Naispappeus kuohuttaa vanhoillislestadiolaisia

Vanhoillislestadiolaista liikettä puhuttaa kahden liikkeeseen kuuluvan papin, Mari ja Risto Leppäsen, erottaminen Turun rauhanyhdistyksen luottamustehtävistä.

Suurin syy erottamisiin on naispappeus ja sen hyväksyminen. Mari Leppänen vihittiin maaliskuun alussa papiksi ensimmäisenä vanhoillislestadiolaisena naisena.

Mari Leppäselle on jopa annettu ymmärtää, että hän on Jumalan valtakunnan ulkopuolella.

Viime sunnuntaina Turun rauhanyhdistyksen seuroissa kerrottiin, että Mari Leppäsen puoliso Risto Leppänen on erotettu yhdistyksen puhujan tehtävästä. Puhujien ja johtokunnan päätöksestä kertoi rauhanyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Kimmo Puolitaival. Leppänen, joka on myös arkkipiispa Kari Mäkisen teologinen sihteeri, käytti seuroissa viimeisen puheenvuoronsa.

Arkkipiispa pitää asiaa vakavana

Arkkipiispa Mäkinen pitää vakavana asiana, että kirkon päätöksiin, järjestykseen ja niiden mukaiseen työhön sitoutuminen johtaa liikkeessä vaientamiseen tai ulkopuolelle sulkemiseen.

– Näen, että nyt esille noussut kysymys naispappeudesta kuvaa liikkeen monenlaista sisäistä painetta käydä rehellistä ja avointa keskustelua liikkeen perinnöstä ja nykyhetkestä. Tapa, jolla kirkon virkakäsitykseen sitoutuneita vanhoillislestadiolaisia on tässä yhteydessä kohdeltu, on minusta taka-askel ja huolestuttavaa.

Mäkinen korostaa, että vaientamalla ei päästä eteenpäin. Hän sanoo pitävänsä tapahtunutta surullisena asiana liikkeen itsensä ja sen hengellisestä perinnöstä ammentavien kirkon jäsenten kannalta.

Mäkinen arvostaa liikkeen perintöä, mutta toivoo, ettei liike sulkeudu. Hän muistuttaa myös, että kirkon jäsenillä on oikeus tuoda esiin kirkon päätöksestä poikkeavia kantoja.

Liikkeen jakautumiseen ei uskota

Voiko jatkuva julkinen keskustelu liikkeen ympärillä sitten johtaa vanhoillislestadiolaisuuden jakautumiseen? Turun rauhanyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Kimmo Puolitaival ei usko ainakaan merkittävään jakautumiseen.

– Mutta toki on mahdollista, että pieni osa liberaalisti ajattelevista jää liikkeen ulkopuolelle, hän toteaa.

Liberaalisti ajattelevia voi Puolitaipaleen mukaan yhdistää esimerkiksi myönteinen suhtautuminen naispappeuteen, perhesuunnitteluun ja televisioon sekä se, että he laajentavat seurakunnan rajoja yli sen, mikä liikkeessä voidaan hyväksyä.

Myöskään lestadiolaisuudesta tohtoriksi väitellyt tutkija Mauri Kinnunen ei usko liikkeen jakautumiseen. Sen sijaan osa jäsenistä saattaa hänen mukaansa erota esimerkiksi liikkeen luottamustehtävistä.

– Jos prosessi lähtee pyörimään niin, että rauhanyhdistysten johtokunnat rupeavat puhuttelemaan naispappeuden hyväksyviä rivijäseniä, on riski, että tästä tulee isompikin soppa. Jos pullosta lasketaan henki irti, voi olla, ettei sitä hallitse enää kukaan, itsekin vanhoillislestadiolainen Kinnunen sanoo.

Paluu hoitokokouksien aikaan?

Ripistä ja vaitiolovelvollisuudesta väitöskirjaa tekevä tutkija Johannes Alaranta katsoo, että 1970-luvun yhä ristiriitoja herättävät sielunhoidolliset hoitokokoukset ovat palanneet liikkeeseen.

– Hoitajatkin ovat systeemin uhreja. Pahoin pelkään, että 70-luku on palannut, vanhoillislestadiolainen Alaranta sanoo.

Alaranta ei usko, että liike hajoaa.

– Toivon, että se muuttuu pitkän ajan kuluessa. Vaaditaan yksi sukupolvi.

Kinnusen mukaan 1970-luvun kaltaisista hoitokokouksista ei voida puhua.

– Nykyisin keskustellaan enemmän eikä sanella.