Satavuotiasta Suomea juhlittiin viime vuonna runsaasti sinivalkoisin värein. Talvisotaa ja jatkosotaa muisteltiin, ja Aku Louhimiehen uusi Tuntematon sotilas tulkitsi elokuvateattereissa rintaman tuntoja nuoremmalle sukupolvelle aiempaa ymmärrettävämmällä tavalla.
Vuoden nyt vaihduttua on aika siirtyä vaikeampiin muistoihin, jotka kuitenkin jopa talvi- ja jatkosotaa suoremmin liittyvät Suomen itsenäistymiseen, sillä itsenäistymistä seuranneen sisällissodan syttymisestä tulee kuluneeksi sata vuotta.
Muistojen värit 1918 ovat valkoinen ja punainen. Vuoden 1918 tapahtumat, vapaussota, punakapina, kansalaissota, veljessota, sisällissota – vaikealla asialla on monta nimeä näkökulmasta riippuen. Yhteistä on se, että on ollut helpompi puhua sodasta suurta itäistä naapuria vastaan kuin sodasta, joka on raa’asti ja verisesti jakanut omaa kansaa, kyliä ja sukujakin valkoisten ja punaisten joukkoihin.
***
Sisällissodan jättämät haavat ovat syvät. Sodan jälkihoito epäonnistui monin tavoin. Kansan nähdään yhdistyneen oikeastaan talvisodassa. Tapahtumien vakavampi käsitteleminen on käynnistynyt vasta viime vuosikymmenellä vähitellen tutkijoiden julkaistessa sisällissotaa käsitteleviä kirjoja.
Kotimaa-lehti on vuosien varrella harjoittanut ankaraa itsetutkiskelua suhteessaan sisällissotaan. Se asettui sodassa valkoisten puolelle puolustaakseen oman näkemyksensä mukaan kristinuskoa kommunismia vastaan kuten kirkkokin pääosin. Kunakin aikakautena ratkaisut tehdään silloisen ymmärryksen valossa. Ratkaisujen viisaus jää aina jälkipolvien arvioitavaksi. Nykyisen hyvää uskontojournalismia painottavan ja moniäänisyyttä sallivan Kotimaan näkökulmasta mennyt tuntuu surulliselta.
Kotimaan täyttäessä 100 vuotta vuonna 2005 silloinen päätoimittaja Olav S. Melin kertasi lehden toimintaa sisällissodassa ja sotavuosina ja pyysi sen sivuilla ”avoimesti ja nöyrästi anteeksi niiltä ihmisiltä ja väestöryhmiltä, joita kohtaan se on toiminut väärin historiansa aikana”.
***
Kun sata vuotta sisällissodan alkamisesta tulee 27.1. täyteen, sen taistelijat ja uhrit ovat jo poissa. Anteeksipyynnön ja sovinnon sanat eivät enää heihin yllä. Mutta muistella täytyy ja tulkita täytyy vuoden 1918 tapahtumia, jotta me suomalaiset kansana ja yksilöinä ymmärtäisimme, keitä me olemme ja miksi me olemme sellaisia kuin olemme. Sodan jäljet sukupolvien ketjussa ovat yllättävän pitkät, etenkin veljessodan. Mihin kaikkeen se onkaan yhteiskunnassamme ja meissä vaikuttanut ja edelleen vaikuttaa?
”Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku”, Suomen seitsemäs presidentti Juho Kusti Paasikivi tapasi lainata englantilaisen historioitsijan Thomas Babington Macaulayn lausetta. Siinäpä hyvä motto alkaneelle vuodelle.
Kuva: Olli Seppälä