Mitä siitä tulee, kun kristityt ja muslimit hakeutuvat toistensa seuraan keskustelemaan uskonsa ydinkysymyksistä ja rauhassa elämisestä?
Näihin kysymyksiin vastasi Suomen Lähetysseuran kirkollisen työn koordinaattori Katri Härkönen teologisessa symposiumissa, joka järjestettiin Joensuussa tällä viikolla.
Uskontojenvälinen (interfaith) keskustelu ei ole helppo juttu. Esityksessään Härkönen viittasi esimerkiksi Tansanian-kokemuksiinsa, joiden mukaan uskontodialogista vastuussa oleva viranomainenkaan ei välttämättä pidä asiaa tärkeänä.
Sen sijaan yhden uskonnon sisäiselle (intrafaith) keskustelulle voi saman virkamiehen mielestä olla kysyntää. Näin on Härkösen mukaan esimerkiksi muslimienemmistöisellä Sansibarin saarella.
– On pelkästään järkeenkäyvää, että valtauskonnon edustajille eivät vähemmistön mielipiteet ja toiminta näyttäydy uhkaavana. Siinä missä sana ”inter” ohjaa ajatteluamme kohti kaikille avointa yhteistä keskustelua ja yhdessä olemista, sana ”intra” sulkee avoimuuden ovet ja keskittyy ryhmän sisäiseen dynamiikkaan.
Kun puhutaan uskontojen kohtaamisesta käytännön dialogin tasolla, toisen uskonnon tarve omalle sisäiselle keskustelulle pitää Härkösen mukaan huomioida.
– Vaikka uhka ei ole hedelmällinen lähtökohta, voi se joissain tilanteissa myös palvella yhteisöä.
Uskontodialogi ei aina vastaa ennakko-odotuksia
Jotta voisimme ymmärtää ihmisten valintoja ja persoonallista uskonelämää, meidän on suostuttava uuden kohtaamiseen, Härkönen sanoi.
– Haaste onkin siinä, että näin ei melkein koskaan käytännössä tapahdu. Dialogissa toisen uskonnon edustajan kanssa tulokulma keskusteluun on usein hyvin erilainen kuin se, mitä odotti.
Tällöin keskustelijat ovat Härkösen mukaan oman mukavuusalueensa ulkopuolella.
Yhden uskonnon sisäisen keskustelun on Härkösen mukaan tapahduttava uskonnon omista tarpeista ja omilla resursseilla.
– Esimerkiksi kristillisen lähetysjärjestön maksama toisen uskonnon sisäinen keskustelu ei välttämättä ole kaikkein hedelmällisin tilanne sitoutumisen ja omistajuuden kannalta. Uskontojenvälinen tai -sisäinenkään keskustelu ei aidoimmillaan muutenkaan voi alkaa teorioista tai tutkijakammioista, vaan sen juuret ovat käytännössä.
Härkönen päätyi vertaamaan interfaith-lähestymistapaa Julius Caesarin uhkarohkeaan ja Rooman vallanpitäjien tahdon vastaiseen Rubicon-joen ylitykseen.
– ”Rubiconin ylittäminen” tarkoittaa ratkaisevaa tekoa ja päätöksen tekemistä. Se on merkittävä askel, joka jakaa tapahtumat aikaan ”ennen” ja ”jälkeen” ja se muuttaa asioiden tilaa. Kun olemme dialogissa toisen uskonnon edustajan kanssa, jotain muuttuu aina peruuttamattomasti. Ylitämme oman ajattelumme, haastamme itsemme ja keskustelukumppanin.
– Joskus voi sota syttyä, tai joskus voi meissä itsessämme syttyä sisällissota. Aika jakautuu ”ennen” ja ”jälkeen” dialogin, eikä enää oikeastaan haluakaan muistaa mitä oli ”ennen”.
Härkösen mukaan käytännön dialogi on yksi keino vastustaa toivottomuutta ja pelkoa naapuria kohtaan sekä oppia ymmärtämään omia ennakkoluulojaan.
