Mauno Koiviston tehtäväksi. Kun vangit ja saattaja kulkivat etulinjasta taaksepäin, vastaan tuli suomalaisia sotilaita, jotka Koiviston kertoman mukaan alkoivat ”kolhia” vankeja. Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: ”Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni.”
Kun rauha sitten koitti, Mauno Koiviston kädet saivat uusia tehtäviä. Alkoi maan uudelleenrakentaminen. Satamamies halusi opiskelemaan. Käsillään hän käänsi oppikirjojen sivuja, luki ja syventyi. Nimimerkki Puumies kirjoitti pakinoita ja osallistui työolojen oikeudenmukaiseen kehittämiseen. Timpurin käsistä tuli vaikuttajan ja tohtorin kädet. Kätten työt ja ajatuksen työt toimivat vuorovaikutuksessa keskenään. Myöhemmin Tähtelässä ja Kultarannassa käännettiin kiviä ja fundeerattiin maailmanmenoa.
Lähes seitsemänkymmentä vuotta sitten Mauno Koiviston elämässä alkoi uusi ja ratkaiseva luku, kun hän tarttui Tellervo Kankaanrannan käteen ja pujotti sormuksen puolisonsa sormeen. Syvä kiintymys, keskinäinen sitoutuneisuus ja kunnioittava rakkaus sävyttivät elämää niin myötä- kuin vastamäissä – tänään tiedämme, että aina kuolemaan asti. Puolisot olivat toisilleen maailman tärkeimmät ihmiset. Heidän liittonsa on voinut olla esikuvana monelle suomalaiselle avioliitolle. Rakkaus oli arkista ja arvostavaa, huumorin sävyttämää, eleetöntä.
Koiviston perheen historiassa isän kädet saivat uuden tehtävän, kun odotettu ja rakastettu Assi-tytär syntyi. Sen aikaisista tavoista poiketen isä nousi yöllä ensimmäisenä pitämään huolta tyttärestään ja otti hänet varmoihin ja turvallisiin käsiinsä. Valokuvat isästä ja pienestä tyttärestä ovat puhuttelevia.
Mauno Koivisto innostui presidenttivuosinaan purjehduksesta. Veneessä piti toisella kädellä huolehtia purjeista. Oli osattava sekä höllätä että kiristää. Toisen käden täytyi olla tiukasti kiinni peräsimessä.
Olivatko purjehdustaidot ominaisia myös sille tavalle, jolla Koivisto huolehti isänmaasta? Oli tiedettävä, milloin höllätään, milloin taas kiristetään. Kaikille laivan matkustajille kapteeni ei aina paljastanut kaavailujaan. Mutta jälkikäteen on nähty vahva kädenjälki, vastuullisesti suunniteltu ja toteutettu. Suuret kourat ovat olleet vahvasti kiinni Suomi-laivan peräsimessä.
Käsillään Mauno Koivisto pärjäsi monenlaisissa kädenväännöissä. Lentopallossa pitkä mies hallitsi oikean käden syötöillä ja verkkolyönneillä. Sekä pelin että politiikan filosofiaan kuului taito tarkkailla ottelukumppaneita, kunnioittaa heitä, mutta myös pyrkiä arvaamaan seuraavat siirrot.
Muodolliset kättelyt Koivisto hoiti ripeästi. Joskus presidentin käsi tuntui ohjaavan rivissä olevia nopeasti eteenpäin. Mutta jos lähellä oli ihminen, joka tarvitsi tukea tai rohkaisua, maan isällä ei ollut kiire. Kädenhuiskaus oli rohkaiseva: ”Kyllä se siitä.”
Rakas saattoväki. Mauno Koivisto tiesi ja tunsi jo nuoruudestaan alkaen sen, että elämässä kaikki ei ole ihmisen kädessä. Käytettävissä olevilla voimavaroilla pitää kyllä tehdä kaikki se, mihin pystyy. Velvollisuutta ja vastuuta ei sovi väistää. Silti jossakin tulee raja, jossa ihmisen mahdollisuudet loppuvat.
