"Olen havainnut työssäni nepsy-lapsiperheiden ahdingon" – diakoni Katriina Tenhonen Kiteeltä täyttää 50 vuotta

Parasta Katriina Tenhosen työssä ovat kahdenkeskiset kohtaamiset ja vaikeinta oman rajallisuuden hyväksyminen. Kaikkia ei pysty auttamaan, vaikka haluaisi. Kuva: Hanne Karaksela

Jokainen ihminen on Jumalan silmissä yhtä arvokas, mutta ympäröivä maailma on silti aika rasistinen, sanoo Kiteen seurakunnan 50-vuotta täyttävä diakoni Katriina Tenhonen. Hän on erikoistunut muun muassa romanityöhön.

Yleisesti hän kantaa huolta perheistä, joissa lapsella tai lapsilla on neuropsykologisia ongelmia, sekä nuorista mielenterveyskuntoutujista. Nämä ihmisryhmät jäävät helposti väliinputoajiksi tai tippuvat turvaverkkojen ulkopuolelle.

Työssään Tenhonen on kiitollinen yhteistyön voimasta. Eri seurakuntien, tunnustuskuntien ja järjestöjen välinen yhteistyö antaa paljon ja auttaa jaksamaan.

Haastattelu on osa Kotimaan verkkolehden syntymäpäivähaastattelujen sarjaa.

Millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi? Miten päädyit opiskelemaan diakoniksi?

– Kasvoin Koillismaalla Posiolla. Isäni oli kanttori ja äiti kotitalousopettaja. Lisäksi perheeseemme kuului isosisko ja mummo eli äidin äiti. Mummoni oli harras kristitty ja luki joka ilta Raamattua. Meidän lasten kanssa hän luki iltaisin Isä meidän -rukouksen ja Herran siunauksen. Olin jo pienenä seurakunnan kerhossa ja pyhäkoulussa ja lauloin seurakunnan lapsikuorossa. Koululaisena harrastuksiin tuli mukaan partio ja nokkahuilujen soitto. Kotini hengellisyys oli turvallista ja peruskirkollista.

– Äitini hoiti kirjeenvaihtoa seurakunnan lähetyskentille Hongkongiin ja Senegaliin. Hän vastasi myös kodista kotiin kiertävästä lähetyspiiristä. Mukana oli kaiken ikäisiä. Me lapset leikimme suurimman osan ajasta, mutta lähettien kirjeitä meidät pyydettiin aina kuuntelemaan. Lapiosalmen leirikeskus oli minulle lapsuudessa kuin toinen koti. Olin siellä leireillä ja usein myös äidin mukana, kun hän opasti ihmisiä keittiön käytössä.

– Myöhemmin muutimme vanhempien töiden perässä Etelä-Savoon Kangasniemelle. Kävin musiikkipainotteisen lukion Mikkelissä, mutta osallistuin aktiivisesti Kangasniemen seurakuntanuorten toimintaan ja toimin kesällä isosena ja kirkon oppaana. Selkiytyi, että haluan seurakuntaan töihin. Hain Helsinkiin teologiseen ja Pieksämäelle diakoniaopintoihin. Pieksämäelle avautui ovi, ja pian huomasin, että tämä on oma alani. Ihmisläheisyys ja käytännöllisyys ovat minun juttujani. Opiskelin 4,5 vuotta, ja opintoihin kuului pitkiä harjoitteluja, joiden aikana näin työn eri puolia ja sain hyvää kokemusta. Valmistuin joulukuussa 1995 ja kesästä 1996 alkaen olen työskennellyt diakonina Kiteen seurakunnassa.

Kuvassa Katriina soutaa isälle verkkoja Posiojärvellä noin 10-vuotiaana.Kuva: Katriina Tenhosen kotialbumi

Miten työsi on muuttunut näiden vajaan 30 vuoden aikana? Mitä olet oppinut ihmisistä ja yhteiskunnasta?

– Alkuun työni oli pitkälti kotikäyntejä ja syntymäpäiväkäyntejä vanhusten luona sekä hartauksien pitämistä laitoksissa. Toki mukana oli myös mielenterveys- ja päihdekuntoutujien ryhmätoimintaa. Taloudellista avustamista oli laman jäljiltä jo silloin, mutta isommista avustuksista päätti diakoniatyön johtokunta. Nykyään avustuspäätökset tehdään viranhaltijapäätöksinä.

– Kiteen seurakuntaan on liitetty Rääkkylän ja Kesälahden kappeliseurakunnat, joten nyt meitä on neljän diakoniatyöntekijän tiimi ja voimme jakaa vastuualueita. Minun vastuullani on erityisesti näkövammaisiin painottuva vammaistyö, surutuki ja romanityö.

