Kristittyjen määrä Englannissa ja Walesissa on laskenut alle puoleen väestöstä. Tieto käy ilmi viime viikolla julkaistusta, kerran kymmenessä vuodessa Englannissa ja Walesissa tehtävästä väestölaskennasta. Sen mukaan niiltä main löytyi vuonna 2021 kristittyjä enää 46,2 prosenttia. Uskonnottomina itseään pitää 37,2 prosenttia.
Eivät uskonnot kuitenkaan ole väestölaskennan mukaan katoamaan päin. Pakanauskontojen, kuten noituuden harjoittajien määrä on kasvanut 57 000:sta 74 000:een. Nopeimmin kasvaa shamanismi, jonka harjoittajien määrä on kymmenessä vuodessa lisääntynyt 650:stä 8000:een. Myös muslimien ja buddhalaisiksi tunnustautuvien määrä on kasvanut.
The Guardianin (30.11.) mukaan nyt kysytäänkin, onko syytä muuttaa enemmistöstä vähemmistöön siirtyvän kirkon asemaa yhteiskunnassa. Englannin kirkon rooli vaatii vielä tällä hetkellä kuninkaalta valaa kirkon suojelemiseksi. Sen piispolla ja arkkipiispoilla on 26 paikkaa Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin ylähuoneessa. Ja kirkko takaa myös sen, että valtion kouluissa opetetaan ja harjoitetaan kristinuskoa.
* * *
Englannin ja Walesin kehitys hyytää tietysti suomalaisen luterilaisenkin sielua. Suunta on sama.
Englannin kirkon seurakunnissa on meiltäkin käyty hakemassa oppia siihen, miten jäsenkato pysäytetään. Suurin oppi on ollut se, että seurakunnat ovat pyrkineet olemaan osa ympäröivää yhteisöä ja vastamaan sen tarpeisiin. Kirkko on toteuttanut merkittäviä sosiaalisia projekteja ja etsinyt tietään ihmisten arkeen. Jos ei sekään riitä, niin mitä toivoa enää on?
Lontoon King’s Collegen professori Linda Woodhead kiinnittää The Guardianin artikkelissa huomion olennaiseen. Hän toteaa, että kristittyjen määrän väheneminen johtuu osittain ikärakenteesta. ”Kristitty väestö on varsin vanhaa”, hän sanoo ja jatkaa: ”Mutta kyse on myös siitä, ettei uskontoa välitetä eteenpäin lapsille.” Muut suuret uskonnot onnistuvat tässä paremmin.
Kun Suomessakin paineita kohdistuu nyt päiväkotien ja koulujen katsomuskasvatukseen, täytyy kirkon ja seurakuntalaisten kääntää tarkasteleva katse itseensä.
Seurakunnan on tärkeää olla osa ympäröivää yhteisöään. Mutta se ei riitä. On mietittävä, miten perheet ja suvut voisivat välittää kristillistä uskoaan ja perinteitään lapsilleen ja lastenlapsilleen mielekkäällä ja myönteisellä tavalla. Miten niitä voisi siinä tehtävässä tukea paremmin? Ettei oltaisi kohta kuin Englannissa ja Walesissa.
Pääkirjoitus on julkaistu 9.12. ilmestyvässä Kotimaassa.