Mauno Koivistolle velvollisuuden hoitaminen merkitsi työtä, vaivannäköä, jopa uhrautumista. Mutta samaan aikaan hän toivoi ja uskoi, että on olemassa armon maailma, ehdottoman anteeksiantamuksen maailma. Käskyjen noudattaminen on ihmisen velvollisuus, mutta viime kädessä ihmisen turva on vain Jumalan armossa. Meitä pappejakin hän ohjeisti muistamaan, että armon sanat ovat tärkeämmät kuin arvojen sanat.
Mauno Koiviston puhe- ja kirjoitustyyliin kuului halu välttää ylisanoja. Teksteistä piti karsia liioittelevat ilmaisut. Elleivät tavalliset sanat riittäneet, ylimääräisillä korostuksilla ei saavutettu yhtään parempaa.
Myös oman sisäisen maailmansa kuvaamisessa Mauno Koivisto varoi ylisanoja ja tarpeettomia korostuksia. Omasta uskosta hän puhui harvoin ja silloinkin niukasti. Mutta virret ja virsien veisaaminen tarjosivat entiselle NMKY:n kuoromiehelle tilaisuuden. Auton takapenkillä adjutantin kanssa ja sikariportaan miesten sairaalakäynneillä veisattiin virsiä. Ja aina Mauno Koivistolla oli ehdotus valmiina.
Kun tutut kaverit vielä tänä vuonna kävivät tervehdyskäynnillä ja kysyivät, mitä virsiä veisataan, vastaus oli valmis: ”Sua kohti Herrani, sua kohti ain”, siis niin sanottu Titanic-hymni. Kun kumppanit aloittivat virren liian alhaalta, Koivisto keskeytti ja korjasi sävellajin korkeammalle. Perinteitä kunnioittava mies piti itsestään selvänä, että virsi veisattiin nuoruudessa opituilla sanoilla, niillä, joilla mekin tämän hautaan siunaamisen päätämme.
Meidän tehtävämme ei ole miettiä, mitä lähimmäisen syvimmässä sydämessä liikkuu. Vain Jumala tuntee sisimmän. Mauno Koivistolle oli tärkeää pitää kiinni elämän arvoituksellisuudesta, mutta myös paremmasta tulevaisuudesta. ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
Rakas saattoväki. Tässä siunaustilaisuudessa ei ole kyse vain Mauno Koiviston käsistä, vaan viime kädessä Jumalan käsistä. Jumalan kädet ovat vahvemmat kuin kaikkein voimakkaimmatkin ihmiskädet. Silloin kun omat kädet väsyvät ja murtuvat, silloin voimme turvata iankaikkisiin käsivarsiin.
Näin olemme tehneet jo alkuvirressä (VK 600), kun lauloimme: ”Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa.” Näin myös poikakuoro lauloi Suomalaisessa rukouksessa (VK 584): ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs.”
Nyt myös vahvakätinen suomalainen mies voi lähteä viimeiselle maalliselle matkalle vanhan rukouksen turvin: ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.”
*
Kaikkien Helsingin luterilaisten, katolisten ja ortodoksisten kirkkojen kellot soittivat saattokelloja surusaaton ajan. Saaton tullessa Hietaniemeen kirkkojen kellonsoitto lakkasi ja Hietaniemen kappelin kellojen soitto käynnistyi.
Presidentti Koivisto haudattiin Hietaniemen hautausmaalle sotilaallisin kunnianosoituksin pääportin läheisyyteen alueelle, jossa sijaitsevat presidentti Urho Kekkosen ja Risto Rytin haudat.
Kuvat hautajaissaatosta: Olli Seppälä, Ullamaija Seppälä, Gun Damén
Lue myös:
Presidentti Mauno Koivisto kantoi mukanaan uskonnollisen työläiskodin perintöä