Mitä on kirkon patriarkaalisuus ja voidaanko siitä päästää irti?
Nämä kysymykset puhuttivat Turkuun kokoontunutta kirkolliskokousta, joka kävi tiistaina ja keskiviikkona keskustelua juuri ilmestyneestä kirkon nelivuotiskertomuksesta. Tutkimuksesta käytettiin yli 30 puheenvuoroa tiistaina ja keskiviikkona.
Patriarkaalisuudesta käyty keskustelu liittyi nelivuotiskertomuksen esiin nostamaan havaintoon, jonka mukaan yksi ihmisiä kristinuskosta vieraannuttava asia on uskonnollisuuden liittyminen mielikuvissa patriarkaaliseen järjestykseen. Tämä karkottaa erityisesti nuorten sukupolvien naisia.
Nelivuotiskertomuksen tuloksista voit lukea lisää täältä.
Heidi Zitting: Kristillisestä joogasta puhuttaessa jooga voi olla se turvallinen sana
Keskustelun patriarkaalisuudesta aloitti Turun arkkihiippakunnan pappisedustaja Pauliina Järvinen. Hänen mukaansa patriarkaalisuuden näkyväksi tekeminen ja purkaminen kirkossa on kaikkien yhteinen asia, sillä kaikki sukupuolet voivat myös ylläpitää sitä.
Järvinen tarkensi tarkoittavansa patriarkaalisuudella kulttuuria, joka tietoisesti tai tiedostamatta asettaa miehet sukupuolensa takia etuoikeutettuun asemaan. Näin yksi sukupuoli sääntelee yhteisön normeja.
Järvisen mukaan patriarkaalisuutta voidaan jäljittää kirkossa ainakin neljästä suunnasta. Ensinnäkin se näkyy rakenteissa, kuten virantäytöissä, palkkauksessa ja hierarkkisessa vallankäytössä. Toiseksi uskonnollinen kieli kantaa mukanaan patriarkaalista kulttuuria ja sitä pitäisi uudistaa niin, ettei kuitenkaan menetetä uskon luovuttamattomia sanoituksia. Eroa on myös siinä, mikä määritellään oikeaksi ja hyväksyttäväksi teologiaksi ja mikä vähempiarvoiseksi.
Kolmanneksi patriarkaalisuuden voidaan nähdä liittyvän moraalikysymyksiin, kuten avioliittoon ja muihin yhdenvertaisuuskysymyksiin. Neljänneksi patriarkaalisuus näkyy siinä, ketkä edustavat kirkkoa julkisuudessa.
Järvinen nosti esiin kirkon nelivuotiskertomuksen suosituksen, jossa kirkkoa kehotetaan pitämään esillä kristillisiä ei-patriarkaalisen hengellisyyden muotoja. Näin purettaisiin Järvisen mukaan nuorten aikuisten esteitä Jumalan luo.
Tampereen hiippakunnan pappisedustaja Jari Kemppainen kysyi, mitä ei-patriarkaaliset hengellisyyden muodot ovat. Järvinen vastasi, että ne ovat kehollisia, toiminnallisia ja kokemuksellisia tapoja ilmaista hengellisyyttä.
Espoon hiippakunnan pappisedustaja Heidi Zitting huomautti kuuluvansa milleniaaleihin eli 1980-luvulla syntyneisiin naisiin. Hän valisti kirkolliskokousedustajia siitä, että jooga ja meditaatio ovat hänen viiteryhmälleen tuttuja ja turvallisia asioita.
– Jos puhutaan kristillisestä joogasta, niin tässä yhdistelmässä sana jooga on turvallinen. Ei se sana kristillinen. Sana kristillinen on pääsääntöisesti epäilyttävä.
Lapuan hiippakunnan pappisedustaja Kirsi Pohjola peräänkuulutti moninaisuuden kuuntelemista ja huomautti, että nuoria naisia ei tavoiteta vain perhearvojen kautta.
Soili Haverinen: Patriarkaalisuutta ei voi purkaa purkamatta kristillistä uskoa
Mikkelin hiippakunnan pappisedustaja Sammeli Juntunen epäili, että individualismin ilmapiirissä patriarkaalista ovat kaikki suuret totuudet, myös sellainen hengellisyys, jossa on Kristusta tai sakramentteja koskevia totuuksia.
– Sellainen leimaantuu patriarkaaliseksi, koska siihen liittyy totuus, jota yksilö ei itse ole keksinyt. Ei-patriarkaalista spiritualiteettia taas on sellainen, johon ei liity väitteitä totuudesta.
Juntunen sanoi, ettei väheksy luonnossa liikkumista tai hengitystekniikoita osana rukousta vaan harrastaa niitä itsekin. Hänen mukaansa kristinuskon totuusväittämien sivuuttaminen ei kuitenkaan toimi eikä nelivuotiskertomuksessa mainitusta jumalauskon uskottavuusongelmasta selvitä luonnossa liikkumisella tai hengitystekniikoilla.
– On ryhdyttävä jumalauskomme perusteiden ja muiden oppien julkiseen ymmärrettäväksi tekemiseen.
Helsingin hiippakunnan maallikkoedustaja Soili Haverinen ihmetteli, miten kirkossa voidaan purkaa patriarkaalisuutta, joka on ”isänvaltaa”.
– Patriarkaalisuuden purkaja ei voi johdonmukaisesti aloittaa messua Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen tai päättää messua Herran siunaukseen.
Haverisen mukaan patriarkaalisuutta ei voi purkaa kirkosta purkamatta siitä kristillistä uskoa.
– On isänvaltaa, joka alistaa, nöyryyttää ja halventaa. Mutta on myös kaikkivaltiaan Isän valta, joka nostaa, kantaa ja pelastaa. Monelle nuoremman sukupolven edustajalle vain edellinen, vääristynyt patriarkaalisuus on tuttua.
Kaisamari Hintikka: Onko kirkko kiinni identiteetissä, joka ei ole ympäröivän yhteiskunnan mielestä totta?
Kirkolliskokouksen keskustelussa kuultiin huolipuhetta laskevista käyristä ja nuorten naisten lipumisesta kirkon ulottumattomiin. Toiset tulkitsivat kuitenkin, että tilanne on täynnä mahdollisuuksia ja jopa huojentava.
Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen sanoi, että kirkko elää lähetystilanteessa. Siitä ei pidä masentua tai heittää hanskoja tiskiin.
– Pelko, kyynisyys ja apatia eivät johda mihinkään hyvään.
Helsingin hiippakunnan pappisedustaja Marjaana Toiviainen sanoi aavistelevansa, että kirkko löytää identiteettinsä vasta tyhjentymällä ja kutistumalla.
– Meidän pitää tuhoutua, jotta voimme tulla siksi, mitä olemme.
Kun luterilaisuus on Suomessa vain yksi hengellinen vakaumus muiden joukossa, kirkolla on Toiviaisen mukaan mahdollisuus kirkastaa olemuksensa.
Espoon hiippakunnan piispa Kaisamari Hintikka kysyi, kuinka paljon kirkko on kiinni sellaisessa institutionaalisessa identiteetissä, joka ei ole enää muun yhteiskunnan mielestä edes totta.
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.