– Työ surevien kanssa on opettanut elämän rajallisuutta. Emme ole täällä ikuisesti, mutta iankaikkisen elämän toivo lohduttaa. Toiseksi työssäni korostuu kaikkien yhtäläinen ihmisarvo ja kunnioittavien, lämpimien kohtaamisten merkitys. Jokainen on Jumalan silmissä yhtä arvokas ja Jumalan kuva, mutta ympäröivä maailma on silti aika rasistinen. Hyvin koulutettu romani ei edelleenkään saa töitä tai asuntoa. Eikä rasismi liity vain ihonväriin tai etnisyyteen, vaan myös esimerkiksi päihteiden käyttäjät lakaistaan syrjään ja ohitetaan. Kolmanneksi olen oppinut, kuinka valtava merkitys ja voima on yhteistyössä. Olen kiitollinen yhteistyökumppaneista eri seurakunnissa ja järjestöissä. Kukaan ei jaksa yksin, ja päällekkäisyksiä kannattaa karsia. Esimerkiksi vapaaehtoisten kouluttamista ja virkistystä kannattaa järjestää yhteistyössä yli rajojen.

Mitä romanityö pitää sisällään?

– Kiteellä asuu paljon romaneja. Meillä on leiri- ja ryhmätoimintaa sekä monenlaista yhteistyötä vapaaseurakunnan, helluntaiseurakunnan ja paikallisen evankelisen opiston kanssa. Täällä toimii Lasten ja nuorten hyväksi -yhdistys, joka työllistää romaninuoria ja nuoria aikuisia. He toteuttavat esimerkiksi iltapäivätoimintaa ja pitävät seurakunnan tiloissa lasten leivontakerhoa.

– Olen myös kirkkohallituksen Romanit ja kirkko -neuvottelukunnan jäsen. Lisäksi olen mukana alueellisessa romanityöryhmässä, jossa olemme suunnitelleet maakunnallista romanipoliittista ohjelmaa.

Mitkä ihmisryhmät ovat juuri nyt erityisen heikoilla yhteiskunnassamme?

– Minulla on suuri huoli nuorista ja mielenterveyskuntoutujista. Erityisesti nämä kaksi asiaa yhdessä meinaavat johtaa siihen, että ihminen putoaa turvaverkkojen läpi ja jää yksin. Toiseksi olen havainnut työssäni nepsy-lapsiperheiden ahdingon. Neuropsykologisista ongelmista kärsivän lapsen perheessä elämä on muutenkin haastavaa. Jos mukaan tulee vielä taloudellista ahdinkoa tai vaikka avioero, saattaa olla, että perheellä ei ole mahdollisuutta tai varaa ajaa 70 kilometriä Joensuuhun nepsy-kuntoutukseen, vaikka lapsi saisi lähetteen ja tarvitsisi kuntoutusta kipeästi.

– Yhteiskunnallinen vaikuttaminen asiakkaiden puolesta olisi diakoniatyössä ehdottoman tärkeää, mutta siihen ei meinaa riittää rohkeutta ja aikaa. Itseltään pitää kysyä: kuka näiden ihmisten asiaa ajaa, jos en minä?

Mitkä ajatukset ja arvot ovat sinulle työssä olennaisimpia?

– Jokaisen ihmisen yhtäläisen ihmisarvon lisäksi pidän todella tärkeänä ihmisten aitoa kohtaamista, läsnäoloa ja ajan antamista jokaiselle asiakkaalle. Tärkeää on myös rukous ja evankeliumin eteenpäin vieminen. Haluan kertoa, että Jeesus on kuollut juuri sinun puolestasi. Ovi taivaaseen on auki.

– Parasta työssäni ovat kahdenkeskiset kohtaamiset. Vaikeinta on hyväksyä oma rajallisuutensa. Kaikkia ei pysty auttamaan, vaikka kuinka haluaisi.

Millainen on diakoniatyöntekijöiden asema kirkossa? Entä työssä jaksaminen?

– Meitä ja työtämme arvostetaan kovasti juhlapuheissa ja katugallupeissa. Mutta olisihan se kauhean kiva, jos arvostus näkyisi myös palkkapäivänä. Omassa seurakunnassani diakoniatyön resurssit ovat nyt hyvät. Kaikki virat on täytetty pätevillä viranhaltijoilla. Kaikissa seurakunnissa näin ei ole. Jos virkavapaalla olevien tai eläkkeelle lähteneiden tilalle ei palkata uusia, työ voi käydä kohtuuttoman kuormittavaksi.

– Työssäjaksamiseen on kiinnitettävä tietoisesti huomiota. Itse olen oppinut kantapään kautta työn rajaamista. Työajattomassakin työssä on mietittävä, mikä on kohtuullinen viikkotuntimäärä. Lisäksi on hyvä järjestää kaikki sellaiset ryhmäkokoontumiset päiväsaikaan, joiden osallistujille se sopii. Omia ajatuksiani nollaa hyvin lenkit koiran kanssa ja äidin rooli perheen parissa.

Miten juhlit 50-vuotispäiviäsi?

– Siskon kanssa juhlimme jo kesällä, kun kohdattiin. Syyskuun ensimmäisenä päivänä juhlimme seurakunnassa sekä Diakonian viran 150-vuotispäivää että synttäreitäni. Kahveilla oli työkavereita, seurakuntalaisia ja yhteistyökumppaneita. Kotona juhlat siirtyvät tuonnemmaksi, koska perheessä on parhaillaan enterorokkoa.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!