Julkisuudessa nähtiin eräs törmäys yksityisen uskonkäsityksen ja kirkon yhteisen näkemyksen välillä, kun pastori Kai Sadinmaa erotettiin pappisvirasta. Tapauksessa oli kyse tunnustuksesta eli uskomisen lauseista ja niiden ohi opettamisesta sekä kirkkojärjestyksestä ja pappislupauksesta.
Sadinmaa ei ole yksin. Kuilu ihmisten näkemysten ja kirkon opetusten välillä on kasvanut, selviää Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyistä. ”Uskon, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa”, moni ajattelee.
Mitä merkitystä sillä on – papille tai kirkon jäsenelle?
Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo sanoo, että pappi antaa virkaan vihkimisessä lupauksen pysyä kirkon tunnustuksessa.
– Papin tehtävänä on auttaa ihmisiä uskomaan Jumalaan sellaisena kuin hänet voidaan Kristuksen kautta tuntea. On hienoa, jos pappi siihen keksii sanoja ja tekoja, jotka puhuvat erilaisille ihmisille näiden tilanteen mukaan.
Repo muistuttaa, että papin on myös annettava ihmisten epävarmuudelle ja etsinnälle tilaa.
– Heidän kanssaan seurustellessaan hän joutuu itsekin pohtimaan oman uskonsa sisältöä. Kuitenkin hänen puheidensa, opetuksensa ja sielunhoitonsa perustana ja viittaussuuntana tulee olla kirkon yhteinen usko.
Helsingin seurakuntien hengellisen ohjauksen ja spiritualiteetin asiantuntijan, pastori Henri Järvisen mukaan pappi toimii ensisijaisesti kirkon uskon sanoittajana ja ”monissa tilanteissa kuten messussa Kristuksen persoonassa”.
– Papin pitää erityisen tarkkaan tutkia, mitä kirkko uskoo ja miten se asioita sanoittaa. Olisi hassua, jos pappi toimisi aina jotenkin toisin.
Nurmijärven seurakuntapastorilta, teologian tohtori Anni Pesoselta ilmestyi kesällä kirja Credo – tieni mystiikkaan. Siinä hän kirjoittaa persoonallisesta ja yksilöllisestä uskontulkinnastaan.
– Sitä lukiessa voi miettiä, kuinka sopuisasti mahdun luterilaisen kristinuskon perusajatusten kanssa saman sateenvarjon alle. Itse arvelen sinne kyllä mahtuvani.
Pesonen sanoo ymmärtävänsä hyvin, että papin liikkumatila uskonasioissa on periaatteessa ja käytännössä paljon pienempi kuin maallikon.
– Papista voi tehdä harhaoppisuuskantelun, häntä voi uhata pappisvirasta erottamisella, ja esimies voi halutessaan hankaloittaa paljonkin hänen elämäänsä, ellei toisinajattelija sitten itse satu olemaan kirkkoherra.
– Maallikkoa taas ei oikeastaan voi uhata millään nyt, kun entisten aikojen kirkosta erottaminen ja ehtoollispöydästä ulos sulkeminen ovat poistuneet käytännöstä.
Uskolla on henkilökohtainen maantiede
Pappien uskonnäkemystä voi pitää ammatinvalintakysymyksenä. Papit ovat sitoutuneet tunnustukseen ja saavat usein myös rahaa siitä, että opettavat työnantajan näkemyksen mukaan. Pappia voi pitää uskomisen erillistapauksena. Tavallisen ihmisen uskonnäkemyksellä on toisenlaiset rajat ja vapaudet.
Anni Pesonen muistaa erään ystävänsä sanoneen, että uskolla on henkilökohtainen maantiede.
– Yhteinen usko sijoittuu jokaisen ainutkertaisen elämän maastoon omalla tavallaan. Siksi jokaisella kristityllä on kristillisessä perinteessä omia painotuksiaan, tulkintojaan, mieltymyksiään, lempiajatuksiaan ja yleensä myös inhokkijuttujaan. Tämä koskee kaikkia, myös pappeja.
Pesonen tunnistaa, että niitäkin löytyy, joille on äärettömän tärkeää uskoa tiukasti kirkon opin mukaan.