Naiset kriisialueilla erityisasemassa
Konfliktinratkaisujärjestö Crisis Management Initiativen (CMI) koordinaattori Elisa Tarnaala puhui symposiumissa naisista rauhanrakentajina maailman kriisialueilla.
Tarnaala korosti YK:n turvallisuusneuvoston vuonna 2000 hyväksymää päätöslauselmaa 1325.
– Se on ensimmäinen naisjärjestöjen luoma ja turvallisuusneuvostolle esittämä päätöslauselma. Toiseksi sitä esitti neuvostolle afrikkalainen maa, Namibia.
Kahden vuosikymmenen aikana on menty eteenpäin. Naiset nähdään yhä useammin osana konfliktien hallintaa, Tarnaala sanoi.
– Tosin kaikki jäsenmaat eivät ota sitä niin tosissaan.
Hän korosti YK:n miesvaltaisen turvallisuusneuvoston tason vastapainona kriisialueiden arkipäivän tasoa.
– Vaikkapa Boliviassa naiskollektiivi on liittynyt yhteen. He kutsuvat itseään uhreiksi, minusta he ovat kuitenkin konfliktin selviytyjiä. He haluavat puhua totuudesta ja oikeudesta.
Neljä näkökohtaa sovintoon
Tarnaala nosti esiin neljä tärkeää näkökohtaa rauhanvälityksessä ja sovintoprosessissa.
Ensimmäinen on oikeus osallistua päätöksentekoon.
– Mitä on oikeudenmukaisuus, jos keskusteluun ei oteta mukaan 50 prosenttia väestöstä?
Toinen teema on oikeus suojeluun konfliktitilanteessa. Sukupuolittuneeseen ja seksuaaliseen väkivaltaan konflikteissa on puututtava entistä tehokkaammin ja kiinnitettävä huomiota uhrien asemaan ja oikeuksiin.
– Esimerkiksi pakolaisleirit ovat naisille turvattomia paikkoja. Miehet usein värvätään armeijoihin ja sissijoukkoihin. Silti myös miehet voivat olla uhreja.
Kolmas Tarnaalan näkökulma liittyi rauhanrakentamisen prosessiin.
– Siihen ei voida ottaa pelkästään ylätasoa, siis esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvostoa, vaan myös ruohonjuuritason naisjärjestöjä. Naiset ehkä helpommin voivat vaatia vastuullisuutta viranomaisilta. He pääsevät äitiroolin kautta puhumaan viranomaisille vastuullisuudesta, totuudesta ja oikeudenmukaisuudesta – sekä asioiden toistumattomuuden takuusta.
Miten maailman konfliktialueiden uhreille voitaisiin korvata heidän kärsimyksiään? Tarnaala muistutti, että pelkkä rahallinen korvaus ei ole riittävä. Tarvitaan myös symbolista tunnustamista.
Viimeisenä näkökulmana Tarnaala mainitsi rauhanturva- ja turvallisuuskysymykset. 20 vuotta sitten YK joutui hyväksymään sen, että myös rauhanturvajoukot voivat syyllistyä seksuaaliseen hyväksikäyttöön tai muuhun vääryyteen.
– Kaikki rauhanturvaajat täytyy kouluttaa ymmärtämään, millä tavalla naiset ovat erityisasemassa. Sukupuolinäkökulma on integroituna osaksi koulutusta.
Joensuun teologinen symposiumi oli järjestyksessä kahdeksas Karjalan teologisen seuran järjestämä symposiumi. Runsaasti kuulijoita koonnut tilaisuus pidettiin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen tiloissa.
Kuva: Jussi Rytkönen. Elisa Tarnaala (vas.) ja Katri Härkönen johdattelivat kuulijoitaan uskontodialogin ja naisten rauhantyön todellisuuteen Joensuussa järjestetyssä teologisessa symposiumissa.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.