Pääkirjoitus: Kirkollinen tapa­kulttuuri muuttuu, koska sen täytyy

Maailma muuttuu, eikä mikään tunnu olevan pysyvää – josko lie koskaan ollutkaan. Toisinaan muutos on nopeaa, mutta usein hidasta: muutoksen huomaa vasta vuosien päästä, vaikka on itse ollut osallinen.

Yksi tällainen hitaan mutta vääjäämättömän muutoksen alue on kirkolliseen elämään liittyvä tapakulttuuri.

Iltalehdessä (8.6.) ihmeteltiin, miksi hautajaisissa yleensä vain miehet kantavat arkkua. Seurakunta ei määrittele, ketkä tai minkä sukupuoliset arkkua saavat kantaa, mutta sen tekevät perinnäissäännöt. Hautajaiset ovat rituaali tapakulttuurinkin osalta.

Nainen arkunkantajana ei ole enää täysin tavatonta, mutta kovin tavallista se ei liene vielä missään. Ehkä tulevaisuudessa tilanne on toinen. Tyttäret kantavat vanhempiensa tai isovanhempiensa arkkuja siinä kuin pojatkin.

***

Hautauskulttuurissa näkyy tapojen muutos muutenkin. Tuhkauksen yleistyminen on tehnyt isoista kukkalaitteista tavallaan tarpeettomia, sillä niitä ei viedä haudalle, vaan arkku lähtee kirkosta tai kappelista suoraan krematorioon. On entistä yleisempää, että hautajaisvieraat laskevat kukin arkulle vain yhden ruusun.

Hautajaispukeutumisessa musta väri pitää vielä pintansa. Sen sijaan tavallisessa messussa pukeutumisen värikirjo on suuri. Nykyaikana jo pelkkä ajatus erityisestä ”kirkkopukeutumisesta” saa monen kasvoille kiukunpunan. Samaan aikaan toisille pukeutuminen on viesti. He haluavat kunnioittaa tilaisuuden luonnetta miettimällä, mitä laittavat päälleen.

Pukeutumista jumalanpalvelukseen tai kirkollisiin tilaisuuksiin eivät säätele seurakuntien työntekijät, vaan yleinen ja paikallinen tapakulttuuri.

Messuista on vuosikymmenten saatossa tullut entistä välittömämpiä tilanteita. Kaikkinainen kirkollinen pönötys kuuluu toivottavasti historiaan. Kaukana ovat ajat, jolloin kirkossa oli naisten ja miesten puoli.

***

Kirkollinen tapakulttuuri muuttuu, koska sen on pakko muuttua. Ihmiset eivät suostu vanhoihin kaavoihin, vaan haluavat uusia tapoja ilmentää suruaan, iloaan ja hengellisyyttään. Samalla kun jäykät tavat väistyvät, kirkon kynnys saattaa madaltua. Toivoa ainakin sopii.

Kirjoittaja on Kotimaan julkaisupäällikkö. Pääkirjoitus on julkaistu 17.6.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Edellinen artikkeliUutuus­kirja kertoo: Tuomo Mannermaan Luther-koulu vei suomalaista teologiaa uusiin korkeuksiin
Seuraava artikkeliLuonto puhuu: Miksi enkelin piti rämpiä liejussa?

Ei näytettäviä viestejä