– Sellaisen uskon ylläpitäminen vaatii käsittääkseni kyllä tietoista ponnistelua. Käydään samanhenkisissä piireissä, luetaan tarkasti valvottua kirjallisuutta ja pyritään jatkuvasti muokkaamaan omaa ajattelua kirkon opin suuntaan – tai siihen suuntaan, minkä toivottaisiin olevan kirkon selkeä oppi. Useimmat kristityt suhtautuvat omaan opilliseen puhtauteensa kuitenkin rennommin.
Pesosen mukaan on luonnollista ottaa vaikutteita monelta eri suunnalta ja pyrkiä sitten yhdistämään ne itselleen toimivaksi kokonaisuudeksi.
– Ja vaikutteitahan tulee nykymaailmassa myös muualta kuin Raamatusta ja Tunnustuskirjoista. Jos kristillinen maailmankatsomus on ihmisessä syvällä, kristinusko on kuitenkin se perusjuttu, jota muut vaikutteet rikastavat.
Henri Järvinen muistuttaa, että usko on lähtökohtaisesti Pyhän Hengen lahja ja Jumalan ihmisissä synnyttämää.
– Henkilökohtainen uskonelämä voi usein olla jännitteinen suhteessa kirkon yhteisen uskonkäsityksen kanssa. Meillä ihmisillä on paljon omia mielipiteitä ja mieltymyksiä, haluamme itse rakentaa sisäisen elämämme. Kristillinen usko on kuitenkin aina lähtökohtaisesti yhteistä ja jaettua.
Se, että Jumala kohtaa jokaisen ihmisen persoonallisesti ja henkilökohtaisesti, ei Järvisen mukaan tarkoita, että usko olisi individualistista.
Ikioma rakentuu yhteisen pohjalta
Matti Repo uskoo, että kirkon jäsenten usko omissakin pohdinnoissa noudattelee pääosin sisällöltään kirkon yhteistä uskoa.
– Sen näkee muun muassa siitä, että halutaan tuoda lapset kasteelle ja lähettää nuoret rippikouluun tai että osataan Isä meidän -rukous ja uskontunnustus ja että halutaan läheisille kristillinen hautaan siunaaminen. Eivätkö nämä kaikki osoita yksilöillä olevan pikemminkin kirkon yhteinen kuin ihan ikioma usko?
Repo arvelee, että vain harva ryhtyy mielessään tekemään yksityiskohtaista uskonoppien erittelyä.
– Mutta joka siihen ryhtyy, tekee sitä kenties juuri sovittaakseen omia ajatuksiaan ja kysymyksiään yhteiseen uskoon.
Repo ottaa esimerkiksi uskontunnustuksen. Hänen mukaansa uskontunnustuksen lauseiden ottaminen kirjaimellisesti on ehkä helpompaa kuin niiden hengellisen sisällön uskominen.
– Esimerkiksi ”syntyi Neitsyt Mariasta” on pikkujuttu sen rinnalla, että kaikkivaltias ja oikeudenmukainen Jumala ylipäätään tyhjentää itsensä ja syntyy heikoksi ihmiseksi ja antautuu vihollistensa surmattavaksi.
– Tai lause ”astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän kaikkivaltiaan oikealla puolella” – eikö helpompaa ole ajatella konkreettisesti ”astumista ylös ja istumista” kuin uskoa, että Jumala todella hallitsee? Eikö ole vaikeampaa uskoa, että se Poika, joka surmattiin, onkin kaikkivaltias?
Kirjaimellisuus on eri asia kuin kirjaimen takan oleva hengellinen merkitys ja uskon syvempi salaisuus.
– Sen ilmaisemiseen ovat inhimillisen kielen sanat ja kuvat välttämättömiä. Enkä kuitenkaan ole ihan varma siitä, tarvitseeko yhteinen usko aina jotain uutta ja tuoretta sanoitusta. Hyödyllisempää voisi olla syventyä vanhaan ja kulttuurisesti tutumpaan.
Teologia auttaa sanoittamaan näkemyksiä
Koska ihmiset yleensäkin kokevat asioita eri tavalla, he kokevat myös uskonnon ja puheen Jumalasta eri tavoin. Onko tässä tilanteessa kirkon kannalta tärkeämpää tai mieluisampaa, että ihminen ylipäätään pohtii uskonnollisia kysymyksiä kuin että hän pohtii niitä vain kirkon tarjoamin käsittein?
– Totta kai ensimmäinen, sanoo Anni Pesonen.
– Muutenhan kirkolta häviää kokonaan kosketus niiden ihmisten ajatteluun ja kokemuksiin, jotka eivät ole opetelleet puhumaan perinteisillä kristillisillä termeillä. Miten kristillisestä kuplasta voisi silloin koskaan nähdä ulkopuoliseen maailmaan, ymmärtää ketään siellä omimman laitumen aidan ulkopuolella? Tai oppia heiltä mitään?
Myös Matti Revon mielestä on tärkeää pohtia uskon sisältöä, mutta sitä voi olla vaikea tehdä ilman, että kirkon käyttämät teologiset käsitteet tavalla tai toisella tulevat esiin.
– Kristinuskolle on ominaista, että se on syntynyt tietyssä historiallisessa tilanteessa ja tietyssä kulttuurissa ja että sen keskushenkilöllä on elämänhistoria, teot ja opetukset. On vaikea kuvitella, mistä saisi sellaisia käsitteitä, joilla se kaikki kuvattaisiin ilman Raamattua. Kristillisen uskon käsitteet nousevat evankeliumien kertomuksista.
Repo pitää kuitenkin arvokkaana sitä, jos joku kirkon perinteisen uskon tunteva etsii sille uusia sanoituksia.
– Mutta todennäköisesti hän on sitä ennen jo paljonkin pohtinut uskoa kirkon perinteisillä sanoilla. Miten hän muuten tietäisi päätyvänsä samaan uskon sisältöön?
Henri Järvisen mukaan kieli auttaa ymmärtämään kokemuksia, ja sen vuoksi tarvitaan teologiaa sanoittamaan uskonasioita.
– Yleensä kirkon tarjoamat ja vuosisatoja pohditut käsitteet avaavat uskon teemoja hienosti, mutta joskus ihminen joutuu haparoimaan sanojaan jotenkin muuten. Hienoa olisi, jos voisimme enemmän jakaa yhdessä kokemuksiamme ja näkemyksiämme.
Ei tarvetta rajojen kiristämiselle
Jos omien uskonnäkemysten ja kirkon ”virallisten” näkemysten ristiriita käy liian suureksi, pitäisikö kirkkokuria kiristää ja eri tavoin uskova kirkon jäsen erottaa ”pyhien yhteydestä”?
– Kirkossahan koetellaan rajoja useampaan suuntaan, sanoo Anni Pesonen.
– Jotkut heittäisivät virasta ne papit, jotka vihkivät sateenkaaripareja, toiset taas ne, jotka kieltäytyvät yhteistyöstä naispappien kanssa. Hyvin konservatiivisissa piireissä on haluttu ottaa kaste ”harhaoppiselta” kirkolta oikeauskoisempien maallikkojen käsiin. Ääriliberaalilla puolella taas on kehotettu maallikkoja viettämään ehtoollista ilman pappia.
Pesonen ymmärtää, että kirkon on asetettava rajoja sille, mitä sen nimissä saa sanoa, opettaa ja tehdä.
– Silti toivoisin, että rajat olisivat avarat ja kirkko näkisi mahdollisimman monet erilaiset tulkinnat rikkautena. Pelokas ja klaustrofobinen ilmapiiri kirkossa ei palvele ketään. Tarvitaan sellainen perusvire, joka mahdollistaa vapaan ajatustenvaihdon ja saa henkisen etsinnän kukoistamaan.
Henri Järvisen mielestä on tärkeää, että jokaisella ihmisellä on vapaus kuulua tai olla kuulumatta kirkkoon oman vakaumuksensa mukaisesti.
– Kuitenkin rajojen osoittelun sijaan ihmisiä tulisi rohkaista etsimään hyvän Jumalan tahtoa, rauhaa ja iloa omassa elämässään ja kirkossa.
Lue myös muita uskon sanoittamista pohtivia juttuja:
Essee: Ylikorostunut puhe synnistä vierottaa ihmisiä Jumalasta
Essee: Tarvitsemme uusia vertauskuvia, sillä harva nykyihminen haluaa olla lammas
Ilmoita asiavirheestä